Tympii

Meillä on kehkeytymässä perheellistymisen vaihtoehtoinen suunnitelma. Olemme myös kypsytelleet ajatusta vuodesta ulkomailla, haluaisin opiskella lisää. Jos näitä asioita haluaisimme kaavailemallamme aikataululla toteuttaa, olisi hoidot piakkoin jätettävä sikseen. Niin paljon olen näihin haaveisiin alkanut kiintyä, että mietin, tulisinko suorastaan pettymään, jos hoidot onnistuvatkin.

En oikein uskalla olla kovin toiveikas taaskaan. Minulla on hieman samanlaiset tuntemukset kuin kemiallisen raskauden aikaan reilu vuosi sitten, mutta mene ja tiedä sitten. Tämäkin voi jäädä vain sellaiseksi, kemialliseksi raskaudeksi. Vähän pelottaakin raskauden mahdollisuus, lähinnä siinä se, että se menisi taaskin kesken.

Ei huvittaisi enää pitää porttia avoimena raskaudelle. Jo tässä on neljä vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti annettu raskaudelle mahdollisuus. Tympii.


Nainen, jota vauvat potkivat

Eilen illalla olin ihan varma, että pystyin aistimaan, miten munasarjoissa suorastaan kihisi. Tänään en ole ehtinyt vielä kihinää havaita, mutta eilistä pistoskohtaa kirvelee edelleen. Vatsa on vähän arka, mutta luulen sen johtuvan eilisestä Pilateksesta enemmän kuin pistämisestä. Kuitenkin varon eilistä pistoskohtaa jonkin verran. Ja syytä onkin, yritin tänään väistellä koko päivän vauvojen potkuja, ettei minua monotettaisi suoraan eiliseen pistoskohtaan. Toivottavasti pian (tai edes joskus) on odotettavissa vauvan potkuja mahassa eikä vain mahaan! Miten väistelen potkuja sitten, kun olen puhkonut vatsanahkaa joka puolelta? Kauhukuvissani olin kehitellyt erilaisia visioita itsestäni sekoavana hormonihirviönä. Olo pistoksen jälkeen oli lähinnä hilpeän euforinen, ehkä minua oli kuitenkin jännittänyt niin paljon. Mutta ihan todella myönteistä, että tänään on ollut ihan normaali olo eikä esimerkiksi mitään kaameita selkäsärkyjä, jotka liittyivät viimeisimpiin Clomi-kiertoihin tosi pahoina. Yhtään en kaipaa niitä lääkekuureja!

Olen pohtinut kovasti naiseutta viime aikoina. Minulla on ollut inhottavan vajaa ja epäonnistunut olo naisena niin kauan kuin tämä lapsettomuustaival on kestänyt. Ei hoidon aloittaminen edelleenkään itsetuntoa hivele, mutta tajusin käyväni näitä asioita läpi nimenomaan naisena. Kuulostaa itsestään selvältä. Mutta kun tätä tilannetta on pitänyt selittää miehelle (tässä tapauksessa ei onneksi omalle), tajusin turhautumiseni johtuvan juurikin siitä, että minä olen nainen ja hän ei. Vaikka lisääntyminen ei ole meillä sujunut oppikirjojen mukaan, on takana kokemuksia, joista miehillä ei ole koskaan muuta kuin toisen käden tietoa. Koen hämmästyksekseni itseni enemmän naiseksi nyt kuin vuosi sitten. Mitä siitä, vaikka kokonaiskuva on säröinen lapsettomuuden takia. Olen menettänyt raskauksia. Olen kärsinyt kaikenlaista riesaa tullakseni raskaaksi uudestaan. Olen elänyt pian pari vuosikymmentä kuukautiskierron säätelemää elämää, yhä tiiviimmin viime vuodet. Olen toivonut ja pettynyt, liian usein. Silti kaikki tämä on osa naisena olemista ja se on juuri nyt voimaa antava ajatus. Kaipaan rinnalle tässä tilanteessa toisia naisia, jotka tajuavat, mitä ulottuvuuksia tällä kaikella on.

Omat naisverkostot ovat käyneet hieman ohuiksi ja läheisimmät ihmiset ovat nykyään fyysisesti erittäin kaukana. Olen ollut huono hankkiutumaan uusiin juttuihin viime vuosina enkä ole jaksanut rakentaa uutta verkostoa. Löytääkseni uutta seuraa liityin erääseen perinteikkääseen naisjärjestöön. Ensimmäisen tapaamisen esittelykierroksella oli tarkoitus kertoa jokin tärkeä asia itsestään. Suurin osa esitteli itsensä N:n lapsen äitinä ja muutama iloisesti pyöristynyt mahakin oli näköpiirissä. Itselläni löi ihan tyhjää, että mitä ihmettä sanon vuorollani. Miltä kuulostaisi: ”Hei, olen N.N. ja käyn lapsettomuushoidoissa”. Keksin hätäisesti muuta ja tunsin itseni epäaidoksi. Väärä foorumihan se olisi tuollaiselle pommille ollut, mutta minun on oikeasti aika vaikea puhua näistä hoidoista muille. Kuvittelen suojelevani itseäni näin tekemällä. Voihan olla, että olen väärässä tämän suhteen. Tämä blogimaailma on tullut minulle siksi tosi tärkeäksi foorumiksi ja jokainen kommentti ja vierailu tuntuu hyvältä.


Ei mitään

Ei verikokeessa mitään näkynyt. Ehkä olen vähän huojentunutkin, koska jos jotain hyvin hitaasti kasvavaa olisi ollut, olisi se varmaan ollut jotain poikkeavaa ja olisin huolestunut kamalasti. Nyt nokka kohti uusia pettymyksiä.


Takaisin lähtöruutuun, tai ainakin sinnepäin

Kävin sitten kumminkin labrassa. Alunperin olin suunnitellut, että olisin käynyt eilen jo, mutta nukuin pommiin. Tein labrakäynnin sijaan aamulla viimeisen kaapista löytyneen raskaustestin, jonka tulos oli epäselvä. Ensin olin näkevinäni taas haamun, mutta haamumman kuin edellisellä kerralla ja sitten luulin, että näytön viirujahan siinä vain oli. Miehen kanssa katselimme ja pyörittelimme testiä eri valoissa, emmekä oikein kumpikaan osanneet päättää mitä siinä on. Mutta en ole ainoa, joka siinä kuvitteli jotain nähneensä. Ei ole sellainen olo, että olisi raskaana enkä varmaan olekaan. Ehkä testipuikossa kummittelee. Epämääräisen testin takia motivoiduin menemään labraan, perjantaina saan tulokset. Varasin myös suunnittelukäynnin seuraavien hoitojen suunnittelemista varten. Auttaisivatkohan lugesteronit minua raskautumaan kunnolla?


Elämänhallintaa

En aloittanut tähän kiertoon klomifeenia. Kierto alkoi jotenkin kummallisesti, enkä ollut ihan varma mitä se on. Toisaalta vuoto tuli ajallaan, mutta pahoinvointi, joka sai minut tekemään aikaisen raskaustestin ei loppunutkaan vuodon alettua. Ylläpidin hieman toivoa, mutta perjantaina testi oli ihan puhdas nega ja kinunsin itselleni lähetteen vielä verikokeeseen huonon olon takia. Huono olo jatkui vielä seuraavan päivän. En ole oikein osannut päättää, liittyikö se yksin raskauteen, joka yritti alkaa vai olivatko muut tekijät merkittävämpiä (esim. laivamatka ja ravintolaruoka) . Joka tapauksessa nyt olo on normaalistunut ja verikokeeseen meno on varmaan turhaa. Lähetettä pyytäessä hoitaja oli puhelimessa kovasti sitä mieltä, että varmaan se oli jotain muuta ja ehkä pitäisi mennä lääkäriin. Sitä mukaa kun tuo raskaudenalku kuihtui, olo on palannut kyllä normaaliksi. Ei kierrä mahassa, ei ole outoa makua suussa eikä närästä eikä okseta niin. Ei tähän mitään lääkärikäyntiä tarvita.

Puhelusta tuli muutenkin lannistunut olo. Halusin nimittäin kertoa, että mietimme seuraavan kuurin ajankohdaksi heinäkuuta,  mistä hoitaja oli kauhistunut. Siinäkin olisi pitänyt kysyä lääkärin mielipidettä jatkosta. Miten niin joku ulkopuolinen saa päättää, milloin meille sopii seuraava hoitokierto? Eihän tässä inssistä vielä ole sovittu mitään. Jos tässä lääkkeitä popsitaan ja ihan kahdestaan vielä kotona lasta yritetään alulle, en todellakaan kaipaa klinikan siunausta siihen, milloin se meille sopii. Mitä väliä sillä on, jos heillä on kesäsulku? Kai me voimme tämän verran harrastaa perhesuunnittelua? Olemme lähdössä kesälomamatkalle heinäkuussa ja niin pieni luotto minulla on luomuraskauteen, että miellän tämän hoitotauoksi. En halua väkisin ennen matkaa tulla raskaaksi, sillä mikäli alkuraskauden epävarmuudessa lähtisimme ulkomaille, olisi siinä hieman liikaa jännitysmomenttia talven tapahtumat muistaen. Haluan pitää edes pienen mahdollisuuden elämänhallintaan.

Miksi raskaudet ovat tyssänneet alkuunsa? Onnistummeko me koskaan? Auttaako tässä mikään järeämpi hoito, jos hedelmöittyminen tapahtuu, mutta alkiot eivät pysy matkassa? Masentavat tunnelmat kruunasi kauan pelkäämäni lapsiperheen vierailu, jonka ajan sydämeni oli raskas kun silmien edessä oli kaksi elävää muistutusta siitä, miten kauan siitä on, kun aloimme yrittää. Vanhempi näistä lapsista on 2,5-vuotias ja hänen odotuksesta kuulin juuri kun olin ihan ensimmäisen pettymyksen kourissa luultuani olleeni raskaana. Saatoin olla hieman jäykkä emäntä.


Se siitä

Eilen oli järkyttävän pahoinvoiva olo. Ehdin jo toivoa, mutta raskauden sijaan uusi kierros näyttäisi alkavan. Eilen hävisivät turvotukset ja illalla tulivat ensimmäiset merkit vuodosta. Taisi jäädä kemialliseksi raskaudeksi tämä. Nyt on sitten päätösten aika.