Harva jättäytyy lapsettomaksi

Olen kuullut, että mummoni joutui aikanaan maksamaan ns. vanhanpiian veroa. Wikipedia kertoo, että tämä vero poistettiin v. 1975. Veroa joutuivat maksamaan yli 24-vuotiaat naimattomat ja lapsettomat kansalaiset ja korkein verotusaste oli lapsettomilla aviopareilla. Eräät kanssaihmiset haluaisivat palauttaa tämän veron hieman viilattuna versiona takaisin, selvisi tämän päivän Aamulehdestä, jossa kerrottiin tästä kansalaisaloitteesta. Entisaikaan vero koski sekä miehiä että naisia, mutta nyt aloitteen tekijä haluaisi panna verolle lapsettomat naiset rinnastaen perheen perustamisen ja armeijan käymisen.

Miten osuvaa on rinnastaa perheen perustaminen ja 6-12kk palvelu armeijassa? Raskaanahan toki ovat edelleen naiset noin 9kk ajan, mutta perheen perustaminen yleensä sitoo pariskunnan molempia osapuolia useiden vuosien ajan. Nuoret naisetko perheitä perustavat yksin sankoin joukoin? Millä logiikalla alle 28-vuotiaana tehty asepalvelus veron väistämisen pelossa tuo lisäarvoa yhteiskunnalle? Se näin muotoiltuna saadaan näyttämään rangaistukselta, ja ehkä niin on aloitteessa tarkoituskin. Lapsettomuus ei kosketa pelkästään naisia eikä se suinkaan ole nuorten naisten yksin tekemä valinta. Minä en ole ”jättäytynyt” lapsettomaksi. Harva jättäytyy lapsettomaksi. On täysin kohtuutonta, että yhteiskunta alkaisi peroa veroa ihmisiltä, jotka käyttävät merkittävän osan varallisuudestaan siihen, että saisivat lapsen. Ei ole tarpeen lisätä joka viidennen tai kuudennen pariskunnan taakkaa sillä, että otetaan käyttöön stigmatisoiva vero.


Nega tietysti

Eipä testi viikonlopun aikana positiiviseksi muuttunut. Ainakin kuukauden hoitotauko koittaa. Mietiskelen, voiko olla, että meillä olisi sittenkin paremmat mahdollisuudet kevyemmillä hoidoilla. Nimittäin viidestä Clomi-syklistä kahdessa tuli testiplussa, joskaan ei lasta. Tähän mennessä kolmesta alkionsiirrosta negaa vain. En tiedä todistaako se mitään, mietinpähän vaan. Vaikea uskoa, että olemme tässä tilanteessa, vaikka miksemme olisi. Mieli on alamaissa. En ole myöskään vieläkään kunnolla toennut flunssasta. Ensi viikkokin painaa jo mieltä, sillä tiedossa on koulutuspäiviä ja sitä myötä tiettyjen ihmisten tapaamista. En ole yhtään sillä tuulella, että päivittäisin näitä kuulumisia hedelmällisten opiskelukavereiden kanssa ja varsinkaan en halua yhtään ”asiantuntevaa” kommenttia IVF-hoitojen onnistumisprosenteista heiltä. He eivät ymmärrä tästä mitään.


Pettynyttä ja kiukkuista murinaa

Eilinen tulos oli sittenkin täystyrmäys. Olin onnistunut pitämään toiveikkuutta yllä ja halusin tehdä niin tällä kertaa. Ajattelin, että petyn joka tapauksessa, olin sitten ollut toiveikas tai pessimistinen ja olin vaihteeksi enemmän toiveikas kuin tavallisesti. Mahdollisuuksien piti tälläkin kertaa olla hyvät. Meillä mahdollisuudet ovat aina näyttäneet hyviltä. Missä menee raja sen suhteen, kuinka monta kertaa kannattaa yrittää? Selvä tietysti on, että annamme mahdollisuuden pakastetuille alkioille. Mutta mikä ihme näitä alkioita riivaa, kun ne eivät jatka kehittymistä viikkoa paria enempää? Onko tämä vielä sitä tilastollista todennäköisyyttä vai mitä?

Tilasin viikonloppuna Juliette Merrisin sarjakuvakirjan Il me manque quelqu’un l. Les galères de la maternité ja se tupsahti sopivasti postiluukusta eilen. Ajatella, miten nopea toimitusaika, kolmessa työpäivässä se saapui Ranskasta, vieläpä omistuskirjoituksella. Aivan loistavia tarinoita, etenkin kirjan alkupuoli oli helposti samaistuttava, kirjan loppuosassa ollaankin jo raskaana ja vauvan kanssa. Hauskaa luettavaa sekin, ei minulle tietenkään ajankohtaista.

Tänään vihasin kaikkia maailman gynekologeja. Etenkin sitä, joka selosti aamulla, kuinka kuukautiskierto toimii. Gynekologin puheissa naisen pitää huolehtia ehkäisystä, vaikka limakalvo olisi tuhotttu ja munasolut vaan kypysyvät ja ovuloituvat ja lapsettomuus on sivuhuomautus, jos sitäkään. Ottaa päähän, että lisääntyminen on niin itsestään selvää. Kun se ei ole sitä.

Nyt odottelen sitä vuotoa, joka tällä kertaa pysyi poissa kuuliaisesti hoidon aikana. Mitä hyötyä siitäkin oli, ei mitään. Olin aiemmin päivällä aika varma, että vuoto alkoi jo, mutta ei alkanutkaan. Merkillisiä kipuja on ollut siis ilman vuotoa, jotain outoa niissä on. Ajattelin toiveikkuuttani vielä maanantaina, että voisivathan ne olla kiinnittymiskipuja, mutta eihän siellä mitään kiinnittymistä ole menossa. Minulla on omat epäilykseni, mutta kuka muu kuin minä ottaisi ne todesta?