Joulunajan erilainen lukupäiväkirja

Nyt menen tietoisesti hieman off topic, mutta käytän blogiani jäsennelläkseni ajatuksia viimeaikaisesta lukemistostani ja aktualisoituneesta rasismikeskustelusta. Kaikki alkoi siitä, että luin joululomalla Umayya Abu-Hannan viimeisimmän kirjan, Multikultin. Tämä tapahtui sopivasti ennen kuin hesari julkaisi Abu-Hannan kirjoituksen, Ilta-Sanomain toimittajan toimittua virallisena mielensäpahoittajana Abu-Hannan kirjoituksesta ja ennen kuin vastineen vastineita kirjoitettiin mm. täällä, täällä, täällä ja täällä. Yhdessä asiassa verkkokeskustelijat harvoin eroavat toisistaan, kuten Stillerin blogin kommenttivirrasta voi päätellä: monet ovat yhtä mieltä nimittäin siitä, että on olemassa nuo toiset, erinäköiset, ei-suomalaiset. Keskustelua moottoroidaan puolin ja toisin asettamalla vastakkain moni- ja monokulttuuri, ja tämä vastakkainasettelu itsessään on vahingollista ja luo raja-aitoja ihmisten välille.

Multikulti herätti ajatuksia ja myös vaikeasti selitettävää ärtymystä. Minua harmitti, ettei Umayya tehnyt tätä keskustelunavausta ennen kuin muutti muualle, joskin on täysin loogista käsitellä näitä asioita välimatkan päästä. Kirja on ensisijaisesti suunnattu kulttuurialalla työskenteleville, joten minä en ole oikein kohderyhmää ja omaan työhöni siitä on hankala käytännön vinkkejä ammentaa. Se on myös lupauksensa mukaan käsikirjamainen  ja sivuaa aika vähän Abu-Hannan erityisesti lapsensa kautta Suomessa kohtaamansa rasismin takia tekemäänsä ratkaisua lähteä pois. Yllättävää minulle oli Abu-Hannan kokemus siitä, että nimenomaan kulttuurialalla on niin paljon vastahakoisuutta ottaa ns. ulkomaalaisia töihin. Näkeekö suomalainen kulttuurintuotanto itsensä pyhien kanonisoitujen suomalaisten tekstien ja kuvien vaalijana ensisijaisesti? Ja jos on näin, mitä tarjottavaa sillä on? Kirja sisälsi keskustelunavauksia tabun kaltaisista aiheista, kuten suomenruotsalaisille varatuista kiintiöistä ja miten tämä estää muiden vähemmistöjen asioiden ajamista suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi sivutaan Evankelisluterilaisen kirkon ja valtion suhdetta ja toivotaan pesäeron tekemistä. Erityisen virkistävä näkökulma oli, että Talvisotaa voisi käsitellä nykymaailman samantyyppisten konfliktien rinnalla yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat tulleet Suomeen konfliktialueilta. Arvelisin, että tällä voisi olla Suomen viimeisimpiin sotiin jumittavan diskurssin kannalta iso merkitys. Ärtymys kirjan luettuani liittyi ehkä osin myös siihen, että se oli melko poleeminen ja itsekin vastakkainasettelulle paikoin rakentuvaa. Jäin pohtimaan myös taustalla olevaa adoptiokysymystä.

Abu-Hanna asui noin 30 vuotta Suomessa, ja ehti adoptoida täällä asuessaan Afrikassa syntyneen lapsen ja he kaksi muodostivat perheen. Abu-Hanna olisi toivonut, että lapsen zulu-taustakulttuuri otettaisiin huomioon mm. itsenäisyyspäivänä. Mutta mikä on adoptoidun lapsen taustakulttuuri lapsen omassa kokemusmaailmassa? Jos asuu palestiinalais-suomalaisen äidin kanssa pääkaupunkiseudulla ja käy paikallista päiväkotia, mikä merkitys syntymämaan kulttuurilla on lapselle käytännössä, jos siihen ei ole mitään siteitä? Tämän identiteettikysymyksen pohdiskeluun keskittyi taannoin lukemani Anu Rohima Myllärin kirja Adoptoitu, jossa hän kuvaa olevansa pohjalainen sielu aasialaisessa ruumiissa. Kulttuuri tai identiteetti ei ole geeneissä.

Olen lapsettomuustilanteemme takia pohtinut adoption mahdollisuutta usein. Nyt vellova nationalistisrasistinen keskustelu huolettaa minua. Jos päättäisimmekin aloittaa kansainvälisen adoptioprosessin, minkälaiseen yhteisöön mahdollinen adoptiolapsi tulisi? Olisiko lasta kohtaan oikein tuoda hänet yhteisöön, joka ei ole kykenevä näkemään ihmistä, vaan pelkän ihonvärin? Yhteisöön, jonka on vaikea suoda, että tänne muuttanut ihminen kokee itsensä suomalaiseksi asuttuaan täällä yli puolet elämästään, kuten Abu-Hanna? Olisiko lapsen tehtävä täällä tehdä yhteiskuntaa ”monikulttuurisemmaksi” ja olla toisten suvaittavana? Entä jos lasta ei tippaakaan kiinnosta tällainen mandaatti?

Luinpa muutakin vauhtiin päästyäni. Luin Marjo Kymäläisen toimittaman Me ja muut -teoksen vuodelta 1994. Uskoisin kirjan tulleen meille perintönä, mutta sisällöltään se on edelleen ajankohtainen ja Multikultin jatkoksi se sopi mainiosti. Erityisesti minua hauskuutti osuva diskurssianalyysi Päivi Rantasen artikkelissa Hevosenkaltainen kansa -suomalaisuus topeliaanisessa diskurssissa. Hän kysyy, minkälaiseen suomalaisuuteen meitä kanonisoidulla topeliaanisella diskurssilla sidotaan. Topeliaanisessa diskurssissa Suomessa ei ole mitään, millä kehuskella ja sen mukaan suomalaiset ovat ”yhtämittaa tuhat vuotta taistelleet maansa viljelemiseksi ja raivaamiseksi”, mutta näyttää siltä, että suomalaisissa täytyy olla jotain vikaa, kun vuosituhantisesta raivaustyöstä huolimatta Suomi on aina vain karu, köyhä ja kehittymätön maa. Koko artikkeli on mielenkiintoista luettavaa ja sitä lukiessa tuli vahva tunne siitä, että Topeliuksen suomikuvan hengessä työhön, tuottavuuteen ja kilpailukykyyn suomalaisia piiskataan edelleen. ”Suomalaisiksi artikuloidut hyveet, kuten ahkeruus ja kestävyys, eivät siis ole kansassa läsnä sisäsyntyisesti, vaan ne tarvitsevat toteutuakseen ulkoista ohjausta”, kirjoittaa Rantanen. Tätä ohjausta on tarjolla väsymiseen saakka, vaikka jotain on näissä talkoissa jo saatu aikaan.

Seuraavaksi jatkoin Olli Löytyn kirjaan Maltillinen Hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta, joka ansaitsisi enemmän tilaa kuin nyt jaksan kirjoittaa. Yritän hankkia käsiini joitakin tausta-aineiston teoksia, niin kiehtovia ja omaa ajattelua avartavia näkökulmia kirjasta sain. Paras käytännön neuvo erilaisuuteen löytyi tästä kirjasta siihen, miten erilaisuuteen pitäisi suhtautua. Olli Löytty toteaa, että ei yhtään mitenkään. Ihmiset ovat erilaisia ja sitä on siedettävä, suvaitsevaisuuskin kun tuppaa olemaan ylhäältä alaspäin katsomista.

Lukulistalla on nyt monta kirjaa ja kesken on Husein Muhammedin Yhtä erilaiset – Islam ja suomalainen kulttuuri. Välillä voisi kokeilla harrastaa monokulttuuriakin, nimittäin hiihtämistä, etten tule laiminlyöneeksi tärkeää ruumiinkulttuuria itseni sivistämisen kustannuksella.

---