Täällä taas

Julkaistu: 10.3.2016 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, kuukautiskierto, lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized, yleistä mölinää | Jätä kommentti

Blogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.

Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?

Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.

Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.

Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.

 

Meilläkö allergiaa?

Julkaistu: 22.12.2014 | Tekijä: | Kategoria(t): allergiaepäily, arki vauvan kanssa, huolet, imetys | 3 kommenttia

Olen kuukausi sitten kirjoittanut postausluonnoksen, joka on jäänyt roikkumaan sattuneesta syystä. Tuolloin oli tarve purnata rikkonaisista öistä ja ajankohtaisista meitä kohdanneista riesoista. Oli hampaiden tekoa, korvatulehduksia ja nuhaa. Nuha ei todella ole tällä lapsella mikään läpihuutojuttu näin sivumennen sanoen. Olemme viime kuukausina jollain tasolla epäilleet, että jokin tai jotkin ruoat olisivat aiheuttaneet  mahavaivoja lapsellemme. Epäilyksen alla ovat minulla ensisijaisesti olleet viljat, mukaan lukien tai jopa erityisesti maissi. Olemme vieneet poikaa allergiatesteihin ja hän on joutunut välttödieetille, mutta tilanne on edelleen epävarma sotku. Maissin ja rukiin kohdalla nipin napin positiivinen allergiatestitulos nähtiin, muut olivat negaa. Lapsi voi nyt kyllä suhteellisen hyvin, nukkuu paremmin. Tiedä sitten johtuuko se hammasvaivan asettumisesta, nuhan loppumisesta vai dieetistä? Kukapa tietää. Minä olen pitänyt puolestaan omista syömisistäni kirjaa, en dieettaa vielä. Lääkäri on heitellyt ilmaan maidottoman dieetin kokeilua. En ihan näe logiikkaa, mutta ei se ota, jos ei annakaan. Varmaan samaan syssyyn on vältettävä munaa…

Tämä suolioireisen allergian epäily on kyllä tosi kinkkinen asia. Oireet voivat tulla jollakin viiveellä, jos ovat tullakseen. Viljaton dieetti on yksi asia sinänsä, siis kotimaisten viljojen välttäminen, se on vielä melko selväpiirteistä. Mutta tuo maissi onkin sitten salakavala, sitä on ihan kaikkialla. Monissa lasten purkkiruoissa on maissia tärkkelyksen muodossa, mutta yllätys yllätys, monessa muussakin muodossa. Koin tänään revelaation tämän asian suhteen. Käydäänpä läpi vähän taustoja.

Imetän siis edelleen, mutta aavistelen, että poika saattaisi haluta vierottua kenties jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Kiinnostus imetykseen on vähenemään päin, vaikkakin minä olen valmis jatkamaan vielä kyllä. Meillä ei kuitenkaan tähän mennessä ole laisinkaan korviketta kokeiltu, ei ole ollut tarvetta. Joten mitäs sitten juodaan, jos imetys päättyisi? Tämän ikäiselle lapselle usein voi jo kokeilla hapanmaitotuotteita, ja olenkin lääkärin kanssa tästä yrittänyt keskustella, että milloin hän antaisi luvan kokeiluun. Ei vielä, on vastaus ollut. No, mitä sitten teen, jos lapsi päättää vierottua? Lääkärin mielestä pitäisi antaa Nutrilon Pepti 2:ta, joka on erikoiskorvike. Jotenkin tosi tosi outo ajatus minulle, nytkö tässä epäillään tosissaan maitoallergiaakin? Kävin tutkailemassa kaupassa vähän tuon valmisteen tuoteselostetta. Siinä aikalailla ensimmäisten ainesosien joukossa mainitaan maltodekstriini (maissi). Ihanko tosissaan meidän epäillessä maissiallergiaa, annettaisiin lapselle maitoallergiselle suunnattu korvikemaito, jossa on maissia? Ja mitä se maissi siellä maidossa oikein tekee?

Lähdin tutkimaan tätä maltodekstriiniasiaa, ja sain pikaisella netin kaivelulla tietoa siitä, miten erittäin herkät maissiallergiset saavat oireita monista maissista johdetuista tuotteista. Niitä on paljon. Esimerkiksi tuote sisältää todennäköisesti maissia, jos siinä mainitaan C-vitamiini, askorbiinihappo tai sitruuhappo. Sorbitoli myös valmistettaneen usein maissista. Lasten lääkkeistä Panadol-mikstuura ei näemmä lääkefirman mukaan sovellu maissiallergiselle. Samoin on monen antibioottilitkun laita, niissäkin on usein reilusti maissijohdannaisia siirappeina tai vastaavissa olomuodoissa. Jos on hyvin herkkä, niille voi reagoida.

APUA.

Siksiko Amoxin comp oli niin jäätävä kokemus koko perheelle? Kiva syöttää maissille herkistyneelle lapselle tuollaista maissijohdannaisia sisältävää antibioottia, kun lääke jo itsessään on aika voimakas. Ja sitten vielä kipuun vähän lisää maissia kipulääkkeen kyytipoikana. Voi reppanaa. Sitten vielä äiti laiskana syöttää kaupan c-vitaminoituja lasten soseita. Ja lapsi lusikkalakkoilee. Paha paha äiti. Ei tajunnut. Sitä maissia on hammastahnassakin, jolla epätoivoisesti yritän lapsen hampaat harjata. Minä taidan olla melkoisen salapoliisityöurakan edessä. Allergiadiagnoosia ei ole vielä kiveen hakattu, mutta jos asiat selkenevät ja meillä on allerginen lapsi, niin uusi ura urkenee allergiakokkina. Kaupan valmiiden lastenruokien valikoima on suppea, jos on maissiallergia. Ja vauva ei ole kohta enää vauva, eikä sen pitäisi kovin pitkään vauvanruokia vedellä. Vauvan pitäisi alkaa siirtyä perheen ruokaan, mutta voipi olla, että perhe siirtyy vauvan ruokaan. Olenko nyt mokannut tämän ruokavaliohomman ihan tyystin? Tuntuu, että pitäisi purkaa koko ruokavalio ihan peruspalikoiksi ja lähteä nollasta miettimään tätä asiaa. Kirsikkana tämän tulevaisuudessa siintävän viljaton-maissiton-maidoton-munaton-ton-ton-ton-kakun päällä, tosin on se kirsikan sopivuus vielä kokeilematta, on se, että lapsella on anemia. Pitää syöttää rautaa. Tai olisi pitänyt tovi sitten jo aloittaa, mutta hän huusi ja sairasteli, ja yksi tapaamista lääkäreistä uskoi ruokavalion korjaavan asian ja se sopi minulle. No eipä korjannut ruokavalio tätä sittenkään. Aiheutin sitten myös sen vaaran, että lapsesta tulee vähän vähemmän välkky tulevaisuudessa. Ah ja voi tätä syyllisyyden määrää. Aivot käyvät jokseenkin ylikierroksilla ruokia miettiessä. Ehkä se tästä selkenee aikanaan.

Täysimettäjä täällä päivää

Julkaistu: 16.5.2014 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, imetys, Uncategorized, yleistä mölinää | 5 kommenttia

Tuntuu, että olisi ottanut omassa vanhemmuudessa viikon aikana melkoisen harppauksen eteenpäin. Poika sairastui ja joutui osastohoitoon. Ei voi tietää, miten vahva onkaan, ennen kuin pitää olla vahva. Vauvan sairastuminen on ihan kamalaa. Itsestäänselvästi vietin monta vuorokautta vauvan kanssa osastolle pesiytyneenä. Vauva on nyt tervehtymässä jo ja minulla on monenlaisia kokemuksia terveydenhuollon erilaisista asetelmista imettävänä äitinä. Ja kaikkea sitä kuuleekin. Täysimetys on lastenosastolla yllättävän hämmentävä konsepti työntekijöille. Hoitaja 1: ”Joillakin maito vaan loppuu täällä…” Minä: ”No ei se noin vain yhtäkkiä lopu. Mulla on ollut vähän tuota ylituotantoa ennemminkin.” Hoitaja 2:”Tehdään näitä syöttöpunnituksia, että nähdään paljonko sulta tulee maitoa.” Minä: ”Ennemminkin nähdään, kuinka paljon on jaksanut syödä. Mulla on siis vähän tuo ylituotanto ongelmana.”  Hoitaja 3: ”Kolmen tunnin välein olisi mentävä tämän verran maitoa.”  Minä: ”Ikinä en ole kellon kanssa syöttänyt.” Hoitaja 4 närkästyneenä: ”Mitä sinä sitten teet, jos sinun pitää jossain käydä, eikä se syö pullosta??” Todella epäolennainen huoli, jos haluan turvata imetyksen jatkon, vauva kun on ollut hieman turhautuvainen aiempaa hitaampaan maidontuloon ja häärännyt muutenkin rinnalla enemmän. En muutenkaan kaipaa vielä aikaa vauvasta erillään, varsinkaan kun hän on sairaana. Sen verran paneutunut imettämiseen olen viime kuukausien aikana, että ihan mitä tahansa pöljyyttä en kuuntele. Viime kertaiseen sairaalakokemukseen verrattuna tämä oli erilainen sikäli, että oma pää ei ollut täysin elämänmuutoksesta, hormoneista ja kipulääkkeistä sekaisin ja olin täysin kykenevä hoitamaan vauvaani. Tunnen myös jo, miten minun keho käyttäytyy ja miten vauvani tyypillisesti syö. Menin sairaalaan täysimetetyn vauvan kanssa ja vakaa aikomukseni oli sieltä poistua samalla ruokinnalla, sillä niin kovasti olen tehnyt hommia imettämisen onnistumisen eteen, että sairaalahoito ei saisi sitä kaataa. Olin hetken kerinnyt riemuita hieman tasaantuneesta maidontulosta ja siitä, ettei hetkeen ole ollut tukosta. Sitten poika joutuu sairaalaan eikä jaksa ihan yhtä hyvin syödä kuin normaalisti taudin takia. Joudun seuraamaan syöttöpunnituksia ja stressaamaan syömisten määriä, lisäksi itseni kannalta huolestutti tukoksen mahdollisuus, kun syöminen muuttui. Onneksi muutos oli kuitenkin vain hetkellinen ja sain jopa hieman uudelleen lisättyä maitomääriä, jotta syöminen olisi vähän kevyempää vauvalle.  Olen aika hämmästynyt, kuinka hyvin kaikki lopulta sujui määrätietoisen asenteen ansiosta. Sen verran löytyi nimittäin itsevarmuutta vanhempana ja imettäjänä, että uskoin asiaani siinä määrin, että sain syötettyä lapseni ilman isompia tukia. Harkitsen uraa imetysaktivistina.

Turhauttava lääkärikäynti

Julkaistu: 8.11.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, liikkeet, neuvola, raskaus, supistelut, Uncategorized | 2 kommenttia

Ja heti uutta päivitystä perään. Siis mitä ajattelinkaan tilatessani lääkäriaikaa yksityiselle lapsettomuusklinikalle, kun varasin ajan juuri sille lääkärille, jota yleensä välttelen. Viimeiset käynnit hänen luonaan olivat ok, joten varmaan ajattelin, että menköön tälläkin kertaa, kun muistelin heidän toivottaneen meidät tervetulleiksi myöhemmin raskaudessakin. Virhe! Vaikka normaalisti käyn oman alueen neuvolassa, en halunnut mennä neuvolalääkärille, joka on hieman liian tuttu muuta kautta. Ehkä olisi kannattanut antaa hänelle tilaisuus.

Kävin siis keskiraskauden lääkärikäynnillä lapsettomuushoitopaikassamme. Käynti oli kummallinen. Piti ensinnäkin selittää, miksi ylipäänsä tulin sinne. Tuli vahvasti sellainen olo, että ei todellakaan olisi pitänyt, vaikka maksan käynnistä omalla rahalla. En muistanut puhua asioista, joista olisin halunnut puhua. Tavallaan ehkä hyvä, sillä ne asiat, joista puhuin jotenkin eivät ehkä tulleet kuulluiksi tai jotenkin kääntyivät niin, että olin enemmän huolissani sieltä lähtiessä, kuin sinne mennessä. Pahin oli se, kun selitin, että olen pystynyt olemaan vähemmän huolestunut 24. viikon jälkeen ja lääkäri vain tokaisi, että hyvät mahdollisuudet vauvalla on vasta 34. viikon jälkeen. Kiitos kovasti, tämähän olikin oikein tervetullut näkökulma. Jäi jotenkin myös outo tunne siitä, ettei meidän vauva siellä oikein kiinnostanut tai ainakaan se ei kiinnostanut, mitä yritin hänestä kertoa. Tilanteen pelasti lopuksi se, että meidän luottolääkärimme tuli juttelemaan hieman epämuodollisemmin, kun olimme jo lähdössä.

Minullahan on ollut kivuttomia supistuksia vaihtelevasti hieman rasituksesta riippuen jo raskauden puolivälistä. Lääkäri oli nyt sitä mieltä, että kohdunsuu on hieman pehmennyt. Se on kyllä täysin suljettu ja yhtä pitkä kuin ennenkin. Vauva voi edelleen hyvin. Kaikki saattaa olla täysin normaalisti raskauden vaiheeseen nähden, mutta toisaalta kohdunsuu voi olla hiljalleen kypsymässä hieman turhan aikaisin, kun tuota supisteluakin on. Lääkäri ei tavallaan ollut huolissaan, mutta silti sain kehotuksen mennä neuvolalääkärin viikottaisen seurantaan joksikin aikaa. Jotenkin hän onnistui asettelemaan sanansa niin, että huolestuin silti. Nyt en osaakaan enää suhtautua ihan niin huolettomasti näihin supistustuntemuksiin. Liikuntaharrastukset saa todellakin jättää, niin kuin olen tehnytkin jo. Hidas kävely iltaisin aiheuttaa myös herkästi supisteluja. Ei todellakaan huvittaisi joutua saikulle, pää hajoaa, jos taas pitää lepäillä vain kotona. Töitä olisi enää vain kuusi viikkoa ennen joululomaa ja sen jälkeen enää reilu viikko ennen äitiyslomaa.

Ennen kaikkea minua kuitenkin eniten jäi mietityttämään se, miten kummallista lapsettomuusklinikan lääkärin suhtautuminen raskauteen tässä vaiheessa oli. On erikoista käydä vuosia hoidossa, ja sitten tässä pisteessä ei osoitetakaan samanlaista kiinnostusta kuin hoitojen aikana. Jotenkin vähän sellainen hylkäämiskokemus ehkäpä. Eihän tässä vielä maalissa olla! Onneksi meillä on kiva neuvolantäti, joka on tätä lääkäriä parempi kuuntelemaan.

P.S. Sokerirasituksessa tänään sokeriliemen juomisen jälkeen vaavi järjesti mahassa melkoiset bileet.

Merkittävän rajapyykin ylitys

Julkaistu: 25.10.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, neuvola, raskaus, toinen trimesteri, yleistä mölinää | Jätä kommentti

Neuvolan ns. Kela-käynti oli tänään ja pistin heti sen jälkeen hakemukset äitiyspäivärahaa, äitiyspakkausta ja lapsilisää varten vetämään. Hui hui! Tämähän alkaa muuttua todellisemmaksi hiljalleen. Raskaus on siis kestänyt vaaditut 154 päivää ja vähän enemmänkin itse asiassa, pikaisten laskelmieni mukaan nyt olen ollut raskaana 165 päivää. Täysin äitiyspakkauksen varassa ei ole meidän vauvan varustelu. Ihan hyvää vauhtia on jo kertynyt hänellelle tavaroita. Välillä iskee pieni pelko hankintoihin liittyen, ettei vaan olisi tullut kaikkea tätä turhaan tehtyä, mutta yritän luottaa, että kyllä meille vielä elävä lapsi tulee ja nauttia suunnittelusta. Sellainen mukava tieto saavutti meidät tänään, että tulevalla lapsella ei ole ainakaan kohonnutta 1. tyypin diabetesriskiä.

Hankittuna on siis jo kaikenlaista. On jonkin verran vaatteita koossa 50, 56 ja isompiakin. Olen ostanut talvihaalarin koossa 50, sillä äitiyspakkauksen haalari on varsin ison oloinen, kokoa 68-74  ja jotenkin tuntuisi epävarmalta laittaa pieni vauva niin löysään pakettiin alkuvaiheissa. Olen tehnyt itse pari eri kokoista neuletakkia ja joitakin muita pieniä neulomuksia. Olemme saaneet muutamia perintövaatteita ja vanhoja klassikkoleluja äidiltäni. On harsoja, hoitopöytä, syöttötuoli, imetystyyny ja itse tehty lakanasetti. Saimme kantoliinan lainaan. Lisäksi on paloista virkattu peitto, joka on ollut tekeillä vuodesta 2010. Siihen liittyy itselläni suuri tunnelataus. Matkan varrella ei nimittäin ollut ollenkaan varmaa, tuleeko paloista peitto pienelle vauvalle, isommalle adoptiolapselle vai peräti itselle. Kun raskauden suhteen alkoi olla riittävän varma olo, päätin koota viimein kaikki 88 palasta yhteen ja tehdä siitä suunnilleen pinnasängyn kokoisen päiväpeiton tai torkkupeiton. Siinä olikin urakkaa. Mietin vielä kaikki palaset yhteen liitettyäni, uskallanko tehdä peitolle reunusta tässä vaiheessa. Se tuntui niin lopulliselta. Jos sen olisi jättänyt tekemättä, olisi peittoa helpompi jatkaa, jos tilanne muuttuisi. Viimeistelin peiton lopulta kuitenkin ja se on nyt valmiina odottamassa käyttäjää. Minulla on myös työn alla tai suunnitteilla melkoisesti käsityöprojekteja, joita olen joskus varovaisesti haaveillut tekeväni mahdolliselle omalle lapselle. Melkein stressiä pukkaa, kun mietin ehdinkö tehdä ne kaikki tulevina kuukausina. Välillä on tullut mieleen, että olisinpa lapsettomuushoitojen aikana voinut enemmän luottaa, että joskus tulisin raskaaksi, niin ei olisi niin kovasti nyt näitä haaveprojekteja. Isoin hoppu on tilkkutyöllä, sillä sen kasaaminen loppuraskaana ei tunnu fyysisesti mahdolliselta tehtävältä. Nytkin vasta paloja leikatessa tulee jo ihan hiki!

Olen myös aktivoitunut etsimään itselleni tukea tulevien kuukausien ajaksi. Yksi suurimpia pelkojani on sekoaminen synnytyksen jälkeen. Ehkä se ei oikeasti ole mikään kovin todennäköinen skenaario, mutta olen sillä onnistunut itseäni pelottelemaan aika lailla viime viikkoina. Tähän ja muihin kauhukuviin liittyvä ahdistus on laittanut minut liikkeelle ja aion mennä tutustumaan erääseen vertaisryhmätoimintaa äideille järjestävään paikalliseen järjestöön. Saa nähdä miltä se vaikuttaa. Toinen hieman pienempi huoli tai pelko on se, että synnytyksen yhteydessä kohdalle osuu natsi-kätilö ja saan huonoa kohtelua sairaalassa. Synnytystä olen muutenkin alkanut varovaisesti miettiä, mutta ehkä siitä lisää joskus sitten, kun ajatukset kirkastuvat. Jotain mieltä siitä pitäisi varmaan jo olla, sillä minun pitäisi lähiviikkoina laittaa sairaalaan synnytykseen liittyviä toiveita. Mitenkähän voisi parhaiten muotoilla toiveet liittyen hoitavien henkilöiden luonteenlaatuun?

Tunteiden mylläkkää

Julkaistu: 16.10.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, lapsettomuus, raskaus, toinen trimesteri | Jätä kommentti

Olen hieman hämmennyksissä tuntemusteni kanssa. Meneillään oleva elämänmuutos ottaa sittenkin hieman lujille. Ihmetyttää, että miksi nyt, kun hiljalleen mennään kohti turvallisempia viikkoja, omat tunteet seilaavatkin laidasta toiseen. Alkuraskaus taisi sittenkin olla minulle seesteisempää aikaa. Tai no, seesteistä ja seesteistä. Olihan minulla jatkuvasti pelko takaraivossa raskauden jatkumisesta. Se ei ole vielä hävinnyt kokonaan, mutta seuraksi on tullut muitakin pelkoja. Alan olla väsynyt näihin olotiloihin, mutta jotenkin minun on vaikea päästää niistä irti. Ihan kuin katastrofien pelkääminen varmuuden vuoksi jotenkin muka vähentäisi niiden tapahtumisen todennäköisyyttä. Olin ajatellut, että voisin vähän hellittää puolivälin jälkeen, mutta nämä viimeiset viikot ovatkin olleet tähän mennessä raskaimpia. Odotan seuraavaa etappia, eli 24. raskausviikkoa, jolloin taas vauvan mahdollisuudet selvitä paranevat hieman. Sen jälkeen varmaan odotan 30. viikkoa… Osaanko missään vaiheessa hellittää?

Välillä olen onnellinen ja tosi innoissani. Olen onnellinen, että viimein olemme saamassa lapsen. Olen onnellinen, kun elämä tuntuu asettuvan oikeisiin uomiinsa ja pitkäaikaiset haaveet ovat toteutumassa. Välillä olen hyvin luottavainen, että pärjäämme hyvin vanhempina ja osaamme hoitaa vauvaa. Vauvan hoitaminen sinänsä ei itseasiassa kamalasti jännitäkään. Visioin arkea ja mukavia asioita. Sitten on toinen puoli, joka viime viikkoina on saanut paljon tilaa ajatuksissani.

Ei ole mitenkään uutta, että reagoin isoihin elämänmuutoksiin ahdistumalla. Olen ollut itseasiassa valtavan tyytyväinen siihen, miten hyvin alkuraskaus meni sen puolesta. Sen verran hyvin jo itseni ja nämä ahdistuskuviot tunnen ja tiedän, että nämä viime aikoina kokemani ahdistukset ovat todellakin vanhoja tuttuja sellaisilta ajoilta, jolloin olen ollut tavalla tai toisella ylikuormittunut ja väsynyt. Ei sillä sinänsä ole ollut väliä, onko elämänmuutos ns. myönteinen vai kielteinen, on riittänyt, että olen muutoksen keskellä. Nyt vaan tuntuisi entistä tärkeämmältä, että en kamalasti ahdistuisi, sillä vauvahan siinä myös joutuu hieman lujille. Ja sitten kun alkaa huolestua vauvan puolesta omien tunteidensa takia, on tullut luoneeksi itselleen soman päänsisäisen kehän, jota kiertämällä  saa varmasti tilanteen oikein ylivirittyneeksi.

Olen välitilassa. Tavallaan en ole vielä äiti ja tavallaan olen. En tiedä minkälainen vanhempana oikeasti tulen olemaan. Minulla on sekä luottavaisia että katastrofaalisia kuvitelmia. Toisten kuvitelmien mukaan olen varsin pätevä, rauhallinen ja herkkä äiti. Toisten kuvitelmien mukaan ahdistus yms. ryöstäytyy käsistä ja pimahdan täysin synnytyksen jälkeen. Erilaiset kauhukuvitelmat tulevat mieleen sitä helpommin, mitä väsyneempi olen. Synnytyksenjälkeiset kauhukuvat eivät sinänsä ole mitenkään uusia eikä niillä ehkä ole edes todellisuuspohjaa tässä hetkessä, vaan ne liittyvät vuosia sitten kohtaamiini tilanteisiin ja paljon nuorempana tekemiini johtopäätöksiin asioista. Jotenkin tuo taannoinen vuoto vei mielensisäistä tilannetta huonoon suuntaan. Samalla kun kuitenkin on vauvan hyvä vointi saatu varmistettua, on viety valmisteluja eteenpäin ja vauva henkilönä on tullut paljon todellisemmaksi. Nyt jo moni tietää raskaudesta. Seuraan myös vauvan liikkeitä ja touhuja ahkerasti. Nyt todella alkaa valkenemaan itsellenikin, että minusta on tulossa äiti. Menettämisen pelko on silti edelleen kova ja samentaa oloa, vaikka tilastot ovat jo meidän puolella. Minun on hyvin vaikea olla miettimättä kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen vielä. Samalla mietin vauvaa ja valmistaudun hänen kohtaamiseen ja jotenkin päässä tapahtuu niin paljon, etten oikein edes pysy mukana kunnolla. Oman lisänsä soppaan tuo se, miten äitini on jo pitkään puhunut vauvasta yksilönä, paljon aiemmin kun minä itse edes uskalsin ajatellakaan sillä tavalla. Tuntuu, etten pysy ympäristön tahdissa mukana tai että ympäristö ei tajua, missä vaiheessa itse olen. Alkuraskaudessa olin pelkästään raskaana ja totuttelin siihen ajatukseen. Nyt minulle on alkanut todella valkenemaan tuleva äidin tehtävä.

Olen etsinyt itselleni luettavaa raskauden aikaisista tuntemuksista, mutta en ole oikein löytänyt. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä, minkälaista on olla raskaana hedelmöityshoitojen tai keskenmenon jälkeen? Tuleville äideille suunnattu kirjallisuus tuntuu minusta olevan sellaista vaaleanpunakantista höttöä, jossa keskitytään lähinnä konkreettisiin fyysisiin muutoksiin ja odotuksen onneen. Onko kukaan kirjoittanut siitä perusteellisemmin, että odotus voi olla ristiriitaistakin? Löysin yhden kirjan, Margareta Brodénin kirjoittaman Raskausajan mahdollisuudet, ja sen luin. Se kirja kuitenkin oli enemmän suunnattu ammattilaisille kuin äideille eikä pääasiallisena teemana ollut tällaiset raskaudet vaan vuorovaikutussuhteen tukeminen. Aihetta kuitenkin hieman sivuttiin. Mielenkiintoinen käsite siinä kirjassa oli tunneperäisesti haastava raskaus, jonka alle kuuluvat hedelmöityshoidoilla alkaneet raskaudet ja niiden raskaudet, joilla on taustalla esim. keskenmenoja. Kirjassa kannustetaan kovasti luomaan suhdetta vauvaan jo raskausaikana menettämisen pelosta huolimatta, sillä jos jotakin kumminkin tapahtuisi, olisi helpompi surra vauvaa, johon on ollut jo suhde luotuna. Kirjassa pidettiin parempana hankkia tukea vaikeisiin tunteisiin jo raskausaikana, kuin vasta myöhemmin, jolloin ongelmat ovat ehkä jo kasvaneet. Muuta en siitä tähän tilanteeseen oikein saanut irti. Ainoa muu lupaavalta vaikuttava kirja on Väestöliitolta tilaamani Odottajan tunnepäiväkirja, johon toivottavasti pääsen pian tutustumaan. Olen tosi tyytyväinen, että hoitojen aikaan olemme käyneet klinikan psykologilla. Helpottaa, kun tietää, että sinne voi aina mennä uudestaan, jos haluaa.

Säikähdys

Julkaistu: 7.10.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, liikkeet, raskaus, supistelut, toinen trimesteri | Jätä kommentti

Olen toipumassa säikähdyksestä, jonka koin viikonloppuna. Yhtenä iltana ilmaantui pientä verenvuotoa. Samana päivänä oli ollut vielä supistustuntemus tai ehkä useampikin, joka tapauksessa yksi varsin napakka supistus oli. Kaiken huipuksi mies oli ulkomailla ja minäkin olin poissa kotikaupungistani ja tien päällä. Olin aivan valtavan huolissani vauvasta yhtäkkiä. Nytkö kaikki päättyykin? Nytkö, kun mies on kaukana? Onko kaikki valmistautuminen sittenkin ollut aivan ennenaikaista? Vauva ei vielä pärjäisi kohdun ulkopuolella. Vuodosta huolimatta vauva liikkui ja mihinkään ei sattunut. Heti perille saavuttuani menin paikalliseen päivystykseen. Päivystyksessä ei ollut ruuhkaa ja palvelu oli todella huomaavaista verrattuna kokemuksiini oman kaupunkini sairaalasta. Pääsin melkein heti päivystävän gynekologin tutkimukseen. Mitään selitystä vuodolle ei kumminkaan löytynyt. Onneksi niin. Vauva oli rauhallisena vatsassa, istukka takaseinässä turvallisella alueella ja vettä oli hyvin. Enää ei myöskään vuotanut mistään. Tulehdusnäytteiden vastauksia kuitenkin odottelen vielä. Jouduin kuitenkin sairaslomalle varmuuden vuoksi. Ehkä se on tarpeen. Ainakaan ei supistele nyt. Kaikki on sittemmin vaikuttanut normaalilta. Olen tosin muutenkin vähän kipeänä ja antibioottikuurilla, joten senkin puolesta ihan hyvä juttu.

Yritän suhtautua luottavaisesti jatkoon, vaikka tällaisen säikähdyksen koimme. Huomenna alkaa rv 22. Vauvan pitäisi kasvaa mahassa vielä aika kauan, että sen olisi turvallista syntyä. Tosin muutaman viikon päästä olisi jo mahdollisuuksia selvitä kohdun ulkopuolella. Koko ajan liikkeet voimistuvat ja mahakin tuntuu kasvavan kovasti. Ehkä hän on oikeasti päättänyt tulla meille. Meidä pieni kulta ❤ Kunpa siellä pärjäiltäisiin hyvin.

 

Puoliväli

Julkaistu: 2.10.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, liikkeet, raskaus, supistelut, toinen trimesteri | Jätä kommentti

Raskaus on puolivälissä! Ihan uskomatonta, että tähän saakka on viimein tultu. Vielä en ole ottanut yhtäkään kuvaa vatsasta, mutta varmaan tässä jo voisi. Vielä muutama viikko, niin vauvalla on mahdollisuudet selviytyäkin jo. Liikkeet tuntuvat vaihtelevasti, mutta ne on melko helppo erottaa jo. Liikkeet tuntuvat hauskoilta pieniltä nykäksiltä tai pulputukselta, välillä edelleen sisäiseltä kutinalta. Olen välillä myös kokenut joitakin supistuksen kaltaisia tuntemuksia, en ole oikein varma mitä ne ovat olleet. Toisaalta ne voisivat ehkä olla jotain kramppeja tai kohdun kannakkeisiin liittyviä tuntemuksia, koska ne ovat tulleet äkillisen asennonmuutoksen yhteydessä. Toisaalta muutaman kerran on tuntunut mielestäni supistusmaisempi jännittyminen vatsalla. Vaikea tietää, kun ei ole aiempaa kokemusta näistä tuntemuksista. Onneksi niitä ei tule kovin usein. Kaipa supistuksia voi jo tässä vaiheessa tuntua. Tänä aamuna tuntui ylävatsalla lieviä kiputuntemuksia, ihan kuin olisin treenannut yöllä vatsalihaksia, vaikka en ole. Samaten tuntui jotain ohimenevää epämääräistä kipua nivusissa, sellaista oli aiemmin raskaudessa, mutta näköjään on taas. Mietin, että voisivatko nämä olla edelleen kohdun kasvuun liittyviä tuntemuksia. Hieman mietityttää tämä vatsanseudun elämä. Toivottavasti vauva kuitenkin pysyy vatsassa vielä toiset 20 viikkoa.

Tulokset

Julkaistu: 27.9.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet | Jätä kommentti

Verikoetulokset olivat normaalit, tietenkin. Ja onneksi. Kutina on vaihtelevaa ja välillä sitä ei ole. Varmaankin se on jotain ihan muuta kuin hepatoosia. Mielenrauha siltä osin on varmistettu taas hetkeksi. Minä olen alkuraskaudessa laukannut paikallisessa laboratoriossa tämän tästä, pääosin vieläpä omasta aloitteestani. En taida olla ihan viisas. Tämä oli varmaankin viides kerta kun siellä asioin. Tarvinnen kohta jonkin vakiajan sinne, olen suorastaan kanta-asiakas. Yleensä olen ihan reipas laboratoiriossa ja näytteet saadaan useimmiten hyvin. Tämänviikkoinen käynti oli hieman työläämpi vaihteeksi. Aikaisten paastokokeiden kanssa minulle on ennenkin käynyt niin, ettei näytettä saada normaaleista paikoista ja suonet pakenevat. Niin kävi nyt. Olin eläkeläisten kanssa jonottamassa vuoronumeroa hyvin aikaisin aamulla, että ehtisin töihin. Edellisenä päivänä oli jo yritystä käydä kokeissa, mutta ruuhka oli ihan mieletön, enkä ehtinyt odottaa riittävästi, niinpä olin seuraavana aamuna ennen seitsemää jonottelemassa ennen kuin labra aukesi. Olin myös nukkunut hieman kehnosti. Paaston, kohmeisten käsien ja väsymyksen tuloksena oli kolme reikää käsissä ja avoverinäyte. Vihaan avoverinäytteitä. Sen ottaminen sattuu. Odotan innolla muutaman viikon päässä häämöttävää sokerirasitusta, kun pitää taas mennä oikein perusteellisesti paastonneena laboratorioon…

Toisenlaista kutinaa

Julkaistu: 23.9.2013 | Tekijä: | Kategoria(t): huolet, neuvola, toinen trimesteri | Jätä kommentti

Minulla on menossa kova yritys hallita huolestuneisuutta. Loppuviikosta olen nimittäin tuntenut kutinoita. Aivan alkuraskaudessa minulla oli kyllä välillä kovaakin kutinaa. Sitä oli päänahassa, kaulalla ja muutenkin siellä täällä, aika usein taipeissa. En ole yleensä erityisen kutiseva tai kuivaihoinen, mutta jotenkin nyt raskauden aikana on ollut sellaista ihon lehahtelua. En oikeastaan ole siitä ollut erityisen huolissani, koska se tulee ja menee ja on vaikuttanut vähän sellaiselta atooppiselta ilmiöltä. Olen kumminkin jonkin verran allerginen henkilö muutenkin. Loppuviikosta minulla kutisivatkin yllättäen kämmenet. En ensin kiinnittänyt asiaan mitään erikoisempaa huomiota, mutta kun tämä toistui seuraavana päivänä, mieleen hiipi ajatus: ”Hepatoosiko?”. Ihan älyttömänä aikaista sellaiselle vaivalle olisi vielä. No niin, aloin sitten ajatella asiaa ja selvittelin ja kertailin hieman, mistä siinä olikaan kyse. Valitettavasti löysin netistä pari tyyppiä, jotka kertoivat, että joskus näillä viikoilla heillä moinen riesa oli alkanut. Tässä vaiheessa alkoi tietysti jalkapohjiakin kutittaa. Soitin perjantaina neuvolaan asiasta, ehdottivat seurailua.

Mitähän siitä seuraa, kun alkaa kutinaansa seuraamaan? Ei mitään hyvää. Kun kutinaa oikein kuulostelee, niin varmasti kutisee. Aika mitätöntä kutina pääasiassa on, mutta valitettavan epäilyttävissä paikoissa sitä on ollut. Olen keksinyt hyviä vaihtoehtoisia selityksiä kutinalle kyllä, olen ihan nokkela ja harjaantunut siinä. Tässä vaiheessa olen silti jo sen verran mittavan ahdistuksen kehittänyt asiasta, että minun on varmaan pakko alkuviikosta ruinata itselleni verikokeet, että pääsen ajattelemasta asiaa. Äärimmäisen epätodennäköistä on, että minulla olisi näillä viikoilla hepatoosi, mutta kun sellaisen ajatuksen päähänsä saa, niin alkaa tietysti kova pelko vauvan puolesta. Mitä nyt kutinasta, mutta pärjääkö meidän vauva? Varmaan vaikutan kahjolta ja ylihuolestuneelta neuvolan tädin mielestä, mutta ei voi mitään.

Jotenkin tämä ahdistus kasvoi tänään oikein ylimitoitetuksi. Yritin kovasti luottaa miehen vakuutteluun, ettei vauvalla ole mitään hätää. Järjestelimme tänään kotiamme hieman jo vauvaa ajatellen. Siirtelimme minun sekalaisia tavaroita pois huoneesta, josta olisi tarkoitus tehdä lapsen huone. Pinosin tavaraa kirpparille vietäväksi. Valmistelu pelätessä vauvan pärjäämisen puolesta jotenkin kasvatti tukalaa olotilaani. Uskallanko luottaa siihen, että saamme vauvan kotiin? Jos joudummekin palauttamaan tavaroiden järjestyksen ennalleen? Menemmekö asioiden edelle? Toisaalta enää kolmisen kuukautta jäljellä ennen äitiyslomaa, jos kaikki menee hyvin. Minun on taas kamalan vaikea luottaa, että asiat voisivat mennä hyvin.