Täällä taas
Julkaistu: 10.3.2016 Kategoria(t): huolet, kuukautiskierto, lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized, yleistä mölinää Jätä kommenttiBlogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.
Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?
Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.
Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.
Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.
Tässä ja nyt
Julkaistu: 9.5.2014 Kategoria(t): kiitollisuus, lapsettomuus, yleistä mölinää Jätä kommenttiHavahduin tässä eräänä päivänä pohtimaan, onko minulla harrastuksia. Pohdinta lähti oikeastaan liikkeelle siitä, kun tapasin samanikäisen vauvan äidin ja oikein hengästyin häntä kuunnellessani. Hän on jatkanut aika vauhdikkaita harrastuksiaan jo varsin pian lapsen synnyttyä ja raskauden pakottama tauko niistä oli hänelle raskas. Pohdintani ei nyt oikeastaan liity siihen, että kokisin tarvetta harrastaa tässä elämänvaiheessa jotain intensiivisesti, haluan keskittyä tähän kauan kaivattuun elämänvaiheeseen. Minusta on myös varsin mukavaa olla rauhassa kotosalla eikä tähän mennessä luppoaikaa juuri ole ollut, sen verran intensiivistä hommaa vauvan syöttäminen on. Aloin kohtaamisen jälkeen silti pohtia, että mitäs minä olen harrastanutkaan tässä viime vuosina. Tuntuu, että olen harrastanut muutaman vuoden ajan pääasiassa lapsettomuushoitoja ja itsetutkiskelua. Hoidot veivät minusta mehut niin, etten töiden ja hoitojen lisäksi välillä jaksanut esimerkiksi liikuntaharrastuksessa aktiivisesti käydä. Aloitin välillä jotain ja sitten se usein jäi hoitojen takia. Tuli kuitenkin hieman surku itseä kohtaan, että minkälaisessa putkessa viimeiset vuodet olinkaan. Ihan hyvä kuitenkin on alkaa palautella mieleen, että mistä kaikista muista asioista olenkaan kiinnostunut. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa kuitenkin lapseen liittyvät asiat, erityisesti lapsen vaatettamista on hauska miettiä. Jos ihan vähän antaisi itsensä hurahtaa…
Blogin tulevaisuuttakin olen miettinyt. Nyt juuri ei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa. En myöskään koe, että haluaisin blogistani tehdä äitiysblogia tai päivittää tänne lapseni asioita. Äitiysblogeja on paljon, enkä koe äitiyden hoitojen jälkeen olevan kuitenkaan kovin erilaista kuin muutenkaan. Saatan kuitenkin jatkaa satunnaista kirjoittelua, jos kirjoituttaa. Menneet eivät paina nyt mieltä. Matka lapsiperheeksi on ollut karikkoinen, mutta sillä oli toivottu loppu. Olen tyytyväinen, että jaksoimme yrittää enkä antanut pessimismilleni periksi. Nykyään toisten raskaudet eivät enää kirpaise samalla tavalla ja olen esimerkiksi vain tosi innoissani lapsemme tulevasta serkusta. Ihan aina en hahmota, että minä olen äiti-kategoriassa nykyään. Se on tosi outoa. Olen kyllä poikani äiti. Mutta eräänäkin päivänä hämmennyin, kun kaupan täti ehdotti, että voisihan tuota ihailemaani vaatetta pyytää äitienpäivälahjaksi. Mietin siinä vaunuja työnnellen, että mistä myyjä voi tietää minun olevan äiti. Muistan kyllä hyvin viime vuoden äitienpäivätunnelmat. Olimme reissussa ja pyrin välttelemään koko teemaa. Suunnittelimme tosissamme taukoa hoidoista seuraavan hoidon jälkeen. No, tulihan meille tauko. En tiedä palaammeko hoitohin joskus vielä. Katsotaan.
Vähän menneestä, vähän tulevasta
Julkaistu: 5.11.2013 Kategoria(t): kiitollisuus, lapsettomuus, liikkeet, syke, synnytys Jätä kommenttiEdelleen tuntuu kovin merkitykselliseltä, kun jokainen uusi raskausviikko alkaa, nyt jo 26. viikko. Vauvan selviämismahdollisuuksien pitäisi parantua päivä päivältä. Olotila on ollut kyllä huomattavasti parempi sitten 24. viikon päättymisen jälkeen. Minua huojentaa suunnattomasti tieto siitä, että nyt meidän vauvan eteen olisi paljonkin jo tehtävissä tehohoidossa. Olen nukkunutkin selvästi paremmin. Välillä silti olen sydän kurkussa, jos minusta vauva on liian pitkiä aikoja ihan hissukseen mahassa. Onneksi liikemalleissa on havaittavissa jonkinlaista vuorokausivaihtelua, samoin oma asento ja varsinkin vauvan asento vaikuttavat tosi paljon liikkeiden tuntumiseen. Tänään oli pitkästä aikaa tarve kuunnella dopplerilla, että ollaankos siellä vielä maisemissa, kun tuntikaupalla oli ihan hiljaista iltapäivällä. Syke löytyi aivan häpyluun tuntumasta. Ilmeisesti kaveri majaili pää alaspäin, enkä minä yleensä kovin selvästi tunne vielä kylkiä tai palleaa kohti suuntaavia potkuja. Tällä viikolla olen menossa lääkärineuvolan sijasta klinikan lääkärille ja odotettavissa on ylimääräinen ultra. Toivottavasti vaavilla on kaikki hyvin edelleen.
Olen kovasti iloinnut ympärillä olevista ihmisistä. Olen löytänyt hieman yllättäviltä tahoilta samaa tietä kulkeneita ja keskustelut heidän kanssa ovat olleet merkityksellisiä. Myös virtuaalisista ihmissuhteista olen ollut erityisen onnellinen viime aikoina. Lapsettomuusongelman alkuaikoihin liittyvä erillisyyden tunne on jäänyt taakse pitkälti vertaistuen ansiosta. Tuntuu nykyään varsin helpolta kertoa lapsettomuustaustasta hieman vieraammillekin ihmisille. Minusta on alkanut tuntua siltä, että on tärkeää, etteivät muut pidä tätä raskautta itsestään selvänä asiana, kun se ei todellakaan sitä ole itselle. Aikaisempina vuosina haikailin kovasti sitä, että tulemalla äidiksi saisi uusia tuttavuuksia, mutta en voinut arvata, että lapsettomuudenkin kautta näin kävisi. Aluksi lapsettomuus tuntui sosiaaliselta katastrofilta, mutta lopultakin olen kiitollinen siitä tiestä, jonka olemme tähän mennessä käyneet läpi.
Synnytys mietityttää. En saa ajatuksiani oikein kasattua vieläkään sen suhteen. En tiedä mitä mieltä mistäkin kivunlievityksestä olisin, mitä haluaisin tai mitä en haluaisi. Kovin vaikea ikäänkuin suunnitella synnytystä etukäteen, sillä mistä sitä lopultakaan tietää, miten se etenee, mitä tapahtuu ja miltä se itsestä sitten tuntuu. En usko olevani jalo luomusynnyttäjätyyppi, mutta toisaalta en pidä oikein siitäkään ajatuksesta, että minulle laitettaisiin selkäpuudutuksia. Sitten taas muut puudutukset eivät ole välttämättä niin tehokkaita. Sektioon en mielelläni päätyisi, mutta jos se olisi parasta, niin sitten se olisi vain niin. En ole ollut ikinä missään merkittävässä leikkauksessa ja olisi kaikin puolin ensisijaista, että saisi melko normaalin alatiesynnytyksen. Täytyy varmaan jutella lääkärikäynnillä, josko saisi näihin ajatuksiin jotain uutta näkökulmaa.
Minustako äiti?
Julkaistu: 19.10.2013 Kategoria(t): lapsettomuus, raskaus, toinen trimesteri, yleistä mölinää 2 kommenttiaOn jo sanomattakin selvää, että olemme vuosia haaveilleet lapsesta. Kun lasta ei vuosiin kuulunut, alkoi mieltäni kalvaa epäusko oman kehon kykyyn tulla raskaaksi ikinä millään konstilla. Tämä sai minut ajoittain vihaamaan kelvottoman tuntuista kehoa aika lailla. Kohdunulkoinen raskaus tai keskenmeno ei varsinaisesti helpottanut näitä tuntemuksia. Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, ettei ole ollut helppo luottaa raskauden jatkumiseen nyt raskaana ollessa. Nyt raskauden ollessa yli puolivälin mielessä pyörivät jo muutkin ajatukset. Ajatukset ovat vähän sekavia. Pikkuhiljaa alkaa hiipiä mieleen, että minun ilmeisesti pitää joskus synnyttääkin. Että minäkö synnyttämässä, todellako? Miten sellainen asia voi koskea minua, kun ihan vähän aikaa sitten näytti vielä siltä, että jatkan eloa ei-kenenkään äitinä? Tein viime vuonna paljon työtä lapsettomuuden hyväksymisen eteen, enkä suinkaan valmistautunut henkilökohtaisella tasolla vanhemmuuteen ja nyt olisikin uudenlainen identiteetti omaksuttavana. Hieman kyllä kauhistuttaa. Minäkö todella olen sitten äiti oikealle pienelle minusta riippuvaiselle vauvalle? Ehdinkö orientoitua uuteen rooliin, ennen kuin se on käsillä? Alkuraskaudessa en vielä tosissani uskaltanut näitä asioita ajatella, minulla oli vain sellainen itsevarma luottamus kykyihini ja arvelin, että jos lapsi sitten tulee, niin kaikki sujuu hyvin. Nyt on iskenyt rimakauhu ja entäjossittelen paljon. Entä jos pilaan lapsen elämän? Entä jos siirrän lapsen kannettavaksi omat ongelmani? Entäpä jos kaadun lapsen kanssa portaissa? Osaanko suojella lasta vaaroilta? Entä jos suojelenkin liikaa? Olenko äidillinen ihminen kuitenkaan? Mitä voin tehdä, etteivät seinät kaadu päälle äitiyslomalla? Miten selviän odotettavissa olevasta univajeesta sekoamatta?
On kyllä niinkin, että meillä on melko paljon voimavarojakin. Mies on luonteeltaan optimisti ja tasaa minun pessimismiä hyvin. Puhumme asioista ja olemme selvinneet monista vaikeista vaiheista yhdessä. Parisuhde tuntuu hyvältä ja tiedän mieheni olevan sitoutunut isä. Meillä on yhteneväisiä periaatteita kasvatuksesta. Minulla on kohtuullisen paljon kokemusta vauvoista ja lapsista ja uskon perushoidon sujuvan kyllä. Tiedon puutetta ei pitäisi olla. Minun ei ole mielestäni vaikea ottaa apua vastaan. Sukulaisetkin ovat tarjoutuneet avuksi heti alkumetreille. Isompia taloushuolia ei ole. Monet asiat ovat siis hyvin. Toivottavasti osaan olla myös vaatimatta itseltäni esimerkillisiä suorituksia.
Tunteiden mylläkkää
Julkaistu: 16.10.2013 Kategoria(t): huolet, lapsettomuus, raskaus, toinen trimesteri Jätä kommenttiOlen hieman hämmennyksissä tuntemusteni kanssa. Meneillään oleva elämänmuutos ottaa sittenkin hieman lujille. Ihmetyttää, että miksi nyt, kun hiljalleen mennään kohti turvallisempia viikkoja, omat tunteet seilaavatkin laidasta toiseen. Alkuraskaus taisi sittenkin olla minulle seesteisempää aikaa. Tai no, seesteistä ja seesteistä. Olihan minulla jatkuvasti pelko takaraivossa raskauden jatkumisesta. Se ei ole vielä hävinnyt kokonaan, mutta seuraksi on tullut muitakin pelkoja. Alan olla väsynyt näihin olotiloihin, mutta jotenkin minun on vaikea päästää niistä irti. Ihan kuin katastrofien pelkääminen varmuuden vuoksi jotenkin muka vähentäisi niiden tapahtumisen todennäköisyyttä. Olin ajatellut, että voisin vähän hellittää puolivälin jälkeen, mutta nämä viimeiset viikot ovatkin olleet tähän mennessä raskaimpia. Odotan seuraavaa etappia, eli 24. raskausviikkoa, jolloin taas vauvan mahdollisuudet selvitä paranevat hieman. Sen jälkeen varmaan odotan 30. viikkoa… Osaanko missään vaiheessa hellittää?
Välillä olen onnellinen ja tosi innoissani. Olen onnellinen, että viimein olemme saamassa lapsen. Olen onnellinen, kun elämä tuntuu asettuvan oikeisiin uomiinsa ja pitkäaikaiset haaveet ovat toteutumassa. Välillä olen hyvin luottavainen, että pärjäämme hyvin vanhempina ja osaamme hoitaa vauvaa. Vauvan hoitaminen sinänsä ei itseasiassa kamalasti jännitäkään. Visioin arkea ja mukavia asioita. Sitten on toinen puoli, joka viime viikkoina on saanut paljon tilaa ajatuksissani.
Ei ole mitenkään uutta, että reagoin isoihin elämänmuutoksiin ahdistumalla. Olen ollut itseasiassa valtavan tyytyväinen siihen, miten hyvin alkuraskaus meni sen puolesta. Sen verran hyvin jo itseni ja nämä ahdistuskuviot tunnen ja tiedän, että nämä viime aikoina kokemani ahdistukset ovat todellakin vanhoja tuttuja sellaisilta ajoilta, jolloin olen ollut tavalla tai toisella ylikuormittunut ja väsynyt. Ei sillä sinänsä ole ollut väliä, onko elämänmuutos ns. myönteinen vai kielteinen, on riittänyt, että olen muutoksen keskellä. Nyt vaan tuntuisi entistä tärkeämmältä, että en kamalasti ahdistuisi, sillä vauvahan siinä myös joutuu hieman lujille. Ja sitten kun alkaa huolestua vauvan puolesta omien tunteidensa takia, on tullut luoneeksi itselleen soman päänsisäisen kehän, jota kiertämällä saa varmasti tilanteen oikein ylivirittyneeksi.
Olen välitilassa. Tavallaan en ole vielä äiti ja tavallaan olen. En tiedä minkälainen vanhempana oikeasti tulen olemaan. Minulla on sekä luottavaisia että katastrofaalisia kuvitelmia. Toisten kuvitelmien mukaan olen varsin pätevä, rauhallinen ja herkkä äiti. Toisten kuvitelmien mukaan ahdistus yms. ryöstäytyy käsistä ja pimahdan täysin synnytyksen jälkeen. Erilaiset kauhukuvitelmat tulevat mieleen sitä helpommin, mitä väsyneempi olen. Synnytyksenjälkeiset kauhukuvat eivät sinänsä ole mitenkään uusia eikä niillä ehkä ole edes todellisuuspohjaa tässä hetkessä, vaan ne liittyvät vuosia sitten kohtaamiini tilanteisiin ja paljon nuorempana tekemiini johtopäätöksiin asioista. Jotenkin tuo taannoinen vuoto vei mielensisäistä tilannetta huonoon suuntaan. Samalla kun kuitenkin on vauvan hyvä vointi saatu varmistettua, on viety valmisteluja eteenpäin ja vauva henkilönä on tullut paljon todellisemmaksi. Nyt jo moni tietää raskaudesta. Seuraan myös vauvan liikkeitä ja touhuja ahkerasti. Nyt todella alkaa valkenemaan itsellenikin, että minusta on tulossa äiti. Menettämisen pelko on silti edelleen kova ja samentaa oloa, vaikka tilastot ovat jo meidän puolella. Minun on hyvin vaikea olla miettimättä kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen vielä. Samalla mietin vauvaa ja valmistaudun hänen kohtaamiseen ja jotenkin päässä tapahtuu niin paljon, etten oikein edes pysy mukana kunnolla. Oman lisänsä soppaan tuo se, miten äitini on jo pitkään puhunut vauvasta yksilönä, paljon aiemmin kun minä itse edes uskalsin ajatellakaan sillä tavalla. Tuntuu, etten pysy ympäristön tahdissa mukana tai että ympäristö ei tajua, missä vaiheessa itse olen. Alkuraskaudessa olin pelkästään raskaana ja totuttelin siihen ajatukseen. Nyt minulle on alkanut todella valkenemaan tuleva äidin tehtävä.
Olen etsinyt itselleni luettavaa raskauden aikaisista tuntemuksista, mutta en ole oikein löytänyt. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä, minkälaista on olla raskaana hedelmöityshoitojen tai keskenmenon jälkeen? Tuleville äideille suunnattu kirjallisuus tuntuu minusta olevan sellaista vaaleanpunakantista höttöä, jossa keskitytään lähinnä konkreettisiin fyysisiin muutoksiin ja odotuksen onneen. Onko kukaan kirjoittanut siitä perusteellisemmin, että odotus voi olla ristiriitaistakin? Löysin yhden kirjan, Margareta Brodénin kirjoittaman Raskausajan mahdollisuudet, ja sen luin. Se kirja kuitenkin oli enemmän suunnattu ammattilaisille kuin äideille eikä pääasiallisena teemana ollut tällaiset raskaudet vaan vuorovaikutussuhteen tukeminen. Aihetta kuitenkin hieman sivuttiin. Mielenkiintoinen käsite siinä kirjassa oli tunneperäisesti haastava raskaus, jonka alle kuuluvat hedelmöityshoidoilla alkaneet raskaudet ja niiden raskaudet, joilla on taustalla esim. keskenmenoja. Kirjassa kannustetaan kovasti luomaan suhdetta vauvaan jo raskausaikana menettämisen pelosta huolimatta, sillä jos jotakin kumminkin tapahtuisi, olisi helpompi surra vauvaa, johon on ollut jo suhde luotuna. Kirjassa pidettiin parempana hankkia tukea vaikeisiin tunteisiin jo raskausaikana, kuin vasta myöhemmin, jolloin ongelmat ovat ehkä jo kasvaneet. Muuta en siitä tähän tilanteeseen oikein saanut irti. Ainoa muu lupaavalta vaikuttava kirja on Väestöliitolta tilaamani Odottajan tunnepäiväkirja, johon toivottavasti pääsen pian tutustumaan. Olen tosi tyytyväinen, että hoitojen aikaan olemme käyneet klinikan psykologilla. Helpottaa, kun tietää, että sinne voi aina mennä uudestaan, jos haluaa.
Selkenevää
Julkaistu: 22.8.2013 Kategoria(t): lapsettomuus, raskaus, toinen trimesteri, yleistä mölinää 2 kommenttiaOlen huomannut raskaaksi tultuani menneiden vuosien synkkien pilvien väistyvän välillä pään päältä. Nykyinen työni herättää minussa erilaisia tunteita kuin vielä keväällä. Tuntuu, että pystyn olemaan enemmän läsnä nyt, kun en ole hoitojen aikaisessa pettymyskierteessä. Lisäksi olen huomannut, että raskauden myötä koen jotenkin kuuluvani ikäisteni joukkoon eri tavalla kuin ennen. En koe samalla tavalla raastavaa ulkopuolisuuden tunnetta kuin ennen. Nyt vasta oikein tajuaa, kuinka syvästi lapsettomuus, hoidot ja epävarmuus onnistumisesta ikinä ovat usean vuoden ajan vaikuttaneet arkeeni ja olemiseen muiden kanssa. Tavatessani opiskelukavereita en odota kauhulla enää, milloin lapsiaihe mahdollisesti tulee käsittelyyn, ketkä mahtavatkaan olla raskaana tai tuoreita vanhempia. On helpompi sanoa vanhoille tutuille nyt, että meillä ei vielä ole lasta (en ihan kaikille raskaudesta vielä osaa kertoa) kuin ennen, jolloin sana ”vielä” tuntui aivan liian optimistiselta. Nyt on hyvä mieli, että mekin olemme matkalla kohti vanhemmuutta, jos kaikki menee hyvin. Tässä vaiheessa on jo todennäköisempää, että ihmisenalkumme selviää, kuin ettei selviäisi.
Joissain tilanteissa pilvet tuppaavat kasaantumaan pääni päälle edelleenkin. Harmittaa, kun tiettyihin lähipiirin lapsiin, joihin on omien hoitojen aikaan ollut vaikea suhtautua, ei edelleenkään tunnu kovin luontevalta ottaa kontaktia. Tavallaan ehti käydä niin, että koska omien vaikeiden tuntemusten takia ei ollut juuri näiden perheiden kanssa tekemisissä, on ehtinyt aikaa kulua sen verran, että lapsi onkin jo aika iso eikä tunne minua. Lisäksi kyseisiin lapsiin valitettavasti liittyi aiemmin muistutus omista vaikeuksista, eikä sitä näköjään ole vielä ihan helppo unohtaa. Ja kyllä jotkut kommentit suututtavat edelleen yhtä lailla. Esimerkkinä nyt vaikka työkaverien käymä keskustelu Kaksplus-lehden otsikon inspiroimana. Otsikossa julkkisäiti harmitteli, ettei tullut lähteneeksi lapsentekohommiin aiemmin. Työkaverit miettivät, miltähän moinen otsikko lapsettomuustaustaisen silmissä näyttää. Tämä kuulosti minusta huomaavaiselta. Keskustelu sai kuitenkin lupaavan alun jälkeen tyrmäävän käiänteen, kun keskustelukumppanit kilpaa selostivat toisilleen, kuinka hedelmällisiä itse olivat olleet: viisi raskautta viidessä vuodessa jne. Hieman sapetti. Muistin hyvin, kuinka erilaisessa todellisuudessa elän.
Mutta nyt olen raskaana. Olo ei nykyisellään ole hassumpi. Jos olo on tällainen koko ajan, haluan olla aina raskaana. Äkkiä näköjään pahoinvointi unohtuu, kun sitä ei ole… Jotenkin tuntuu niin luonnolliselta tämä olotila ja luonnottomalta vain se, että tähän tilaan pääseminen oli niin tolkuttoman vaikeaa.
Harva jättäytyy lapsettomaksi
Julkaistu: 16.6.2013 Kategoria(t): karmeeta shittiä, lapsettomuus, yhteiskunta 4 kommenttiaOlen kuullut, että mummoni joutui aikanaan maksamaan ns. vanhanpiian veroa. Wikipedia kertoo, että tämä vero poistettiin v. 1975. Veroa joutuivat maksamaan yli 24-vuotiaat naimattomat ja lapsettomat kansalaiset ja korkein verotusaste oli lapsettomilla aviopareilla. Eräät kanssaihmiset haluaisivat palauttaa tämän veron hieman viilattuna versiona takaisin, selvisi tämän päivän Aamulehdestä, jossa kerrottiin tästä kansalaisaloitteesta. Entisaikaan vero koski sekä miehiä että naisia, mutta nyt aloitteen tekijä haluaisi panna verolle lapsettomat naiset rinnastaen perheen perustamisen ja armeijan käymisen.
Miten osuvaa on rinnastaa perheen perustaminen ja 6-12kk palvelu armeijassa? Raskaanahan toki ovat edelleen naiset noin 9kk ajan, mutta perheen perustaminen yleensä sitoo pariskunnan molempia osapuolia useiden vuosien ajan. Nuoret naisetko perheitä perustavat yksin sankoin joukoin? Millä logiikalla alle 28-vuotiaana tehty asepalvelus veron väistämisen pelossa tuo lisäarvoa yhteiskunnalle? Se näin muotoiltuna saadaan näyttämään rangaistukselta, ja ehkä niin on aloitteessa tarkoituskin. Lapsettomuus ei kosketa pelkästään naisia eikä se suinkaan ole nuorten naisten yksin tekemä valinta. Minä en ole ”jättäytynyt” lapsettomaksi. Harva jättäytyy lapsettomaksi. On täysin kohtuutonta, että yhteiskunta alkaisi peroa veroa ihmisiltä, jotka käyttävät merkittävän osan varallisuudestaan siihen, että saisivat lapsen. Ei ole tarpeen lisätä joka viidennen tai kuudennen pariskunnan taakkaa sillä, että otetaan käyttöön stigmatisoiva vero.
Uutisia sieltä täältä
Julkaistu: 23.4.2013 Kategoria(t): lapsettomuus, yleistä mölinää Jätä kommenttiSisko meni salaa naimisiin muutama päivä sitten. Olen iloinen uutisesta. Ja hieman levoton. Kun äiti kehotti lukemaan siskon uutisia sähköpostista, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt tulee raskausuutisia. Olen nähnyt vuoden aikana unia siskon yllätysraskaudesta parikin kertaa ja jollakin tasolla olen prosessoinut mahdollisuutta, että pikkusisko voi pian saada lapsen vaikka minä en ehkä saakaan. Raskausuutisia ei vielä tullut, mutta kuitenkin yrityksen aloittaminen on pohdinnassa, kuten arvelinkin, sillä sisko kertoi tänään harkitsevansa pillereiden lopettamista. Salanaimakauppojen tapahtumisen sisäistämisessä kesti pari päivää ja nyt tämä pitkään pelkäämäni skenaario on ehkä pian totta. En haluaisi, että sisko joutuisi kohtaamaan näitä samoja vaikeuksia. Jostain syystä uskon, että he eivät kohtaakaan. Pystyn tällä hetkellä kuvittelemaan lapsia siskolle, mutta en oikein meille. Sisko on kyllä hitusen huolissaan asiasta jo ennakkoon, koska meillä on tämä tilanne, vaikka eihän se mitään tarkoita. Me olemme kuitenkin ihan eri palapeli kuin he. Mutta miten pystyn kohtaamaan siskon mahdollisen raskauden?
Tänään oli myös työpaikalla uutisia. Työkaveri sai viran, miten sen nyt sanoisi, ikään kuin tutunkaupalla. Olin itse kytännyt mahdollista viran avautumista, eikä tästä avautuneesta virasta kerrottu yleisesti kuten aiemmin on tehty. Jurppii. Olisin hakenut, vaikka en varmaan olisi tätä työkaveria haussa päihittänyt koulutuksen puolesta, jos hänkin olisi hakenut. Mutta olisiko hän hakenut, jos hänelle ei olisi tarjottu virkaa keskustelussa vapaa-ajalla? Jotenkin kiero mieleni alkoi pohtia, että oliko esimies (joka tietää hoitoprosessistamme) jotenkin arvellut, että hakisin avointa virkaa ja tuuminut, ettei ota sitä riskiä, sillä ehkä hoitomme onnistuvat ja jäisin äitiyslomalle virasta? Ehkä hän ei käynyt niin monimutkaista ajatusketjua minua koskien, sillä selvästi kokeneempi ihminen virassa nyt on ja varmaankin hän halusi pitää tästä kiinni. Minua kuitenkin alkoi mietityttää tämä lisääntymisikäisen naisen työmarkkina-arvo, kun esimies tietää, että raskautta toivotaan. Eihän sellaisista normaalisti kerrota esimiehelle: että kuulkaas nyt on ovulaatio ja kotona mies odottaa, ehkä tässä kuussa tärppää. Mutta kun pari sairaslomalappua gynekologisista syistä vie asioista hyvin perillä olevalle esimiehelle, niin tokihan tällainen informaatio hänellä on tiedossa myös rekrytoidessa. Siis ”rekrytoidessa”, haluan tarkentaa. Sopivasti muutenkin tympii juuri nyt työelämä. Ehkä onkin aika lähteä uusiin haasteisiin?
Välikierroksella
Julkaistu: 21.3.2013 Kategoria(t): kuukautiskierto, lapsettomuus, vatsakipu Jätä kommenttiPettymys tuntuu joka kohdassa. Olen tosi väsynyt. Tämä viikko tuntuu kestäneen ikuisuuden ja meneillään olevat koulutuspäivät tuntuvat ylivoimaisilta. Erityisesti koulutuksen sosiaalinen puoli on vaikeaa, vuosi toisensa jälkeen vaikeampaa. Vauvoja putkahtelee sieltä täältä. Opiskelukaverit kertovat perhekuulumisiaan. Minulla ei ole mitään kivaa kerrottavaa. Käyn töissä. Etsin uralle suuntaa. Ei lapsia. Tämä tilanne vuodesta toiseen. Jotenkin tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi. Olisi tilaisuus viettää iltaa muutaman läheisemmän kaverin kanssa tänään. Emmin vielä, menenkö. Olen hyvin epäsosiaalisella päällä ja viimeisin epäonnistunut hoito kirvelee niin paljon, etten tiedä jaksanko tavata ketään enää tänä iltana. Tai ehkä ei pelkästään viimeisin hoito kirvele. Kolmesta perättäisestä siirrosta on tullut nega. Alkioita ei ole pakasteessa enää kuin puolet alkuperäisestä. Mietin, mahdammeko kohta olla jo tekemässä toista IVF-hoitoa. Alan myös jännittää loppuvuoteen sopimaani työpätkää, sillä ei ole mitään saumaa, että olisinkin tuona ajankohtana äitiyslomalla. Olenkohan ottamassa liian suuren haasteen vastaan? Onko minulla uuteen työhön voimia?
Kuukautiset alkoivat eilen. Päivää aikaisemmin alkoi kova vatsakipu ja vuodon alkaessa tarvitsin 600mg ibuprofeenia ja 1g parasetamolia, jotta pääsin liikenteeseen aamulla. Jalkakivut ovat kyllä lähes poissa. Olen myös nukkunut aika huonosti viime päivinä. Yhtä kaikki olo on ollut fyysisesti ja henkisesti melko surkea. Välikierto on tosiaan tarpeen.
Mihin olisin valmis?
Julkaistu: 20.2.2013 Kategoria(t): lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized Jätä kommenttiHuomaan, että olemme jo sellaisessa tilanteessa, että kaikki temput lapsen alulle saattamiseksi on vähintään kertaalleen kokeiltu. Ei näytä olevan jäljellä enää oikein mitään uutta, jonka varaan voisi laskea. Ainoa, mitä tässä ei ole kokeiltu, on lahjasolut. Nyt on jäljellä enää näiden jo tehtyjen hoitojen toistamista. Mutta kuinka monta kertaa niitä jaksaa toistaa? Näin ensimmäisen IVF-hoidon lupauksena. Viime hoidostakin taisin ajatella, että se varmaan on se juttu, varmasti lääkitys auttaisi raskauden alulle. Tässä sitä taas ollaan uudella kierroksella. Olotila on hieman tasoittunut. Olen nukkunut hyvin ja suurimmat pettymyksen ja surun tunteet alkavat väistyä. Tiedossa on fyysisesti ja henkisesti raskas viikonvaihde, joten siinä mielessä on ihan ok, etten nyt ole raskaana. Fyysinen olotila ei ole kyllä ihan priima hoitojen takia.
Töissä olen viime viikkoina kohdannut kaikenlaista sellaista, mikä on saanut pohtimaan halukkuuttani tulla vanhemmaksi eri tavalla kuin yleensä. Mietin omia voimavarojani ja motiivejani tällä hetkellä aika paljon. Minkä kaiken olisin valmis toivottamaan tervetulleeksi omaan kotiini? Minkälaisiin haasteisiin olisin tietoisesti valmis ryhtymään, jos ns. biolasta ei meille tulisi? Huomaan, että viime aikoina minulle on kehittynyt järkähtämättömämpi suhtautumistapa lapsiin. Olen tiukka enkä oikein siedä oikkuilua. Onko minulla alhainen kiukuttelun sietokyky, koska olen näistä hoidoista ja pettymyksestä kuormittunut? Vai onko tämä vain normaalia jämäkkyyttä, jota työkokemus tuo mukanaan? Ehkä molempia. Kukaan ei saa lasta takuulapun tai vaihto- ja palautusoikeuden kanssa. Kukaan ei voi taata, että jos saisimme meidän geeneillä varustetun lapsen, lapsi olisi täysin terve, fiksu ja vastaisi odotuksiamme kaikin puolin. Elämä ei ole sellaista. Kuka tietää, lakkaavatko meidän alkiot sen takia kehittymästä, että ne kehittävät esimerkiksi vaikeita kromosomihäiriöitä… Mutta tietäen, että toisella tavalla vanhemmaksi tuleminen on erityistä vanhemmuutta, onko minulla halukkuutta siihen? En tiedä. Mutta vielä ei ole päätösten aika.
Olen unohtanut tehdä kiitollisuuslistoja viime kuukausina. Voisi aktivoitua sen suhteen uudestaan.
G2P1 