Täällä taas
Julkaistu: 10.3.2016 Kategoria(t): huolet, kuukautiskierto, lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized, yleistä mölinää Jätä kommenttiBlogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.
Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?
Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.
Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.
Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.
Mihin olisin valmis?
Julkaistu: 20.2.2013 Kategoria(t): lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized Jätä kommenttiHuomaan, että olemme jo sellaisessa tilanteessa, että kaikki temput lapsen alulle saattamiseksi on vähintään kertaalleen kokeiltu. Ei näytä olevan jäljellä enää oikein mitään uutta, jonka varaan voisi laskea. Ainoa, mitä tässä ei ole kokeiltu, on lahjasolut. Nyt on jäljellä enää näiden jo tehtyjen hoitojen toistamista. Mutta kuinka monta kertaa niitä jaksaa toistaa? Näin ensimmäisen IVF-hoidon lupauksena. Viime hoidostakin taisin ajatella, että se varmaan on se juttu, varmasti lääkitys auttaisi raskauden alulle. Tässä sitä taas ollaan uudella kierroksella. Olotila on hieman tasoittunut. Olen nukkunut hyvin ja suurimmat pettymyksen ja surun tunteet alkavat väistyä. Tiedossa on fyysisesti ja henkisesti raskas viikonvaihde, joten siinä mielessä on ihan ok, etten nyt ole raskaana. Fyysinen olotila ei ole kyllä ihan priima hoitojen takia.
Töissä olen viime viikkoina kohdannut kaikenlaista sellaista, mikä on saanut pohtimaan halukkuuttani tulla vanhemmaksi eri tavalla kuin yleensä. Mietin omia voimavarojani ja motiivejani tällä hetkellä aika paljon. Minkä kaiken olisin valmis toivottamaan tervetulleeksi omaan kotiini? Minkälaisiin haasteisiin olisin tietoisesti valmis ryhtymään, jos ns. biolasta ei meille tulisi? Huomaan, että viime aikoina minulle on kehittynyt järkähtämättömämpi suhtautumistapa lapsiin. Olen tiukka enkä oikein siedä oikkuilua. Onko minulla alhainen kiukuttelun sietokyky, koska olen näistä hoidoista ja pettymyksestä kuormittunut? Vai onko tämä vain normaalia jämäkkyyttä, jota työkokemus tuo mukanaan? Ehkä molempia. Kukaan ei saa lasta takuulapun tai vaihto- ja palautusoikeuden kanssa. Kukaan ei voi taata, että jos saisimme meidän geeneillä varustetun lapsen, lapsi olisi täysin terve, fiksu ja vastaisi odotuksiamme kaikin puolin. Elämä ei ole sellaista. Kuka tietää, lakkaavatko meidän alkiot sen takia kehittymästä, että ne kehittävät esimerkiksi vaikeita kromosomihäiriöitä… Mutta tietäen, että toisella tavalla vanhemmaksi tuleminen on erityistä vanhemmuutta, onko minulla halukkuutta siihen? En tiedä. Mutta vielä ei ole päätösten aika.
Olen unohtanut tehdä kiitollisuuslistoja viime kuukausina. Voisi aktivoitua sen suhteen uudestaan.
Jos ne kuolee kaikki?
Julkaistu: 25.1.2013 Kategoria(t): lisääntyminen, PAS 1 kommenttiÄllö-luget on aloitettu tänään. Siirto on tavoitteena tehdä viiden päivän kuluttua. Viiden !!! Olen elellyt niin kuin ei mitään hoitoa menossa olisikaan. Viikon päästä ehkä olen alkion elatusalustana. Onko nyt se hetki, että pitää ottaa kaikki tästä kaksinelosta irti kun vielä voi? Viikonloppu näyttää ainakin lupaavalta ravintolasuunnitelmineen.
Uskon enemmän siihen, että pääsemme siirtoon, kuin siihen, että kaikki menee pieleen. Luulen tulleeni kuitenkin pessimismistäni kuuluisaksi klinikalla: siihen malliin hoitajat hymyilivät, kun puhuttiin tilanteista, jolloin siirtosuunnitelmat saattaisivat muuttua. Kysyin soittavatko he siis siinä tapauksessa, jos kaikki alkiot kuolevat? Minusta tuntui, että he pidättelivät naurua.
Missä vaiheessa ihmisestä tulee ihminen? Silloinko, kun alkiota aletaan sanoa sikiöksi? Silloinko kun sydän alkaa lyödä? Vai ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun kaikki elimet on valmiina ja alkavat kasvaa lähinnä kokoa? Heti hedelmöityksessäkö? Jos jälkimmäisin olisi totta, saako lapsi jotain outoja varhaisia traumoja ajastaan pakastettuna? Että aina ulos kovalla pakkasella mennessä tulisi jotain selittämättömiä takaumia? Tällaisia asioita mietin. Pakasteessa on varmaan kovin yksinäistä. Minun tekisi mieli lanseerata jokin pakkasukkojen juhla, ehkä leivon ensi viikolla mahdollisen siirron jälkeen kakun.
Sitten vielä Kiitos Maija Dahlialle tunnustuksesta ja rohkaisevista sanoista.
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.
Haluan puolestani välittää tunnustuksen Yhden viivan naiselle, Baby Plannerille, Esperanzalle Jonain päivänä -blogista, Toiveikkaalle Meille Vauva -blogista sekä Tuuballe Wanted: Ma(ha-a)sukki -blogista. Osan taivalta olen hiljaa seurannut pidemmän aikaa, osa on minulle melko uusia tuttavuuksia. Kaikkien kanssa kuitenkin koen olevani samassa liemessä.
Rakkauden täyttymyksiä
Julkaistu: 13.10.2012 Kategoria(t): lapsettomuus, lisääntyminen Jätä kommenttiEilisestä sairaslomapäivästä muodostui tv-päivä. Tietyt ohjelmat vetivät ääreensä, vaikka niiden katsominen tuntui huonolta idealta alkuunsa. Päivän ensimmäinen katsottu ohjelma oli Vauvan tarina, joka olikin sellainen sopivan toiveikas hoidon keskellä elävälle. Vauva olikin saanut alkunsa IVF:llä, juuri kun lähes 40-v. pariskunta oli lopettamassa koko homman. Seuraava aihepiiriin liittyvä ohjelma oli Kätilöt. Vieläkin hiukset nousevat pystyyn joistakin siinä esitetyistä mielipiteistä. Jaksossa esiteltiin kotisynnyttäjä, joka odotti ties kuinka monetta lastaan ja toista tai kolmatta kotisynnytystään. Itseensä tyytyväisen oloisen ja superluottavaisen oloinen nainen siinä kotonaan jauhoi, miten sairaala tappaa naisen synnytysvietin. Ja että raskaus on mennyt siinä sivussa omalla painollaan, ei ollut paljon raskautta miettinytkään. Kätilö vieressä säesti, miten hyvä synnyttäjä nainen on ollut ja selitti kameralle, miten kiistaton todiste jokainen lapsi on miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Ja miten hän jauhoi siitä innosta puhkuen. Mitä naiiviutta. Ehkä Pohjois-Norjassa ei tehdä hedelmöityshoitoja. Ehkä siellä jokainen raskaus saa alkunsa rakkauden täyttymyksestä, ja jos ei saa, niin ei kätilö sitä saa tietääkään. Ehkä hän ei ole tavannut kollegaansa, joka kertoi ohjelmassa käyneensä Tanskalaisella klinikalla yksin, jotta saisi lapsen. Onko meilläkin näin naiiveja kätilöjä? Jos tästä joskus tulee oikea raskaus, joka jatkuu loppuun saakka, niin toivottavasti en ikinä joudu tuollaisella asenteella varustetun kätilön hoiviin. Minä en ikinä saavuta tuon monisynnyttäjän olotilaa ja varsinkaan mielentilaa. Ja tv-päivän päätteeksi tietenkin Juno, joka näyttää tulevan nykyään pari kertaa kuukaudessa. Siinäpä hyvä otos peruskanavien hedelmällisyysohjelmista yhdeltä päivältä.
Lugesteronia on tosi vaikea käyttää. Saisivat tehdä tehtaalla siihen jonkun asettimen, jotta sen saisi kunnolla perille.
Pitikin avata tuo kirje
Julkaistu: 13.9.2012 Kategoria(t): lisääntyminen 2 kommenttiaTäällä panikoidaan. Kävin pari viikkoa sitten laboratoriossa, jossa otettiin sivumennen sanoen erittäin kallis verikoe, eli se AMH. Minun piti hakea vastaukset huomenna labrasta ennen hoidon suunnittelukäyntiä. No tulokset tulivatkin postilaatikkoon tänään. Mietin hetken, että avaanko kirjeen nyt vai huomenna, koska miten sen tulkinnan kanssa sitten käy, jos näen tulokset ja haluanko oikeastaan tietääkään vastauksia… Sitten ajattelin, että sehän voi olla lasku ja onhan se tiedettävä, että pitääkö ne tulokset huomenna hakea kuitenkin. Kirje ei ollut lasku. Kirjeessä oli tulokset, pakko oli katsoa. AMH 2. Äkkiä laboratorion nettisivuille etsimään mitä se tarkoittaa. Laboratorion viitearvoissa fertiili-ikäisellä AMH on 1-8 ja menopaussi-ikäisillä alle 1. Pitikin avata se kirje!! Olenko kovaa vauhtia menossa kohti vaihdevuosia? Onko tuo 2 vielä ihan ok kuitenkin? Sehän on skaalan alapäässä? Onko siinä yksilöllistä vaihtelua vai kuvaako se henkilöstä ja iästä riippumatta munasoluvarastoja? Onko tässä sittenkin tuli hännän alla? Tietääkö joku? Onnistuuko tällä munasolumäärällä vielä luomusti tai hoidoissa? Voiko siitä vetää mitään johtopäätöksiä munasolujen laadusta? Olenko liian vanha lisääntymään? Rupsahdanko ihan kohta? Lääkäri puhui, että minulla tulos on varmaan korkea. AMH 2 ei varmaan ole korkea. Toivottavasti se on riittävä! Tästä tuleekin oikein mukava ilta, näinköhän menee yö vatvoessa elämän kurjuutta ja lähestyvää vanhuutta. Onneksi suunnittelukäynti on jo huomenna. Olen varmaan siellä taas kysymyslistan kera, oikeana kauhupotilaana.
Hedelmätön puutarhuri
Julkaistu: 7.6.2012 Kategoria(t): kohdunulkoinen raskaus, lisääntyminen 2 kommenttiaOn kp 23. Vielä muutama päivä uuteen kiertoon, todennäköisesti on jäljellä neljä päivää tätä kiertoa. Ei ole mitään erikoisia tuntemuksia, ei varmaankaan tärpännyt. Mieli on aika maassa ja viime päivät olen ollut myös kovasti ahdistunut muutamista vaivoistani. Vasta nyt, kun työtilanne väljeni, on tullut uudestaan tarve käsitellä talven tapahtumia. Sairaalaan joutuminen oli kova kolaus minulle, jotenkin se on jättänyt pelon uudesta kohdunulkoisesta raskaudesta, vaikka ei se välttämättä sellainen ollutkaan. Se on kaikista vaikeinta, että se ei sellaisen säikäytyksen jälkeen ehkä ollutkaan kohdunulkoinen raskaus. Minun on vaan tosi vaikea luottaa meitä hoitaviin henkilöihin, koska niin monia erilaisia mielipiteitä ehdin sen episodin aikana kuulla. Ketä kuunnella? Sellainen muutos on tapahtunut, etten oikein pääse lapsettomuusasioista kunnolla lomalle niin kuin ennen. Näin on ollut varmaan jo vuoden ajan. Lapsettomuus hiertää kengässä miltei päivittäin. Haluaisin saada paremman otteen elämästäni. On kuin olisi epämääräisessä odotustilassa ties kuinka kauan vielä, haluaisin tästä jo eteenpäin. Vaikeinta on se, ettei tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta, ei oikein osaa suunnitellakaan. Voimavarani ovat aika vähissä. Tänä keväänä infertiliteettikriisi on jopa ulottunut puutarhanhoitoonkin. Lähdin kasvattamaan taimia valmiiksi tappiomielialalla ja mietin, etteivät hedelmättömän puutarhurin siemenet voi itää. Taimista puolet joko kärventyivät, eivät itäneet tai saivat liian vähän vettä, puolet vaikuttaisi olevan elossa. Suhtaudun kuitenkin niihin hieman kaunaisesti, mokomiin. Sitkeitä yksilöitä ne ovat varmasti, koska puutarhuri on kyllä ollut hieman laiska kastelemaan.
Motivaatio kohdallaan
Julkaistu: 2.6.2012 Kategoria(t): lapsettomuus, lisääntyminen Jätä kommenttiMenneellä viikolla kävimme suunnittelemassa hoitoja eteenpäin. Olin aika surkeana, kun kuuntelin pitkät pätkät lisääntymistilastoja, joiden tarkoitus oli varmaankin rohkaista meitä. Miestä ne ehkä vähän rohkaisivatkin, minua paatunutta pessimistiä eivät. Keskenmenot ovat näin ja näin tavallisia ja joka neljäs raskaus menee kesken ennen kuin henkilö tietää raskaudesta. Tuttua juttua. Ei pitäisi testata liian aikaisin, väärin toimittu. Lääkäri koitti rohkaista ja jotenkin normalisoida tilannettamme ja puhua luomuraskauden mahdollisuudesta ja että olemme hyvän ennusteen tapaus. Minua on tosi vaikea rohkaista. Huomaan luottavani enemmän Murphyn lakiin näissä hoidoissa kuin lääketieteeseen. Suunnitelmissa olisi nyt kesän lopulla sitten kaksi klomikiertoa ja niistä jälkimmäiseen inseminaatio ja ehkä sitten IVF syksyllä. Kumminkin myös suurentuneesta riskistä munasarjojen hyperstimulaatioon IVF-hoidosssa puhuttiin käynnillä. Lääkärin mielestä IVF-hoitoon mennessä täytyy olla motivaatio kohdallaan. Hän ilmaisi myös huolensa jaksamisesta meidän kohdalla ja markkinoi psykologikäyntejä.
Annoin itseni siis ymmärtää, että meidän motivaatiomme kyseenalaistettiin, että meillä ei olisi motivaatio kohdallaan ja jaksamistakaan ei olisi tarpeeksi. Ovatko muut potilaat sitten into piukassa ja toiveet katossa vastaanotolla motivoituneina kovimman luokan uhkapeliin? Jos ovat, epäilen heidän tietämystään siitä, mihin ovat ryhtymässä. Kai epäröinnin saa ilmaista, vaikka silti haluaisi yrittää hoitoa, ilman, että heti kehotetaan psykologille varaamaan aikaa. Mitä tässä muka kuuluu kokea? Vaaleanpunaisia vauvantuoksuisia unelmiako? Olen vakuuttunut, etteivät lapsettomuuslääkärit omaa henkilökohtaista kokemusta lapsettomudesta, ei sellaista työtä silloin voisi tehdä. Mikä on sen merkki, että motivaatio on oikealla tavalla kohdallaan? Jos minulle olisi yksi ja sama, saammeko lasta, en olisi tässä touhussa mukana. Jos ajattelisin lapsen tulevan, jos on tullakseen, antaisin käyntien olla. Se ei ilmeisesti riitä motivaation merkiksi.
Nämä hoidot ja käynnit ottavat kovasti itsetunnon päälle. Jokainen pettymys on aina yhtä kamala. Keskenmennyt raskaus surettaa. Joku ulkopuolinen säätelee meidän seksielämää. Lapsettomuus sinänsä on jo lannistavaa, koen epäonnistuneeni naisena ja jääneeni kelkasta toisten elämän jatkuttua käsikirjoituksen mukaan eteenpäin. Elämänsuunnitelmia on vaikea tehdä yhä kauemmas karkaava lapsitoive silti huomioiden. Rahat menee. Töissä on ollut paineita ilman näitäkin murheita. Työelämään on vaikea sovittaa hoidot ja töistä käynneille livahtaminen ahdistaa minua. Ehkä minulla on asenneongelma hoitoja kohtaan. Ehkä näihin hoitoihin pitäisi tosiaan panostaa täysillä. On tässä tietenkin jaksamisen kanssa hieman haasteita, mutta ei se jaksaminen kohene sillä, että tässä vaiheessa jättää leikin kesken. Sillä tästä elämäntilanteesta ei silti saa kokonaan taukoa, homma on vielä ihan kesken. En halua vanhana miettiä, että entä jos olisimme sittenkin IVF:llä onnistuneet.
Menneellä viikolla oli myös kaksi suoraa raskausutelua, toinen töissä ja toinen perhetuttavien taholta. Työkaveri tiesi keskenmenosta/kohdunulkoisesta raskaudesta, mutta taisin jättää kertomatta tarinan ytimen, eli lapsettomuushoidot. Perhetuttavat saavat rauhassa kuvitella meidän keskittyvän uraan, mikä ei voisi olla vähemmän totta, kun nyt vähensin työaikaani 80 prosenttiin. Jotta voisin hieman helpommin tulla raskaaksi. Jotta jaksaisin paremmin.
Takaisin lähtöruutuun, tai ainakin sinnepäin
Julkaistu: 23.5.2012 Kategoria(t): kemiallinen raskaus, lisääntyminen Jätä kommenttiKävin sitten kumminkin labrassa. Alunperin olin suunnitellut, että olisin käynyt eilen jo, mutta nukuin pommiin. Tein labrakäynnin sijaan aamulla viimeisen kaapista löytyneen raskaustestin, jonka tulos oli epäselvä. Ensin olin näkevinäni taas haamun, mutta haamumman kuin edellisellä kerralla ja sitten luulin, että näytön viirujahan siinä vain oli. Miehen kanssa katselimme ja pyörittelimme testiä eri valoissa, emmekä oikein kumpikaan osanneet päättää mitä siinä on. Mutta en ole ainoa, joka siinä kuvitteli jotain nähneensä. Ei ole sellainen olo, että olisi raskaana enkä varmaan olekaan. Ehkä testipuikossa kummittelee. Epämääräisen testin takia motivoiduin menemään labraan, perjantaina saan tulokset. Varasin myös suunnittelukäynnin seuraavien hoitojen suunnittelemista varten. Auttaisivatkohan lugesteronit minua raskautumaan kunnolla?
Elämänhallintaa
Julkaistu: 21.5.2012 Kategoria(t): kemiallinen raskaus, lapsettomuus, lisääntyminen 3 kommenttiaEn aloittanut tähän kiertoon klomifeenia. Kierto alkoi jotenkin kummallisesti, enkä ollut ihan varma mitä se on. Toisaalta vuoto tuli ajallaan, mutta pahoinvointi, joka sai minut tekemään aikaisen raskaustestin ei loppunutkaan vuodon alettua. Ylläpidin hieman toivoa, mutta perjantaina testi oli ihan puhdas nega ja kinunsin itselleni lähetteen vielä verikokeeseen huonon olon takia. Huono olo jatkui vielä seuraavan päivän. En ole oikein osannut päättää, liittyikö se yksin raskauteen, joka yritti alkaa vai olivatko muut tekijät merkittävämpiä (esim. laivamatka ja ravintolaruoka) . Joka tapauksessa nyt olo on normaalistunut ja verikokeeseen meno on varmaan turhaa. Lähetettä pyytäessä hoitaja oli puhelimessa kovasti sitä mieltä, että varmaan se oli jotain muuta ja ehkä pitäisi mennä lääkäriin. Sitä mukaa kun tuo raskaudenalku kuihtui, olo on palannut kyllä normaaliksi. Ei kierrä mahassa, ei ole outoa makua suussa eikä närästä eikä okseta niin. Ei tähän mitään lääkärikäyntiä tarvita.
Puhelusta tuli muutenkin lannistunut olo. Halusin nimittäin kertoa, että mietimme seuraavan kuurin ajankohdaksi heinäkuuta, mistä hoitaja oli kauhistunut. Siinäkin olisi pitänyt kysyä lääkärin mielipidettä jatkosta. Miten niin joku ulkopuolinen saa päättää, milloin meille sopii seuraava hoitokierto? Eihän tässä inssistä vielä ole sovittu mitään. Jos tässä lääkkeitä popsitaan ja ihan kahdestaan vielä kotona lasta yritetään alulle, en todellakaan kaipaa klinikan siunausta siihen, milloin se meille sopii. Mitä väliä sillä on, jos heillä on kesäsulku? Kai me voimme tämän verran harrastaa perhesuunnittelua? Olemme lähdössä kesälomamatkalle heinäkuussa ja niin pieni luotto minulla on luomuraskauteen, että miellän tämän hoitotauoksi. En halua väkisin ennen matkaa tulla raskaaksi, sillä mikäli alkuraskauden epävarmuudessa lähtisimme ulkomaille, olisi siinä hieman liikaa jännitysmomenttia talven tapahtumat muistaen. Haluan pitää edes pienen mahdollisuuden elämänhallintaan.
Miksi raskaudet ovat tyssänneet alkuunsa? Onnistummeko me koskaan? Auttaako tässä mikään järeämpi hoito, jos hedelmöittyminen tapahtuu, mutta alkiot eivät pysy matkassa? Masentavat tunnelmat kruunasi kauan pelkäämäni lapsiperheen vierailu, jonka ajan sydämeni oli raskas kun silmien edessä oli kaksi elävää muistutusta siitä, miten kauan siitä on, kun aloimme yrittää. Vanhempi näistä lapsista on 2,5-vuotias ja hänen odotuksesta kuulin juuri kun olin ihan ensimmäisen pettymyksen kourissa luultuani olleeni raskaana. Saatoin olla hieman jäykkä emäntä.
Havaintoja
Julkaistu: 15.5.2012 Kategoria(t): lisääntyminen Jätä kommenttiEi ole paljonkaan kerrottavaa. Olo on lähinnä epäuskoinen. Vuotoa ei ole kuulunut vielä, mutta eihän nyt ole kuin vasta kp 26, eivätkä kuukautiset ole vielä virallisesti myöhässä. Koitan pitää jalat tukevasti maan pinnalla, sillä talven kokemukset ovat vielä tuoreena mielessä. Paha olo on väistynyt, varmaankin ennen kaikkea siksi, koska vaihdoin hammastahnaa. Eiliseen saakka oli aivan järkyttävän paha maku suussa ja keksin, että se johtuu kuivuneesta suusta. Vaihdoin kuivan suun hammastahnaan ja voilà, paha maku hävisi heti.
G2P1 