Minustako äiti?

On jo sanomattakin selvää, että olemme vuosia haaveilleet lapsesta. Kun lasta ei vuosiin kuulunut, alkoi mieltäni kalvaa epäusko oman kehon kykyyn tulla raskaaksi ikinä millään konstilla. Tämä sai minut ajoittain vihaamaan kelvottoman tuntuista kehoa aika lailla. Kohdunulkoinen raskaus tai keskenmeno ei varsinaisesti helpottanut näitä tuntemuksia. Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, ettei ole ollut helppo luottaa raskauden jatkumiseen nyt raskaana ollessa. Nyt raskauden ollessa yli puolivälin mielessä pyörivät jo muutkin ajatukset. Ajatukset ovat vähän sekavia. Pikkuhiljaa alkaa hiipiä mieleen, että minun ilmeisesti pitää joskus synnyttääkin. Että minäkö synnyttämässä, todellako? Miten sellainen asia voi koskea minua, kun ihan vähän aikaa sitten näytti vielä siltä, että jatkan eloa ei-kenenkään äitinä? Tein viime vuonna paljon työtä lapsettomuuden hyväksymisen eteen, enkä suinkaan valmistautunut henkilökohtaisella tasolla vanhemmuuteen ja nyt olisikin uudenlainen identiteetti omaksuttavana. Hieman kyllä kauhistuttaa. Minäkö todella olen sitten äiti oikealle pienelle minusta riippuvaiselle vauvalle? Ehdinkö orientoitua uuteen rooliin, ennen kuin se on käsillä? Alkuraskaudessa en vielä tosissani uskaltanut näitä asioita ajatella, minulla oli vain sellainen itsevarma luottamus kykyihini ja arvelin, että jos lapsi sitten tulee, niin kaikki sujuu hyvin. Nyt on iskenyt rimakauhu ja entäjossittelen paljon. Entä jos pilaan lapsen elämän? Entä jos siirrän lapsen kannettavaksi omat ongelmani? Entäpä jos kaadun lapsen kanssa portaissa? Osaanko suojella lasta vaaroilta? Entä jos suojelenkin liikaa? Olenko äidillinen ihminen kuitenkaan? Mitä voin tehdä, etteivät seinät kaadu päälle äitiyslomalla? Miten selviän odotettavissa olevasta univajeesta sekoamatta?

On kyllä niinkin, että meillä on melko paljon voimavarojakin. Mies on luonteeltaan optimisti ja tasaa minun pessimismiä hyvin. Puhumme asioista ja olemme selvinneet monista vaikeista vaiheista yhdessä. Parisuhde tuntuu hyvältä ja tiedän mieheni olevan sitoutunut isä. Meillä on yhteneväisiä periaatteita kasvatuksesta. Minulla on kohtuullisen paljon kokemusta vauvoista ja lapsista ja uskon perushoidon sujuvan kyllä. Tiedon puutetta ei pitäisi olla. Minun ei ole mielestäni vaikea ottaa apua vastaan. Sukulaisetkin ovat tarjoutuneet avuksi heti alkumetreille. Isompia taloushuolia ei ole. Monet asiat ovat siis hyvin. Toivottavasti osaan olla myös vaatimatta itseltäni esimerkillisiä suorituksia.

Mainokset

2 kommenttia on “Minustako äiti?”

  1. Nappi sanoo:

    En usko kenekään pystyvän etukäteen orientoitumaan äitiyteen/ vanhemmuteen. Kliseistä, mutta totta. Neuvoisin ehkä psykkaamaan itseä nauttimaan niistä ensihetkistä ja kuukausista lapsen kanssa, vaikka tuntuisikin siltä, että seinät kaatuu päälle ja ” ei musta oo tähän” ( vähän liioiteltua). Itse en näin jälkikäteen ajateltuna kovinkaan nauttinut, hyvä kun muistan edes mitään ( paitsi sen pienoisen mylläkän korvien välissä). Kyllä sä pärjäät ja olet paras äiti teidän lapselle 🙂 ja sekasortoisia ajatuksia on varmasti, enemmän tai vähemmän, mutta silti sä oot hyvä!

    • Marvine sanoo:

      Ihana kommentti, kiitos Nappi 🙂 Täytyy jostain psyykata itselleen lisää itseluottamusta alkuvaiheeseen. Ehkä pärjäänkin, vaikka tällä hetkellä tuntuu vähän kaoottiselta.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s