Lisäpettymys

Olin kovasti odottanut, että lähdemme syksyllä matkalle ulkomaille. Oli tiedossa kutsu tuttavapariskunnan häihin alkusyksystä. Vielä viime viikonloppuna haaveilin olevani raskaana tuona ajankohtana ja että meillä olisi iloisia uutisia häissä kerrottavana. Kaikenlaisia haaveita voi tietysti olla, kaikki haaveet eivät toteudu. Todellisuudessa meille ei ole vieläkään tulossa lasta. Hääparille on. Häitä ei pidetäkään ensi syksynä vauvan takia, joten emme lähde tuolloin matkoillekaan. Voihan kirosana. Voisiko joku tulla kiertämään veistä haavassa vielä vähän lisää? Täytyy kehitellä jotain uutta odotettavaa ensi syksyksi pikaisesti.


Tiedostamattomia lukkoja etsimässä

Olen muuttunut lukutoukaksi, lukemistossa on suureksi osaksi kaikkea muuta kuin hedelmällisyyttä ja lapsettomuutta käsittelevää materiaalia. Yhden aihepiirin kirjan kuitenkin luin viikonloppuna. Hankin käsiini loppuviikosta Joëlle Desjardins-Simonin ja Sylvie Debrasin kirjan Les verrous inconscients de la fécondité, eli Hedelmällisyyden tiedostamattomat lukot. Käsittääkseni kirjaa ei ole käännetty suomeksi. Havaitsin kirjan saaneen suosituksia ranskankielisessä blogimaailmassa ja psykoanalyyttinen lähestymistapa lapsettomuuteen vaikutti kiinnostavan erilaiselta verrattuna siihen, mitä aiemmin olen lukenut.

Luin yli puolet kirjasta raivon vallassa pystymättä laskemaan sitä käsistäni kuitenkaan. Lapsettomuuden hoidon ollessa medikalisoitunutta pyritään kirjassa näkemään tämän yli ja tämän taakse. Lääketieteen parissakin todetaan, että lapsettomuus on parin ongelma, mutta tässä kirjassa kehitellään ajatusta huomattavasti pidemmälle osin unohtamalla biologiset ongelmat tai hakemalla niille taustoja pariskunnan osapuolten tiedostamattomasta, lapsuudesta ja suvun tarinoista. Aluksi näkökulma tuntui pöyristyttävän yksinkertaistavalta ja ehkä jopa vanhanaikaiselta. On varmasti houkuttelevaa ajatella löytävänsä selitys esimerkiksi miehen siittiöiden puutteeseen psyykestä, jos lääketiede tarjoaa asiaan vain vähän selityksiä, puhumattakaan selittämättömän lapsettomuuden selittämisestä… Kirjassa tutustutaan lukuisiin pariskuntiin ja heidän tarinoihin. Olisi kuitenkin väärin olettaa, että tietynlainen perhetausta tai elämänkokemukset luovat naisille tai miehille automaattisesti ylitsepääsemättömiä tiedostamattomia lukkoja, kun samantapaisia elämäntarinoita löytyy lapsiperheiden vanhemmiltakin; tarinoita, joiden kanssa he mahdollisesti kipuilevat lapsia saadessaan. Onneksi kirjassa ei lopulta väitetäkään asioiden olevan niin yksinkertaisia, vaikka aluksi kovasti siltä vaikutti.

Minua kiehtoo se näkökulma, että suvunjatkaminen on tarinan jatkamista ja siirtämistä eteenpäin seuravalle sukupolvelle. Kirjoittajat toteavat, että kukaan ei voi kyseenalaistaa yksittäisen miehen tai naisen tietoista lapsitoivetta, mutta jos henkilön tietoinen lapsitoive on ristiriidassa tiedostamattomien tekijöiden kanssa, se ei voi toteutua. Äidiksi tai isäksi tuleminen saattaa yksinkertaisesti olla liian vaarallista ja lapsen tulo perheeseen iso riski jommankumman tai parisuhteen tasapainolle. Toisaalta pohditaan, että lapsen paikka saattaa jomman kumman elämässä olla jo varattuna. Siinä saattaa olla jompi kumpi puolisoista, jonkun muun lapset, sisarus tai jopa oma vanhempi. Huomiota kiinnitetään myös kryptisiin ylisukupolvisiin traumoihin ja luonnollisesti pohditaan myös seksuaalisuuden ja sukupuoliroolin haltuunottoa suhteessa hoitoon tuoneeseen hedelmällisyysongelmaan. Näiden tiedostamattomien tekijöiden tutkimisen ei kuitenkaan luvata avaavan lukkoja, vaan koko psykoanalyyttisen keskustelun tehtävänä on nähdä kysymys lapsesta eri tavalla ja siirtää huomiota myös  toisaalle. Tavoitteena on, että pariskunta lakkaisi näkemästä itsensä rikkinäisenä lääkärin korjattavana kohtalon uhrina ja tiedostaisi oman ennen tiedostamattoman osuutensa oireessa, joka huolimatta aiheuttamastaan kärsimyksestä suojelee heitä joltakin. Kuitenkaan lisääntyvä ymmärrys omaa taustaa kohtaan ei merkitse suorien yleisten syy-yhteyksien olemassaoloa kirjoittajienkaan mielestä.

Vauvan saaminen asettaa tuoreen äidin ja isän kasvokkain ei pelkästään oman vauvansa vaan myös oman lapsuutensa kanssa. Tähän tilanteeseen joutunee jokainen vanhempi ja selviytyy siitä kuka paremmin ja kuka ulkopuolisen avun turvin. Voiko traumaattinen ja käsittelemätön lapsuus estää lapsen saamisen? Voiko väittää, että hedelmättömyys suojelee aikuista omalta lapsuudeltaan?

Löysin kirjasta kieltämättä paljon yhtymäkohtia omaan elämään ja vaiheisiin parisuhteessa ja haasteen pohtia, mitä lapsettomuus ongelmana minulle merkitsee. Kirjoittajat antavat melko paljon painoarvoa elämän ja kuoleman vastakkaisuudelle. He toteavat, että elämän antamisen ja kuoleman sietämisen välillä on räikeä vastakkaisuus varsinkin, jos menetetty henkilö on ollut tunnetasolla hyvin merkittävä. Tämä ajatus saa minut pohtimaan, mikä merkitys on sillä, että olemme eläneet pian kymmenen vuotta sellaista elämänvaihetta, jossa olemme kumpainenkin menettäneet useita merkittäviä ihmisiä suvusta ja lähipiiristä. Kuolemantapauksia on ollut paljon ja osa niistä on syvästi vaikuttanut meihin molempiin. Ajatus siitä, että tällä olisi lisääntymisen kannalta merkitystä, on kyllä käynyt mielessä. Aktiivinen lapsen toivominen on alkanut selvästi yhteydessä toisen mummoni kuolemaan ja vain kaksi vuotta mieheni äidin kuoleman jälkeen. Kaksi vuotta niin traagisesta kuolemasta on lyhyt aika, mutta tuolloin kuvittelin, että asia on jo pitkälti käsitelty. Muistan välittömästä miehen äidin kuoltua alkaneeni pelätä sitä, että mahdolliset lapsemme muistuttaisivat anoppia, jonka suhteen tunteeni olivat lievästi sanottuna ristiriitaiset ja aggressiiviset. Pelkäsin, että saisimme vauvan, jolla olisi päässään kuolleen anopin silmälasit… Lukiessa mietin myös minua edeltäneiden sukupolvien naisten historiaa, vaikeutta tai haluttomuutta samaistua äitiini ja rooliani sisarussarjassa. Kiehtova kysymys on myös se, millä elämänalueella ja milloin olen menettänyt uskoni mahdollisuuksiini tulla äidiksi. Luulen, että minulla on joitakin langanpäitä, joita seurata tämän kysymyksen suhteen.


Huomenna alkaa Zumenon

Uusi kierto on täällä. Olin aikaisemmin käsittänyt, että klinikalla on linjauksena, että se kalenteripäivä, jolloin vuoto alkaa on aina kp 1. No entä jos tämän havaitsee tuntia ennen vuorokauden vaihtumista? Aamulla kiireen vilkkaa soitin hoitajalle, että alanko syödä lääkkeitä nyt heti. Opin, että heillä on käytössä joku puolen päivän tai puolen vuodon logiikka. Selittikö hoitaja, että se päivä, jonka aikana tulee puolet vuodosta, vai että kun päivästä puolet kuluu vuotaessa, niin se on kp 1? Jotain sen tapaista. Huomenna alkaa joka tapauksessa Zumenon ja olen sittenkin vähän innoissani tästä uudesta mahdollisuudesta. Hoidon ajoitus on hyvä, sain ultrakäynnin vapaapäivälle. Ei tule ylimääräistä poissaoloa töistä kovinkaan paljon tällä kertaa.

Viikoittainen lounastaukokoettelemus on takana. Kun vaan se työpaikan tulevan mummun vahinkolapsenlapsikulta pian syntyisi maailmaan, mutta vielä on runsaasti viikkoja edessä. Vaikka tietysti sittenhän juttua vasta riittää, kun lapsi on syntynyt. Alan pian syödä lounasta muualla, sillä nyt tädit eivät puhu muuta, kuin omia raskausmuisteloitaan, toisten raskausuutisia ja vauva-asioita. Lounastunnilla olisi ihan kiva, että itsekin voisi osallistua keskusteluun eikä joutua toistuvasti tahtomattaan eläytymään siihen, miltä suolakurkku ja kermavaahto maistuivatkaan yhdessä silloin muinoin raskaana ollessa. Asetelma on jotenkin sellainen, että he nimenomaan haluavat puhua näitä asioita minulle oletettavasti työni takia ja minä en mitenkään jaksaisi kuunnella oman tilanteeni takia. Eikä minulla toisaalta ole aikomusta jakaa siinä seurueessa lisääntymiskoettelemuksiani. Kärsiä vai vältellä tilanteita?


Kärsimätön ja vähän kipeä

Ei oikein pää toimi. Olen ollut melkein viikon hiipivässä flunssassa, joka toinen päivä on melko normaali olo ja joka toinen päivä hieman lämpöä. Tänään olin enemmän flunssan puolella, mutta sinnittelin töissä. Olin väsynyt ja pääkipuinen. Sen verran oma olotila oli normaalia heiveröisempi, että olin tavallista herkkätunteisempi, herkempi liikuttumaan vaikeista asioista ja herkempi ärtymään esimerkiksi ylenpalttisesta lepertelystä, jota todistin. Yksi kohtaamani tilanne liippasi läheltä omia vuosien takaisia kokemuksia anopin sairastumisesta ja ajautumista sairaalakierteeseen todellisuudentajun horjuttua. Hyvin muistan mitä se oli läheisen näkökulmasta, miten absurdeihin keskusteluihin jouduimme ja miten vaikeaa oli kohdata epärealistiset pinttymät, joihin mikään puhe ei vaikuta. Ja mitä pelkoa ja huolta me koimme, emmekä ollenkaan turhaan. Tänään oli hetki kun halusin kuulostaa oikein vakuuttavalta ja validoida sitä, kuinka vaikea kokemus tällainen sairaus voi olla. En tiedä lasketaanko sitä onnistumiseksi, jos omalla puheenvuorollaan saa itsensä liikuttumisen partaalle. Ja sitten hämmennyksiin…

Tapasin myös erään koulukaverin. On myönnettävä, että olen tuntenut kovasti kateutta hänen perhetilannetta kohtaan. Hän on saman ikäinen, sama koulutus takana ja jo useita lapsia. Olen ollut tosi kateellinen. Mutta tänään en ollut. Olin melkoisen tyytyväinen osaani, en olisi halunnut vaihtaa hänen kanssa paikkaa, kun sain kuulla siitä härdellistä, mitä arki heillä on. Alan etääntyä suurperhehaaveista, ja hyvä niin, sillä eipä tässä varmaan suurperhettä kohti olla menossa.

Jokohan huomenna koittaisi kp1? Joko alkaisi flunssa talttua? Joko alkaa uusi hoito? Joko joko joko.

En voi väittää odottavani innolla tulevaa hoitoa, vaikka kärsimätön olenkin. Ei ole hauskaa alkaa popsia hormoneja. Oma kiertokaan ei ole täysin normaalistunut vielä kolmessa kuukaudessa, siltä vaikuttaa. En osaa ajatella, että meille voisi tulla lapsi, että minä voisin olla uudestaan raskaana. Ihan kun ei päässä olisi tilaa tällaiselle mahdollisuudelle. Pitäisikö tilaa olla, jos menee alkionsiirtoon?


Uusi vuosi ja niin edelleen

Uuden vuoden lupaus: käytän säännöllisesti hammaslankaa. Ei sen suurempia lupauksia. Katsotaan mitä uusi vuosi tuo mukanaan. Toivottavasti ei ainakaan reikiä hampaisiin.

Joulu oli hyvä. Aatonaatonaattona tosin podin kovaa ahdistusta vanhempieni tapaamisesta. Olin vakuuttunut, että he puhuvat koko joulun ajan serkkuni vauvasta, jonka olemassaolossa minulla on ollut aika paljon sulattelemista. Pelko oli turha. Eivät puhuneet, eivät ollenkaan. Huomioidakseni vauvan syntymän jollakin tavalla, sain itse lähetettyä tekemäni vauvanvaatteen serkulle, mikä oli suurin huomionosoitus mihin pystyin tällä erää. Pääsin joulutunnelmaan. Oli ohjelmaa, paljon ruokaa ja juomaa. Joulu on minulle sellainen juhla, josta saan voimaa, oli lapsia tai ei. Tänä vuonna tosin joulukirkossa tunteeni kuohahtivat, kun pappi puhui Marian iästä (12-15-v.). Manasin mielessäni, pitikö senkin olla sitten teiniäiti. Mitä teki Nasaretin lastensuojelu? Olivatko seimen äärellä myös perhetyöntekijät?

Joululomalla näin unta lapsettomuushoidoista. Tällä kertaa lääkärimme oli lennosta vaihtunut joksikin Anitaksi. Oli kp 2. Olimme menneet vastaanotolle PAS:ia varten. Lääkäri ei ollut lukenut papereitamme, ei perehtynyt suunnitelmiin ja tivasi koko käynnin, olenko varma, että jaksan tätä. Ei pitänyt mahdollisuuksia onnistumiselle oikein minään ja käytti aikamme vain meidän tilanteen kauhisteluun. Yritin saada lääkitysohjeita, mutta niitä ei herunut. Koko käynti meni hukkaan, koska uusi lääkäri halusi aloittaa kaiken alusta. Huusin tälle Anitalle unessa minkä pystyin. Mikä hän on päättämään meidän jaksamisesta? Vastaanoton jälkeen ilmoitin hoitajalle, että aloittaisin lääkkeet PAS:ia varten joka tapauksessa.

Viime vuonna ajattelin, että menemme hoidoissa niin pitkälle kuin tarvitsee. Menimmekin. Tämän pidemmälle meidän tuskin kannattaa temppujen suhteen mennä.Toivottavasti tänä vuonna on parempi onni alkioiden matkassa. Jos IVF/PAS-hoidoilla emme onnistu, niin paljon enempää ei ole tehtävissä. Jatkamme hoitoja vielä. Toivoisin, että keväällä voisimme tehdä hoitoja aika intensiivisesti ja viimeistään syksyllä pitää taukoa, varsinkin, jos saan kerättyä rohkeuteni ja kysyttyä syksyksi työpätkää muualta.

Hyvää, parempaa, parasta uutta vuotta teille, jotka seuraatte taivaltamme!


Tiukka täti

Joulukuu on ollut sopivan vauhdikas. On ollut mukavia iltamenoja. Olimme viikko sitten pitkästä aikaa viettämässä iltaa pelkästään pariskuntien kanssa. Sellaisten pariskuntien kanssa, joilla ei ole lapsia, ei lapsettomien pariskuntien.  Ja oli mukavaa. Ei kyselyjä, ei alleviivauksia kenenkään osalta. Oli pitkästä aikaa kiva olla sellaisessa porukassa, jossa ei koe itseään ulkopuoliseksi tai säälittäväksi elämäntilanteensa takia. Siinä seurassa tuli sellainen olo, että lapsettomana pariskuntana voisi elää miellyttävää elämää, esimerkiksi syödä fiinisti ilman nuorta nirsoilevaa pöytäseuraa. Sen sijaan kummilapsen perheen tapaaminen pidemmän kaavan mukaan on saanut mietteliääksi. Minua rasitti tavatessa tosi paljon lasten riekkuminen, vaikka tämän perheen lapset ovat minulle tärkeitä. En vaan jaksanut sitä katsella ja varsinkaan huonoja käytöstapoja en kodissamme meinannut kestää, ja jouduinkin rajaamaan monessa tilanteessa. Tietysti saan tällä hetkellä osani lasten riehumisesta töissä ja tässä on taas pohjalla sopiva annos erilaisten perheiden tilanteiden käsittelyä takana, niin että ylimääräistä toleranssia ei ole kovinkaan paljon.  Mutta haluanko todella lapsen, jos lasten kasvatus on tuollaista? Minkälainen kasvattaja olisin? Onnistuisinko odotusteni mukaan? Kummipojan äiti meiltä lähtiessä totesi jotenkin ikävään tyyliin lastensa rimpuillessa eteisessä, että jos meillä olisi lapsia, niin varmaan eivät olisi tällaisia tai onneksi teillä ei ole tällaisia lapsia, en oikein saanut siitä selvää kunnolla. Hyvä, etten saanut. Muistutin, että omat arkipäiväni koostuvat vastaavista tilanteista kyllä ( niin että pidä vaan marinat omana tietonasi, ellet tahallasi halua loukata).

Aiemmassa postauksessa avauduin työkaverini raskausuteluista. Aamulla töissä tuli sellainen vaikutelma, että samainen työkaveri oikein pinnisteli jälleen arvioidessaan minun vatsanseutua, mutta sai oltua sanomatta mitään. Olin ihan varma, että kohta se taas kysyy jotain, eikä muista kysyneensä asiasta kahta viikkoa aikaisemmin. Olin oikein valmistautunut sanomaan jotain sen tyylistä, että kahdessa viikossa en ehdi vielä itsekään havaita tulleeni raskaaksi ja raskausuutisten uteleminen joka toinen viikko on erittäin tahditonta, mutta tällä kertaa ei tarvinnut.

Onkohan minusta tulossa tiukka täti? Keksinkö viimein nasevaa sanottavaa minua loukkaavissa tilanteissa? Saanko jopa sanottua napakat repliikit? Hyvä, jos tähän suuntaan mennään. Pitääpä kiristää vähän nutturaa sen kunniaksi.


Toipuminen IVF:stä

Minua ihmetyttää se, että vieläkin on ajoittain vatsakipua alavatsalla, joka ikään kuin säteilee jalkoihin. Onkohan tavallista, että IVF:n jälkeen jää seuraaviin kiertoihin alavatsakipuilua? Kipu ei ole sellaista kovaa, mutta lievempänä samanlaista kuin alkionsiirron jälkeen alkanut kipu oli. En ymmärrä tätä. Miten muilla on mennyt toipuminen?

Tällä viikolla olen paiskinut töitä urakalla, kokonaisuudessaan on ollut raskas viikko, on kertynyt ylitöitä ja mieleenpainuvia kohtaamisia, vaikeita sellaisia. Olen myös intomielisyyttäni neulonut niskani jumiin. Ehkä kannattaisi sijoittaa muutamaan hierontakäyntiin ennen joulua. Nyt pitäisi myös ratkaista, haluanko mennä nimeltä mainitsemattoman firman lasten- ja naistenvaatekutsuille kaverin luo, jonne varmasti tulee äitejä ja lapsia yhdessä katselemaan ihania vaatteita. Ihan kiva että sain kutsun, mutta arvaan jo etukäteen, millaista on olla mielensäpahoittajana lastenvaatekutsuilla.


Törppö ruokatauolla

Voi tätä piinaa. Ei sinänsä tullut yllätyksenä, että tämän päivän työparillani ei ole hienotunteisuutta. Mutta silti hän pääsi yllättämään takavasemmalta kailottamalla ruokatunnilla: ”Olethan sä raskaana?” Sellainen mukava hienovarainen utelu (oletus jopa), jota edelsi vatsan koon skannaus katseella. Meinasi mennä potut väärään kurkkuun. ”En ole”, vastasin. ”Kerrothan sitten kun olet.” Saatoin mumista jotain epämääräistä vastaukseksi, mutta hän on kyllä tiedotuslistani häntäpäässä, mikäli näin sattuisi käymään. Todellakaan en kerro hänelle. Työkaveri on ottanut minut jonkinlaiseen tarkkailuun selvästi, sillä edellisen kerran kun olin hänen parinaan, hänen arvionsa mukaan olin hoikistunut vatsan kohdalta.  Tosi kiva, ei kuitenkaan täysin osuva arvio, sillä pistelin IVF-lääkkeitä tuolloin. Tänään sattuu olemaan vatsa taas vähän turvonnut, mikä ehkä johtuu syömisistä. Mutta raskaana en ole. No, lisätäkseen tilanteen kiusallisuutta hän kertoi, ettei hän halua minun pahoittavan mieltäni. WTF? Mitä muutakaan, pitäisikö ilahtua siitä, että joku pakottaa minut muistamaan tämän tuskallisen totuuden ruokatauolla? En jatkanut aiheesta. Mutta hänpä jatkoi puhettaan siitä, miten hän kuvitteli nuorena saavansa suurperheen, mutta jäikin lapsettomaksi eikä ole sitten mummokaan. Periaatteessa sympatiseeraan hänen tilannettaan, mutta siitä huolimatta minulla ei ole mitään halua uskoutua hänelle. Ties kuka näistä asioista sitten kuulisi. Kolmas työkaveri, joka söi eväitään samalla, vaihtoi lopulta puheenaihetta. Hänen kanssa olen aikaisemmin keskustellut tilanteestamme ja nyt mietityttää, onkohan hän luullut asian olevan julkista tietoa ja tullut sanoneeksi jotain. Toivottavasti ei. Hän on joskus kysellyt minulta väliaikatietoja, mutta emme ole tosi pitkään aikaan asiasta puhuneet. Mitähän on odotettavissa seuraavalla kerralla tuossa työpisteessä? Ostan kohta jonkun korsetin, ettei pääse maha yhtään pullottamaan.


Eikö vieläkään?

Jos ajattelee, että IVF-syklin päättäneen vuodon alusta alkoi uusi kierto, joka lasketaan samalla tavalla kuin mikä tahansa kierto, on tänään kp 29. Se on minulle aika pitkä kierto, en tajua miksei uusi kierto ala jo. Monena päivänä olen ajatellut vatsatuntemuksista, että nyt se alkaa, mutta eipä alakaan. Mitään erikoisempia tuntemuksia ei ole, mitä en voisi normaalin kuukautiskierron piikkiin pistää. Mikään ei viittaa siihen, että olisin raskaana. Paitsi tietysti se, jos vuoto oikeasti myöhästyy. Sitten voin tehdä raskaustestin. Mutta en halua tehdä testiä. En nyt, enkä ainakaan ennen kuin se oikeasti kannattaa. Joskus harvoin käy niin, että kierto kestää 29 päivää, jopa 30 tai korkeintaan 31, mutta en muistat tämän pidempiä kiertoja koskaan kirjanneeni. Takana on IVF, joten voihan se olla, että kierto on nyt vähän sekaisin. En halua testata, mutta kävin kuitenkin ostamassa testejä kaappiin varalle, jos pitääkin testata… En halua nähdä negaa, siksi en vielä testaa. Haluan vuodon alkavan, että voisin alkaa ennakoida seuraavan hoidon ajankohtaa. Jos vuotoa ei näy perjantaihin mennessä, testaan sitten. Sillä välin analysoin kaikkia navanalapuolisia tuntemuksia erityisellä tarkkuudella ja ehkä googlaan erilaisilla hakusanoilla vimmatusti: ”raskaana ei oireita” tai ”raskaana rinnat ei kipeät”. Googlen hakukenttä on siitä viisas, että se osaa ehdottaa kaikkea sopivaa perään, kun siihen kirjoittaa ”raskaana.” Vai olenko jo niin monta kertaa itse tehnyt hakuja?

Viikonloppuna tapasin erään vanhan ystävän, jolla on myös lapsettomuustausta. He tekivät ongelmien paljastuttua sen ratkaisun, että he lähtivät suoraan adoptioprosessiin. Olen ymmärtänyt sen olleen toisaalta arvovalinta ja toisaalta ehkä heidän hoitoja kohtaan tuntema epäluulo tai pelko, mutta ehkä enemmän silti arvovalinta. Adoptioprosessi ei ollut heillä erityisen pitkä ja he tulivat inhimillisessä ajassa vanhemmiksi. Häntä jollakin tapaa järkytti meidän tähän mennessä pitkä tiemme ja huomasin, että hänen oli kuitenkin aika vaikea ymmärtää ratkaisuamme lähteä hoitoihin, ainakin siltä minusta tuntui. Minulle tuli tarve perustella kovasti ratkaisuamme. Mutta miten asiaa oikein voi perustella? Miksi sitä pitäisi kenellekään perustella? En itse koe, että hoitoihin meneminen on ”luonnotonta”. Minusta luonnottomammalta tuntuu, että raskaus ei ala tai jatku. Raskaaksi tuleminen on luonnollista, mutta lapsettomaksi jääminen tuntuu epäluonnolliselta. Toki hoitoihin liittyy lääkkeitä ja toimenpiteitä, jotka eivät ole keholle normaaleja tiloja. Mutta onko se sitten normaalia, jos vaikka kuukautiskierto ei toimi? Minusta ei.

Luin juuri Anu Myllärin adoptioaiheisen kirjan. Kirja oli pääosin hyvä lukukokemus ja jäin pohtimaan kansainvälisen adoption erityisiä kipukohtia. Kirjassa sivuttiin lapsettomuutta, hyvin pienesti, sillä painopiste oli kuitenkin ulkomailta adoptoidun lapsen ja nuoren aikuisen  kokemuksissa Suomessa. Se jäi lapsettomuusteeman käsittelyssä harmittamaan, että kirjoittaja arveli nykyajan lapsettomien asennoituvan lapsentekemiseen ”kaikki mulle heti nyt”-asenteella. En pysty olemaan samaa mieltä asiasta. Hoitomahdollisuudet ovat tuoneet lisää mahdollisuuksia monille pareille, mitä ennen ei ollut. Mutta nykyään myös ehkäisyn ja ovulaatiotestien myötä voi saada paljon hallinnantunnetta perheenperustamiseen, mutta kuitenkin lähinnä siinä tapauksessa, että lisääntymisen perusasiat ovat kunnossa. Silloin voi näpsäkästi suunnitella sopivaa ikäeroa lapsille ja valita optimaalisia lapsentekovälejä uransa kannalta ja jos vahinko sattuu, siihenkin terveydenhuolto tarjoaa ratkaisun. Miten vuosikausia odottanut pari muuttuu muiden silmissä pariskunnaksi, joka on kärsimätön? Kärsimättömyys on ihan joidenkin muiden ongelma, kuin lapsettomuushoitoja läpikäyvän parin, adoptiosta puhumattakaan. Kaikista eniten hoidoissa tarvitaan kärsivällisyyttä, ja tämän vaatimuksen kanssa itse tuntuu olevan enemmän sinut kuin ihmiset ympärillä. ”Ettekö te nyt vieläkään onnistuneet tässä hoidossa? Pitääkö teidän kanssa taas puhua tästä samasta asiasta? Minä kyllä jo adoptoisin!”


Unia

Viime yönä näin unta, että olimme seuraavan hoidon suunnittelukäynnillä. Lääkärimme kertoi meille, että he olivat löytäneet sittenkin syyn lapsettomuudellemme. Syy oli,  että siittiön ja munasolun välille ei muodostu kunnon kauluria ja tämä taas johtuu ovulaatio-ongelmasta. Tarkempaa selitystä ei lääkäri ehtinyt antaa, sillä hän alkoi samantien kertoa viereisen sairaalan hankalasta paikkatilanteesta. Sinne ei millään mahtuisi osastopotilaita ja näin ollen hoitojen antaminen klinikalla olisi liian uhkarohkeaa, sillä komplikaatioiden sattuessa mitään ei voisi tehdä. Hän kertoi juuri joutuneensa lähettämään sinne naisen, jonka munasarjat olivat suuremmat kuin amerikkalainen jalkapallo hoidon takia. Jos haluaisimme jatkaa hoitoja, lääkäri suositteli meidän lahjoittavan pennosemme sairaalan naistentautien osaston tukirahastoon. Suuttuneena sanoin, että mehän maksamme hoitopaikallemme jo isoja summia rahaa. Lääkäri yritti suostutella meitä jättämään hoidot. Yritin selittää, ettei PAS:iin voi millään liittyä niin suurta riskiä, etteikö hoitoja voitaisi jatkaa. Minä kaivoin kysymyslistaani esiin keskustelun toivossa, mutta mitään keskustelua ei lääkärin mielestä tarvittu, koska nyt he olivat löytäneet selityksen asialle, siis tämän kaulurijutun.

Edellisenä yönä puolestaan unessa mieheni kertoi ottavansa toisen vaimon, joka sattui olemaan siskoni. Mies ei millään voinut ymmärtää, että en hyväksynyt asiaa mukisematta. Ajattelin jotenkin siinä, että tämä johtuu nyt siitä, että siskoni minua laihempana pystyy varmaan saamaan lapsen, kun minä en ole voinut. Aloin huutaa unessa molemmille vauhkona ja siinä kohdassa minun oli pakko havahduttaa itseni.

Odottelen uuden kierron alkamista päivänä minä hyvänsä. Kovasti näköjään mieli askartelee yöllä lapsettomuuden parissa, todella häiritseviä ja todentuntuisia unia.