Raja ja takaraja

Minut on vallannut tuttu väsymys. Olotila on stressaantunut ja käyn jotenkin ylikierroksilla. En oikein koe palautuneeni viime hoidosta vielä kunnolla, tuntuu kuin hormonit olisivat epätasapainossa tässä kierrossa. Olen nukkunut huonosti, juonut liikaa kahvia ja neulonut kaiken lisäksi niskani jumiin. Neulominen tuo minulle mielihyvää, mutta liika innostuminen kostautuu yleensä näin. Pahus.

Olen tässä olotilassa ottanut aika raskaasti muutamat kaverin kommentit, vaikka oikeastaan ei pitäisi antaa niille huomiota siinä määrin. Minulla on eräs opiskelukaveri ja entinen työkaveri, joka haluaa harvoin tavatessamme kuulla meidän ”projektista”, mikä on tavallaan sympaattista. Olen kertonut jossain vaiheessa aika tarkastikin hänelle, missä mennään, mutta viimeisin tapaamisemme sai minut pohtimaan, missä minulla tässä asiassa kulkee raja. Kyseinen ihminen nimittäin asettuu asiantuntijan asemaan suhteessa minuun vähän kaikissa asioissa ja erityisesti niissä, jotka liittyvät lisääntymiseen ja lapsiin. Ja täysin perusteetta, erityisesti mitä lapsettomuushoitoihin tulee. Tutkimuksiin mennessämme hän kertoi, ettemme me ole edes vielä yrittäneetkään kunnolla. Lisäksi hänen mukaan suurin osa lapsettomuushoitoihin hakeutuvista saa toivomansa lapsen pienellä tönäisyllä. ”Kuitenkin 80% hoidoissa olevista saa lapsen”, hän informoi minua nyt. Arveleeko hän todella, etten itse olisi koskaan moiseen tietoon törmännyt? Mitä tekemistä moisella prosentilla on tarkkaan ottaen minun kanssa? Hoidot joko tuovat meille lapsen tai sitten eivät tuo. Joko kuulumme siihen 80% jotka saavat kaikkia keinoja käyttäen avun tai siihen 20%, jotka eivät saa. Se ei tarkoita, että meillä on 80% todennäköisyys saada lapsi. Eniten suututtaa se, miten vähättelevästi ja ylenkatsoen hän tähän suhtautuu. Hänellä on neljä helposti alkuun saatua lasta. Sulka hattuun siitä. Siitä, mitä minä käyn läpi, hän ei tiedä yhtään mitään. Kaikista pahin kommentti oli, että meidän pitäisi ottaa kaikki irti nyt, kun se on vielä mahdollista.

Selvästikään emme jaa samaa todellisuutta. Minun tarkentavat kysymykset hänelle ovat seuraavat: 1) Miten kauan tätä kaikesta irti ottamista pitäisi tehdä? 2) Mistä tässä tilanteessa tarkalleen ottaen pitäisi ottaa kaikki irti? Itse hoitoprosessistako? Pitäisikö ehkä kokea tunteet jotenkin täydemmin tässä kriisissä? Rellestää ja ryypätä vuosi vuoden jälkeen, koska lapsia ei ole estämässä? Tehdä vimmatusti uraa? Vaiko klassikko: matkustaa, ennen kuin se on liian myöhäistä? 3) Miten tämä kaikki tehdään, kun on hoito päällä ja ajatukset suuntautuvat vain yhteen asiaan? Voi olla, että hän on joskus katunut lastentekoaan, mutta sitä päivää tuskin tulee, jolloin hän vaihtaisi oikeasti osaansa. Sillä kyllähän hänen tilanteensa oikeasti on se mitä pitäisi ymmärtää. Minulla on mitta täysi hänen näennäistä välittämistä. Raja menee nyt tässä.

Kävimme psykologin juttusilla, jossa oli puhetta takarajasta. En taida olla valmis asettamaan vielä sellaista. Katsotaan ensin tämä yksi IVF-hoito, sitten tiedämme enemmän. Perjantaina menemme suunnittelukäynnille ja toivottavasti on mahdollista sopia hoidon ajankohta. Moni asia hoidossa pelottaa minua.

Mainokset


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s