Täällä taas

Blogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.

Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?

Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.

Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.

Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.

 

Mainokset

Seuraava PAS alkamassa

Ihan tyhmät kuukautiset. Niin eriskummallinen alku, että piti tehdä raskaustesti, joka oli nega tietenkin. Arvelisin, että nyt on kp 1 niiden ohjeiden mukaan analysoituna, jotka sain klinikalta kertauksena. Pitkään tiputtelemalla alkava vuoto on epätyypillistä minulle. Aloitan huomenna kumminkin lääkkeet, sain luvan siihen. Tästä alkaa siis 1. IVF:n 3. PAS.


Toiselle välikierrokselle

Näin sitä taas lähtee uusi kierros käyntiin. Vatsaa on koskenut jo viikon. Ihan peruskierto edellisestä muotoutui muuten. Hoitojen myötä vatsakivut ovat tulleet valitettavan tutuiksi, se vähän mietityttää. Vatsassa on jotain vialla, luulen. Varmaan endometrioosia, sopisi kuvaan. Emme vielä lähde hoitoon, odotamme toisen kuukauden. Päätimme asian eilen varmaksi, juurikin sopivasti. Huomaan voimieni vähän palautuneen jo.

Olemme puhuneet mielikuvalapsesta, minkälaista mielikuvaa olemme vaalineet. On joitain kuvitelmia, minkälainen meidän lapsi olisi. Joudummeko luopumaan niistä täysin? Kuvitelmat ovat rakkaita, vaikka tuskin milloinkaan ihan sellaisina toteutuvat muutenkaan. Tuntuu, kuin haave etääntyisi meistä jälleen vähän kauemmas. Usko hoitoihinkin on koetuksella. Kannattaako vielä yrittää?


Välikierron puoliväli

Päässä pyörii sekalaisia ajatuksia. Toiminnan tasolla yritän ottaa kaiken irti välikierroksesta ja tehdä sellaisia isoja käsityöprojekteja, joita tuskin teen, kun on hoito päällä. Tuntuu hyvältä tehdä jotain konkreettista, järjestää kotia ja penkoa kaappeja. Viime viikonlopun leikkelin vanhoja vaatteita ja revin lakanoita. On sellainen olo, että täytyy tehdä näitä hommia varastoon, koska nyt pystyn. Huomionarvoista on, että jalkakipu on päättyi, kun uusi kierto pääsi kunnolla käyntiin.

Menin pääsiäiskirkkoon kuten niin monena vuona ennenkin. Viime vuosina ne ovat olleet minulle melko kuohuttavia tilanteita, mutta silti menin nytkin. Huomasin siellä penkissä istuessani, että sisältä nousee melkoista kiukkua ja nyrkin heristelyä. Että tämä elämä on tällaista. Olen vihainen tämän lapsettomuuden takia, mutta siltikin tuntuu jotenkin väärältä esimerkiksi pyytää meille lasta korkeammalta taholta. En oikein muutenkaan tiedä uskonnollisuudestani nykyisin, sen verran menneisyydessä on ristiriitaisia kokemuksia hengellisiin yhteisöihin liittyen.

Näin unta, että emme päässeet seuraavaan siirtoon, koska klinikalla olivat pakastaneet osan alkioista väärin. Alkiot olivat jossain muovikelmussa jumissa, eikä niitä voitu siirtää. En ollut mitenkään järkyttynyt asiasta unessa. Olin heti valmis seuraavaan IVF:ään. Unissani klinikalla tunaroivat tosi usein… Kaapissa on muutamia ovulaatiotestejä. Haluan tietää, tapahtuisiko ovulaatio tässä kierrossa, joten testaan pitkästä aikaa näillä ylijääneillä testeillä. Saa nähdä tuleeko mahdollinen ovulaatio ”hyödynnettyä”. Milloinkahan viimeksi tikutin ovista? En muista edes.  Nyt on ehkä kp 12, jos olen laskenut oikein.


Välikierroksella

Pettymys tuntuu joka kohdassa. Olen tosi väsynyt. Tämä viikko tuntuu kestäneen ikuisuuden ja meneillään olevat  koulutuspäivät tuntuvat ylivoimaisilta. Erityisesti koulutuksen sosiaalinen puoli on vaikeaa, vuosi toisensa jälkeen vaikeampaa. Vauvoja putkahtelee sieltä täältä. Opiskelukaverit kertovat perhekuulumisiaan. Minulla ei ole mitään kivaa kerrottavaa. Käyn töissä. Etsin uralle suuntaa. Ei lapsia. Tämä tilanne vuodesta toiseen. Jotenkin tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi. Olisi tilaisuus viettää iltaa muutaman läheisemmän kaverin kanssa tänään. Emmin vielä, menenkö. Olen hyvin epäsosiaalisella päällä ja viimeisin epäonnistunut hoito kirvelee niin paljon, etten tiedä jaksanko tavata ketään enää tänä iltana. Tai ehkä ei pelkästään viimeisin hoito kirvele. Kolmesta perättäisestä siirrosta on tullut nega. Alkioita ei ole pakasteessa enää kuin puolet alkuperäisestä. Mietin, mahdammeko kohta olla jo tekemässä toista IVF-hoitoa. Alan myös jännittää loppuvuoteen sopimaani työpätkää, sillä ei ole mitään saumaa, että olisinkin tuona ajankohtana äitiyslomalla. Olenkohan ottamassa liian suuren haasteen vastaan? Onko minulla uuteen työhön voimia?

Kuukautiset alkoivat eilen. Päivää aikaisemmin alkoi kova vatsakipu ja vuodon alkaessa tarvitsin 600mg ibuprofeenia ja 1g parasetamolia, jotta pääsin liikenteeseen aamulla. Jalkakivut ovat kyllä lähes poissa. Olen myös nukkunut aika huonosti viime päivinä. Yhtä kaikki olo on ollut fyysisesti ja henkisesti melko surkea. Välikierto on tosiaan tarpeen.


Kp 1

Sushia, eli raakaa lohta, inkivääriä, merilevää -check

Pastoröimattomasta maidosta tehtyä juustoa -check

Pihvi medium –check

Punaviiniä -check

Pellavansiemeniä -check

Yrttiteetä -check

Olen viime päivinä nauttinut varastoon tulevan raskauden varalta ja siten taas valmis uuteen hoitoon. Kävin ostamassa kofeiinitonta teetä, kaiken varalta. Huomenna aloitan taas Zumenonin. Toivottavasti aikataulut natsaavat tässä kierrossa. Kipeä olen, vatsa- ja jalkakipua on ollut noin viikon ajan, tänään oikein kunnolla. Panadolilla ja lämpöpakkauksella pärjäilen, vaikka pannassa olevalla Buranalla olo olisi hetkessä helpompi.


Vihdoin!

Vihdoin koitti kp 1. Olen helpottunut. Heti aamulla ei ollut merkkejä vuodosta ja hätäpäissäni tein testin, joka oli selvääkin selvempi nega. Ei tuntunutkaan yhtään siltä, että olisi tärpännyt. Aina sitä negaa on silti yhtä kamala katsoa, vaikka kuinka odottaisikin vuodon alkamista, pettyy silti. Onneksi voin viimein alkaa ennakoida tulevaa vähän paremmin. Kierrosta tuli 30 päivän mittainen, mikä on järkevissä rajoissa ja itseasiassa Lugesteronin lopettamisesta on tasan 27 päivää, mikä osoittaa kiitettävää kurinalaisuutta keholtani (se onkin enemmän kuin kuriton siinä, kun ei se suostu tulemaan raskaaksi tai ylläpitämään raskautta). Näillä näkymin seuraava hoitokierto alkaa tammikuun puolivälissä. Sillä välin voikin etsiä joulumieltä ja pitää loman, johon ei lapsettomuushoito vaikuta. Viime joululomalla oli päällä clomi-kuuri, pääsiäislomalla olin pedin pohjalla taudin kaatamana, helalomalla olin huonovointinen haamuplussan takia, kesälomalla oli hoitokierto ja syyslomalla podin alkionsiirron jälkeen tulleita oireita kotisohvalla. Vuoden viimeisellä lomalla pidän oikeasti lomaa hoidoista ja toivottavasti myös pöpöt pysyvät minusta loitolla.

Yleensä odotan joulua aika innokkaasti. Nyt saisi kuitenkin joulu mennä äkkiä vaan ohi, että pääsisimme jatkamaan hoitoja.  Mitä hyviä puolia siinä on, etten ole nyt raskaana? Voin syödä mitä tahansa juustoa. Voin juoda viiniä. Voin syödä omenan kuorineen, jos haluan. Voin syödä graavilohta. Ei tarvitse vältellä lääkkeitä. Näistä monet tekevät joulusta helpomman, kun ei tarvitse joulupöydässä välttää mitään ruokia. Muita hyviä puolia en keksi. Jääkaapissa on Brie-juustoa ja avaamaton kossupullo. Näillä voisi juhlistaa tätä tilaa, etten nytkään ole raskaana. Tosin minä olen niin huono juoppo, että käyttäisin kossun ennemmin ulkoisesti kuin sisäisesti ja parista viinilasillisesta nukahdan. Vaan eikös tästä pitänyt ottaa kaikki irti, kun vielä voi?