Nainen, jota vauvat potkivat

Eilen illalla olin ihan varma, että pystyin aistimaan, miten munasarjoissa suorastaan kihisi. Tänään en ole ehtinyt vielä kihinää havaita, mutta eilistä pistoskohtaa kirvelee edelleen. Vatsa on vähän arka, mutta luulen sen johtuvan eilisestä Pilateksesta enemmän kuin pistämisestä. Kuitenkin varon eilistä pistoskohtaa jonkin verran. Ja syytä onkin, yritin tänään väistellä koko päivän vauvojen potkuja, ettei minua monotettaisi suoraan eiliseen pistoskohtaan. Toivottavasti pian (tai edes joskus) on odotettavissa vauvan potkuja mahassa eikä vain mahaan! Miten väistelen potkuja sitten, kun olen puhkonut vatsanahkaa joka puolelta? Kauhukuvissani olin kehitellyt erilaisia visioita itsestäni sekoavana hormonihirviönä. Olo pistoksen jälkeen oli lähinnä hilpeän euforinen, ehkä minua oli kuitenkin jännittänyt niin paljon. Mutta ihan todella myönteistä, että tänään on ollut ihan normaali olo eikä esimerkiksi mitään kaameita selkäsärkyjä, jotka liittyivät viimeisimpiin Clomi-kiertoihin tosi pahoina. Yhtään en kaipaa niitä lääkekuureja!

Olen pohtinut kovasti naiseutta viime aikoina. Minulla on ollut inhottavan vajaa ja epäonnistunut olo naisena niin kauan kuin tämä lapsettomuustaival on kestänyt. Ei hoidon aloittaminen edelleenkään itsetuntoa hivele, mutta tajusin käyväni näitä asioita läpi nimenomaan naisena. Kuulostaa itsestään selvältä. Mutta kun tätä tilannetta on pitänyt selittää miehelle (tässä tapauksessa ei onneksi omalle), tajusin turhautumiseni johtuvan juurikin siitä, että minä olen nainen ja hän ei. Vaikka lisääntyminen ei ole meillä sujunut oppikirjojen mukaan, on takana kokemuksia, joista miehillä ei ole koskaan muuta kuin toisen käden tietoa. Koen hämmästyksekseni itseni enemmän naiseksi nyt kuin vuosi sitten. Mitä siitä, vaikka kokonaiskuva on säröinen lapsettomuuden takia. Olen menettänyt raskauksia. Olen kärsinyt kaikenlaista riesaa tullakseni raskaaksi uudestaan. Olen elänyt pian pari vuosikymmentä kuukautiskierron säätelemää elämää, yhä tiiviimmin viime vuodet. Olen toivonut ja pettynyt, liian usein. Silti kaikki tämä on osa naisena olemista ja se on juuri nyt voimaa antava ajatus. Kaipaan rinnalle tässä tilanteessa toisia naisia, jotka tajuavat, mitä ulottuvuuksia tällä kaikella on.

Omat naisverkostot ovat käyneet hieman ohuiksi ja läheisimmät ihmiset ovat nykyään fyysisesti erittäin kaukana. Olen ollut huono hankkiutumaan uusiin juttuihin viime vuosina enkä ole jaksanut rakentaa uutta verkostoa. Löytääkseni uutta seuraa liityin erääseen perinteikkääseen naisjärjestöön. Ensimmäisen tapaamisen esittelykierroksella oli tarkoitus kertoa jokin tärkeä asia itsestään. Suurin osa esitteli itsensä N:n lapsen äitinä ja muutama iloisesti pyöristynyt mahakin oli näköpiirissä. Itselläni löi ihan tyhjää, että mitä ihmettä sanon vuorollani. Miltä kuulostaisi: ”Hei, olen N.N. ja käyn lapsettomuushoidoissa”. Keksin hätäisesti muuta ja tunsin itseni epäaidoksi. Väärä foorumihan se olisi tuollaiselle pommille ollut, mutta minun on oikeasti aika vaikea puhua näistä hoidoista muille. Kuvittelen suojelevani itseäni näin tekemällä. Voihan olla, että olen väärässä tämän suhteen. Tämä blogimaailma on tullut minulle siksi tosi tärkeäksi foorumiksi ja jokainen kommentti ja vierailu tuntuu hyvältä.


Hedelmätön puutarhuri

On kp 23. Vielä muutama päivä uuteen kiertoon, todennäköisesti on jäljellä neljä päivää tätä kiertoa. Ei ole mitään erikoisia tuntemuksia, ei varmaankaan tärpännyt. Mieli on aika maassa ja viime päivät olen ollut myös kovasti ahdistunut muutamista vaivoistani.  Vasta nyt, kun työtilanne väljeni, on tullut uudestaan tarve käsitellä talven tapahtumia. Sairaalaan joutuminen oli kova kolaus minulle, jotenkin se on jättänyt pelon uudesta kohdunulkoisesta raskaudesta, vaikka ei se välttämättä sellainen ollutkaan. Se on kaikista vaikeinta, että se ei sellaisen säikäytyksen jälkeen ehkä ollutkaan kohdunulkoinen raskaus. Minun on vaan tosi vaikea luottaa meitä hoitaviin henkilöihin, koska niin monia erilaisia mielipiteitä ehdin sen episodin aikana kuulla. Ketä kuunnella? Sellainen muutos on tapahtunut, etten oikein pääse lapsettomuusasioista kunnolla lomalle niin kuin ennen. Näin on ollut varmaan jo vuoden ajan. Lapsettomuus hiertää kengässä miltei päivittäin. Haluaisin saada paremman otteen elämästäni. On kuin olisi epämääräisessä odotustilassa ties kuinka kauan vielä, haluaisin tästä jo eteenpäin. Vaikeinta on se, ettei tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta, ei oikein osaa suunnitellakaan. Voimavarani ovat aika vähissä. Tänä keväänä infertiliteettikriisi on jopa ulottunut puutarhanhoitoonkin. Lähdin kasvattamaan taimia valmiiksi tappiomielialalla ja mietin, etteivät hedelmättömän puutarhurin siemenet voi itää. Taimista puolet joko kärventyivät, eivät itäneet tai saivat liian vähän vettä, puolet vaikuttaisi olevan elossa. Suhtaudun kuitenkin niihin hieman kaunaisesti, mokomiin. Sitkeitä yksilöitä ne ovat varmasti, koska puutarhuri on kyllä ollut hieman laiska kastelemaan.


Parantumista

Tänään on ensimmäinen kivuton päivä. Toistaiseksi. Toivottavasti vointi pysyy tällaisena. Olo on aiempina päivinä vaihdellut ja iltaisin kipua on ollut enemmän yleensä.  Turvotus ja vatsan arkuus ovat kuitenkin nyt poissa ja farkut mahtuvat taas jalkaan. Olen käynyt tänään jopa postilaatikolla, maksanut laskuja, pessyt pyykkiä ja ilmoittautunut seminaariin. Soitin myös sairaalaan ja sain ruinattua itselleni peruutetun gynen polin kontrollin tilalle uuden ajan, koska on kova tarve päästä vielä puhumaan tästä tilanteesta lääkärin kanssa.

Henkinen toipuminen on nimittäin toinen juttu. Suru, kiukku ja epätoivo tulevat aaltoina seuranaan loputtomat kysymykset, joiden vatvominen vain pahentaa oloa. Miksi meille kävi näin? Se on tietenkin yksi päällimmäisiä kysymyksiäni. Ei kuitenkaan siinä mielessä, että miksi juuri meille kävi näin. Oikeastaan mietin, mistä syystä näin kävi. Se minua vaivaa. Miksi juuri meille kävi näin tuntuu kysymyksenä turhalta, miksi ei meille muka? Omalla kohdalla sellainen vahingoittumattomuuden illuusio on haihtunut mielestä jo kauan sitten, elämässä on ollut vastoinkäymisiä. Ja jos ei muuten olisi, niin kyllä lapsettomuus kokemuksena on alleviivannut elämän haurautta entisestään. Vaikeinta nyt on se, että tunnen menettäneeni unelmat, lasta tästä ei olisi voinut tulla. Tämä on tuskallista. Mutta onko tämä sitten epäreilua?  Ehkä ei. Sellainen ajatus johtaa lähinnä suurempaan kärsimykseen.

En pahemmin välitä positiivisesta ajattelusta. Kannustavat ja meidän vauvansaantiin uskovat lähimmäiset ovat kivoja toki, mutta minä en löydä sellaisesta tulevaisuudenuskosta lohtua. Mitä sitten, jos me kuulummekin niihin ihmisiin, jotka jäävät hoitojen jälkeen ilman lasta? Minua helpottaa enemmän sen mahdollisuuden hyväksyminen kuin lapsihaaveeseen kiinnittyminen. Tuntuu, että tarvitsisin eniten kykyä vastaanottaa elämä sellaisena kuin se kulloinkin on.


Miten tästä eteenpäin?

Kävin vielä kipujen ja lisääntyneen vuodon takia pyörähtämässä päivystyksessä, mutta onneksi paraneminen jatkuu ja HCG on enää 50.  Kehoni näyttää kykenevän parantamaan itse tämän tuhoon tuomitun raskauden. Synkät on tunnelmat. Meidän elämässä on ollut paljon menetyksiä viimeisten vuosien aikana. Olen menettänyt isovanhempani yhtä lukuun ottamatta, yhden tädin sairauden takia ja kaverin onnettomuudessa. Mieheni äiti kuoli traagisesti. Myös mieheni kummitäti kuoli syöpään. Lähipiirissä on vakavia pitkäaikaissairauksia. Eilen saimme jälleen kuolinviestin, isoisäni on kuollut. Voi mikä viikko. Raskauden menettäminen yksistään on jo tarpeeksi rankkaa.

Meidän elämä on nyt tällaista. Meille ei tapahdu iloisia perhetapahtumia. Muistan kun kolme vuotta sitten palasimme mummoni hautajaisista. Olimme niihin aikoihin päättäneet ensimmäistä kertaa jättää ehkäisyn pois, muistan kuinka kutkuttavan jännittävää se oli. Vauva saisi tulla. Hautajasissa surin, ettei mummo koskaan pääsyt näkemään minun lapsia. Minulla oli vahva tarve ja halu nähdä hautajaisten jälkeen elämän jatkuvan. Elämä on jatkunutkin, mutta ei sillä tavalla kuin toivoimme. Mukaan on tullut lapsettomuus. En enää luota siihen, pääsenkö synnyttämään omia lapsia. Jälleen on hautajaisten aika.

Juuri nyt on vaikea nähdä eteenpäin, eniten siksi, että ei ole normaalin kuukautiskierron tuomia kiinnekohtia kalenterissa tai sovittuja hoitoja, joita odottaa. On vain tämä parantuminen. Koska en saanut solunsalpaajia, tässä ei ole mitään pitkää varoaikaakaan seuraavan raskauden yrittämiselle, mikä on ihan kiva.  Löysin Käypä hoito -suosituksesta, että kohdunsisäisen raskauden todennäköisyys kahden vuoden kuluessa pelkän seurannan jälkeen on 80–88 %, metotreksaattihoidon jälkeen 58–61 %, salpingostomian jälkeen 62–89 % ja salpingektomian jälkeen 38–66 %. Toisaalta kohdunulkoisen raskauden uusiutumistodennäköisyys kahden vuoden kuluessa pelkän seurannan jälkeen on 4–5 %, metotreksaattihoidon jälkeen 7–8 %, salpingostomian jälkeen 18 % ja salpingektomian jälkeen 6–28 % . Prosentit ovat onneksi meidän puolella, minusta nuo lääkkeellisen ja leikkaushoidon prosentit normaalin raskauden aikaansaamiseksi näyttävät todella surkeilta varsinkin lapsettoman vinkkelistä katsottuna. Sitten kun HCG on alle 10, saisi uutta raskautta yrittää. Täytyy kuulostella tuntemuksia, nimittäin sen verran pelottava tilanne tämä on ollut. Teen työtä lasten ja nuorten parissa ja juuri nyt tekisi mieli kailottaa kaikille vastaantuleville teineille, että muistakaakin sitten, seksi on vaarallista!


”Täytyy ajella sääret siltä varalta, että joudun sairaalaan”

Selkeä hetki illalla ennen nukkumaan menoa kolme yötä sitten. Että näillä säärillä ei voi mennä gynekologille ja tai leikkauspöydälle. Että on pakko ajella sääret, siltä varalta että joudun sairaalaan. On se hyvä, että olin sillä lailla varautunut. Ajatus tuli selkäytimestä, vaikka tietoisesti muistavana en ole sairaalaan ikinä ennen joutunutkaan. Muuten sairaalat ovat kyllä tuttuja.

Tuntuu, että ajaudumme syvemmälle tässä lapsetomuuden suossa. Viime yön unessa luisuin laivan kannelta hiilidioksidijääpalamereen (häh???), ja jatkoin luisumista jääpalojen seassa alamäkeen toisen laivan alle, joka alkoi kallistua päälleni harmaiden jääpalakuutioiden siirtyessä. Pääsin täpärästi alta pois. Ehkä se kuvaa tuntojani. Onnistumisen ilosta menetyksen tuskaan ja toisaalta helpotukseen siitä, että saatan selvitä säikähdyksellä tästä mahdollisesti henkeä uhkaavasta tilasta.

Emme ole kovinkaan monelle ihmiselle jakaneet tähänastista lapsettomuustaivaltamme, koska tähän saakka on näyttänyt kaikki niin ”normaalilta” vielä. Mutta sairaalaan joutumista saatika sen syytä ei voi pimittää perheeltä. Uskoisin, että he suurimmaksi osaksi ymmärtävät tilanteen. Ja toivon tosiaan niin, sillä en ole ollenkaan vielä valmis käymään läpi vanhempieni tai miehen suvun kanssa lapsenlapsettomuuskriisiä. Omilla vanhemmilla isovanhemmuus ei onneksi ole yhden kortin varassa. Miehen puolella tilanne on vähän karumpi, mutta toisaalta anoppivainaa koki kolme tällaista tilannetta, siis kolme kohdunulkoista raskautta. Kolme!!! Luulisi, että ymmärrystä löytyisi siltäkin suunnalta. Osastonlääkärin mielestä ei mitään erikoista perinnöllistä alkioiden käyttäytymiseen liittyvää ongelmaa tiedetä, mutta kaikkeahan sitä tässä tulee miettineeksi.

Olen muutenkin miettinyt sukuamme. Siellä on useampikin lapseton pariskunta, mummolla lapsia ei ole montakaan, mikä lienee poikkeavaa siihen maailman aikaan. Toisaalta hän oli myös uranainen, en ole kuitenkaan ihan varma, oliko ehkäisypilleriä vielä keksitty hänen hedelmällisimpään aikaan. Äidilläni oli aivan yllättäen selvinnyt paha endometrioosi, jonka takia tehtiin leikkaus, joka muistutti radikaalia syöpäleikkausta. Ei tässä olla mitenkään helposti sikiävästä suvusta kumpikaan, siltä minusta näyttää.

Haluan lisää selvyyttä asiaan. En oikein usko, että minun kalusto toimii normaalisti.


Kuinkas sitten kävikään?

Niukka ruskea vuoto jatkui ja muuttui kirkkaaksi vereksi. Tuli alavatsakipua, ei kovin kovaa, mutta sen verran kuitenkin, että jouduin särkylääkettä ottamaan. Eilen aamulla rv 5+2 soitin klinikkaan tilanteesta ja sain ajan vähän kärttämällä lääkärille. Kaikki varoittelivat, ettei näillä viikoilla ultralla välttämättä mitään näe, ehkä pelkkä labrakäynti riittäisi. Itsellä oli sellainen olo, että jotain selvyyttä täytyi tilanteeseen saada ja että tämä ei mene nyt niinkuin pitäisi. Sisätutkimus sattui outoihin paikkoihin. Ultrassa näkyi jotain, nimitttäin verta vatsaontelossa, ehkä myös kiinnikkeitä vasemmassa munasarjassa. Jouduin sairaalaan.

Olen ollut vaihtelevasti klinikan kummallakin lääkärillä. Useamman kohtaamisen perusteella olen hiljalleen muodostanut selvän preferenssin ja eilen ei vastassa ollut se lääkäri, jonka pakeille mielummin menen. Tämän toisen kanssa tuntuu joka kerta, kuin aloittaisi ihan nollasta esittäytymällä ja kysyttyäni jotain vastaus tulee sellaisella tyylillä, että minusta tuntuu jatkuvasti, kuin olisin reputtanut tentissä. Eikä hän paneudu minun pohdintoihin tai pulmiin niin kuin toivoisin. Toinen on sellainen, joka kuuntelee paremmin ja häntä siis suosin. Varsinkaan tuollaisessa järkyttävässä tilanteessa ei voi olettaa, että potilaalla on kaikki logiikka käytössään. Tuntui kuin olisin kysynyt vain vääriä asioita, jotenkin tämä lääkäri reagoi niihin niin mitätöivästi. Se tuntui todella nöyryyttävältä.

Sairaalan ensiavussa oli vastassa kiva lääkäri, joka selvästi tunsi meitä kohtaan myötätuntoa. Iso plussa. Olin jo vähän kipeämpikin. HCG-taso oli viikkoihin nähden liian matala, joten normaali raskaus tämä ei enää voinut olla. Päivystysleikkauksen mahdollisuus oli ilmassa ja jouduin olemaan syömättä ja juomatta. Jouduin osastolle, jossa tunkeileva huonetoveri julisti voivansa lohduttaa minua sillä, että tuleva lapsi oli viallinen ja näin on vain hyvä, että ei se sinusta johdu ja kyllä hän rukoilee meidän puolesta, kyllä se vauva vielä tulee. Kerroin hänelle tylysti muutamia faktoja meidän elämästä ja lääketieteestä. Keskiyöllä hänellä oli jo vähemmän kristillinen mieli, kun pyyysin häntä sulkemaan tv:n, jotta voisin yrittää nukkua.

Ei leikattu. Ei onneksi tarvinnut. Ei annettu myöskään metotreksaattia. Todennäköinen kohdunulkoinen raskaus todettiin oikeassa munatorvessa, labrat menivät hyvään suuntaan ja pääsin tänään pois. Vähän järkyttynyt olotila on vieläkin. Täytyy syynätä oloa ja kipuja. Tämä on hirmuinen takapakki. Päässä pyörii miljoona kysymystä. Pelottaa. Miten voi olla, että kahden vuoden lapsettomuuden jälkeen ensimmäinen raskaus on tällainen poikkeava? Onko se pelästään pirun huono mäihä vai onko kalustossa kummiskin jotain rakenteellista vikaa? Kahdessa jälkimmäisessä ultrassa ei puhuttu kiinnikkeistä, mutta ensimmäisessä kyllä ja se on jäänyt mieleen Jos mulla olisi kumminkin sitä endometrioosia, sitä on suvussa. Lisäksi tänään lääkäri osastolla sanoi, että hänen mielestä toinen munasarja on PCO-tyyppinen.  Sillä tavalla minäkin olen monesti tuuminut, kun ovat ultranneet, mutta toisaalta on se näyttänyt toimivankin. Olisko peräti molemmat ongelmat??

Haluaisin mielummin olla kana. Kanat munii munia ja sillä hyvä. Miksi pitää olla nisäkäs? Eikö sitä voisi lisääntyä jollain muulla tavalla kuin tällä nisäkkäiden epäonnisella suvullisella tyylillä? Miksi tämä on niin hemmetin vaikeaa? Terveisiä vaan suunnittelijalle, olisi voinut tätä tuotekehittelyä vähän pidemmälle miettiä.