Hän on täällä

Poikanen on turvallisesti maailmassa ja pian viikon vanha. Hän on ihana ja soma. Tervekin. Kokoarvio osui nappiin (3020g/49cm/36cm). Siro vauva, jolle kaikki varaamani vaatteet ovat hieman liian suuria. Hän on heti tiennyt, mitä vauvojen kuuluu tehdä -syödä. Alkuun hän on ollut melko säyseä, mutta viime päivinä osoittanut herkän turhautumisen elkeitä. Sektio sujui hyvin ja oli suunniteltuna ehdottomasti meille oikea ratkaisu. Vauvalla oli napanuora kertaalleen kaulan ympäri, joten olisi perätilasta alakautta yrittäessä voinut käydä hullustikin. Selkäpiitä karmii ajatellakin sitä. Asiat, joita jännitin ehkä sektion suhteen eniten, eivät olleetkaan niin pahoja kokemuksia. Kyllä minua leikkauspöydällä hirvitti, mutta jotenkin itse suunniteltu sektio oli koko synnyttämisessä vain kovin pieni osa, minusta tuntuu.

Sektiosta toipuminen on ollut fyysisesti melko nopeaa ja tähän mennessä ei ole tullut mitään ihmeellistä takapakkia tai pelkäämääni komplikaatioita. Muutama päivä sitten olo oli vielä kuin katujyrän alle jääneellä haavakipujen ja maidonnousun kanssa, mutta päivä päivältä olen paremmin tolpillani. Uskomatonta on myös se, että olen jo 3kg päässä raskautta edeltäneestä painosta. Synnytyssairaalaan jäi reilut vauvan verran painoa ja kotiin palattua on haihtunut toiset 3kg kuin itsestään kai imettämiseen. Ensimmäiset synnytyksen jälkeiset päivät menivät aika lääke- ja hormonipöllyissä vauvaa ihastellessa, ja mielikuvat päiviltä ovat osin hieman hatariakin. Ikinä milloinkaan en olisi osannut kuvitella, miten suuri maanjäristys lapsen syntymä onkaan. On totaalisia rakastumisen tunteita ja valtavaa huojennusta kaiken raskaudenaikaisen jännittämisen, pelkäämisen ja huolien jälkeen. Vuosien paino, odottaminen ja epävarmuus purkaantui aika voimakkaasti. Tunteiden kirjo ja vuoristorata on ollut hurjaa, mutta onneksi jo hieman tasaantumassa. Valvoin sairaalassa paljon ja se toi oman lisänsä myllertäviin tunteisiin. Jossain vaiheessa aloin luulla jo sekoavani kaikesta siitä. Minulle oli lopultakin itse leikkausta vaikeampaa olla toipilaana osastolla ja varsinkin se, ettei alkuun yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan vauvaa niin paljon kuin olisi halunnut. Osan hoitajista olisin tosin voinut kotiutuessa ottaa meille asumaan, osan taas… No, ei siitä sen enempää. Osastolla oli onneksi useita työntekijöitä, jotka ymmärsivät hyvin, mitä olin käymässä läpi. Kotiin tullessa tuntui, kuin olisin joku aivan toinen henkilö kuin lähtiessä, olin kuitenkin varsin pitkään osastolla omassa vauva- ja hormonikuplassa ilman kosketusta ulkomaailmaan lukuunottamatta lähiperhettä. Ja olenkin toinen henkilö. Olen nyt tämän pikkuvauvan äiti, enkä ihan täysin käsitä sitä. Mieheni on hieno isä.

Pää on kyllä aika pöllyissä vieläkin. Kauan odotettu raskaus on takana ja meillä on kaivattu lapsi. Samalla on haikeaa, että raskaus on ohi ja se tuntuu sittenkin kuluneen hirmu nopeasti. Monella tapaa tykkäsin olla raskaana. Hullunkurista, miten koko raskauden jatkunut mehukeitto- ja mehumieltymys on yhtäkkiä takana. Suklaa maistuu taas hyvältä pitkästä aikaa. Leipä ei enää närästä. Ylipäänsäkään ei enää närästä. Turpeus on häviämässä. Kädet tuntuvat aika hyviltä myös tässä vaiheessa. Vaikuttaa aika lupaavalta. Nyt tutustumme vauvaamme.