Loppusuoraa kohti

Ihan kohta alkaa viimeinen raskauskolmannes. Olen viimeisten parin kuukauden aikana voinut aika hyvin (jos ei tätä tautista viikonloppua lasketa) ja viihtynyt raskaana. Olen päässyt liikkeelle, uimaan pari kertaa ja joogaan. Ulkona liikkumista rajoittaa liukkaus, ja välillä hirvittää sen verran nuo kelit, etten oikein huvin vuoksi viitsi ulkoilla. Liikkeelle olen sentään päässyt ja ilokseni äitiysjoogatunnit ovat olleet aivan erinomainen löytö. Se on tuntunut tekevän hyvää niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ohjattu rentoutus on myös ihan huippu juttu minulle. Äitiysjoogan ja äitiysjoogakirjojen kautta löytyy myös sellaista tukea synnytykseen valmentautumiseen, jota nyt kaipaan. Viimeksi en oikein osannut tai uskaltautunut valmentautua synnytykseen, jotenkin koko ajatus itsestä synnyttämässä tuntui pitkään niin utopistiselta, ettei siihen osannut kunnolla valmistautua etukäteen. Niin kovasti haluaisin tällä kertaa päästä synnyttämään normaalisti alakautta. Yritän tehdä kaikkeni mitä sen eteen voi tehdä, viimeksihän sektiopäätökseen johti vauvan tarjontavirhe. Tällä viikolla mahavauvamme majaili poikittain, ja aion kyllä tarvittaessa kokeilla kaikki pähkähullunkin kuuloiset ideat, että hän hoksaisi kääntyä pää alaspäin. Vielä on hyvin aikaa kääntyä, eikä tilanne toistaiseksi ole edes kovin poikkeava. Olen kuitenkin hieman jo selvitellyt Spinning Babies -liikkeiden ideaa, ja ei se varmaan ota jos ei annakaan. Kaikkien konstien kuitenkin nyt pitää perustua vauvan kääntymiseen, koska ulkokäännös ei edessä sijaitsevan istukan takia taida tällä kertaa tulla kyseeseen lainkaan.

Kävin myös pelkopolilla juttelemassa edellisestä synnytyksestä ja toiveista ja huolista tätä kertaa ajatellen. Edellisestä kerrasta jäi matkaan osastolta aika ikäviä kokemuksia, jotka ovat kummitelleet mielessä pitkään. Ehkä odotukseni pelkopolia kohtaan olivat korkeammalla, mutta toisaalta nyt pitäisi olla tilanteestani enemmän tietoa sairaalassa. Doulakin on mahdollisesti tulossa tällä kertaa mukaan.

Käytännön valmisteluissa olemme jo aika hyvällä mallilla. Äitiyslomaankin on enää alle kaksi kuukautta. Miten aika kuluu näin nopeasti! Hieman jännittää kyllä tuleva. Isoveli on kovasti miettinyt uutta rooliaan ja tuntuu olevan siitä aika innostunut välillä. Pieniä serkkuja on syntynyt hiljattain, ja se on tuonut sopivasti malleja hänelle tähän tilanteeseen. Mutta saapa nähdä miten menee, voi olla raskasta luopua ainoan lapsen asemasta.

Mainokset

Hän on täällä

Poikanen on turvallisesti maailmassa ja pian viikon vanha. Hän on ihana ja soma. Tervekin. Kokoarvio osui nappiin (3020g/49cm/36cm). Siro vauva, jolle kaikki varaamani vaatteet ovat hieman liian suuria. Hän on heti tiennyt, mitä vauvojen kuuluu tehdä -syödä. Alkuun hän on ollut melko säyseä, mutta viime päivinä osoittanut herkän turhautumisen elkeitä. Sektio sujui hyvin ja oli suunniteltuna ehdottomasti meille oikea ratkaisu. Vauvalla oli napanuora kertaalleen kaulan ympäri, joten olisi perätilasta alakautta yrittäessä voinut käydä hullustikin. Selkäpiitä karmii ajatellakin sitä. Asiat, joita jännitin ehkä sektion suhteen eniten, eivät olleetkaan niin pahoja kokemuksia. Kyllä minua leikkauspöydällä hirvitti, mutta jotenkin itse suunniteltu sektio oli koko synnyttämisessä vain kovin pieni osa, minusta tuntuu.

Sektiosta toipuminen on ollut fyysisesti melko nopeaa ja tähän mennessä ei ole tullut mitään ihmeellistä takapakkia tai pelkäämääni komplikaatioita. Muutama päivä sitten olo oli vielä kuin katujyrän alle jääneellä haavakipujen ja maidonnousun kanssa, mutta päivä päivältä olen paremmin tolpillani. Uskomatonta on myös se, että olen jo 3kg päässä raskautta edeltäneestä painosta. Synnytyssairaalaan jäi reilut vauvan verran painoa ja kotiin palattua on haihtunut toiset 3kg kuin itsestään kai imettämiseen. Ensimmäiset synnytyksen jälkeiset päivät menivät aika lääke- ja hormonipöllyissä vauvaa ihastellessa, ja mielikuvat päiviltä ovat osin hieman hatariakin. Ikinä milloinkaan en olisi osannut kuvitella, miten suuri maanjäristys lapsen syntymä onkaan. On totaalisia rakastumisen tunteita ja valtavaa huojennusta kaiken raskaudenaikaisen jännittämisen, pelkäämisen ja huolien jälkeen. Vuosien paino, odottaminen ja epävarmuus purkaantui aika voimakkaasti. Tunteiden kirjo ja vuoristorata on ollut hurjaa, mutta onneksi jo hieman tasaantumassa. Valvoin sairaalassa paljon ja se toi oman lisänsä myllertäviin tunteisiin. Jossain vaiheessa aloin luulla jo sekoavani kaikesta siitä. Minulle oli lopultakin itse leikkausta vaikeampaa olla toipilaana osastolla ja varsinkin se, ettei alkuun yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan vauvaa niin paljon kuin olisi halunnut. Osan hoitajista olisin tosin voinut kotiutuessa ottaa meille asumaan, osan taas… No, ei siitä sen enempää. Osastolla oli onneksi useita työntekijöitä, jotka ymmärsivät hyvin, mitä olin käymässä läpi. Kotiin tullessa tuntui, kuin olisin joku aivan toinen henkilö kuin lähtiessä, olin kuitenkin varsin pitkään osastolla omassa vauva- ja hormonikuplassa ilman kosketusta ulkomaailmaan lukuunottamatta lähiperhettä. Ja olenkin toinen henkilö. Olen nyt tämän pikkuvauvan äiti, enkä ihan täysin käsitä sitä. Mieheni on hieno isä.

Pää on kyllä aika pöllyissä vieläkin. Kauan odotettu raskaus on takana ja meillä on kaivattu lapsi. Samalla on haikeaa, että raskaus on ohi ja se tuntuu sittenkin kuluneen hirmu nopeasti. Monella tapaa tykkäsin olla raskaana. Hullunkurista, miten koko raskauden jatkunut mehukeitto- ja mehumieltymys on yhtäkkiä takana. Suklaa maistuu taas hyvältä pitkästä aikaa. Leipä ei enää närästä. Ylipäänsäkään ei enää närästä. Turpeus on häviämässä. Kädet tuntuvat aika hyviltä myös tässä vaiheessa. Vaikuttaa aika lupaavalta. Nyt tutustumme vauvaamme.


Huomenna

Huomenna minut leikataan. Viime hetken paniikkia on ollut muutama päivä ilmassa. Tuntuu niin hurjalta kaikki tämä. Materian puolesta olemme valmistautuneet varmasti riittävästi, mutta olenkohan sittenkään henkisesti ihan valmis tähän? Että meille tulee vauva, huomenna! Miten tämä raskaus nyt jo päättyy? Onkohan vauva sitten terve? Miten imetys sektion jälkeen ottaa onnistuakseen? Miten selviämme öistä? Olenkohan kovin kipeä leikkauksen jälkeen? Meneeköhän leikkaus hyvin? Tuntuu kurjalta jäädä sairaalaan ilman miestä useaksi yöksi. Mitään merkkejä alkavasta synnytyksestä ei ole ilmassa ja toisaalta ei varmaan kääntymistä raivotarjontaankaan ole tapahtunut. Vauvaparka ei taida aavistaakaan, että huomenna pitäisi syntyä. Järkyttyyköhän hän kovasti? Voi olla, etten ole ihan heti tänne päivittämässä kuulumisia, ellei nyt sitten synnytys lykkäänny yllättävästi. Saa nähdä. Huomenna toivottavasti olemme kolmihenkinen perhe.


Päätös

Minulle on varattuna sektiopäivä. Ynnäilin viime kirjoituksessa kuvailemiani synnytystapojen eri puolia, kirjoitin ne itselleni listoiksi. Miinuksia molemmissa synnytystavoissa näin yhtä paljon, plussia sektiossa yhden enemmän. Painavammat miinukset olivat perätilasynnytyksen kohdalla, isommat plussat sektiolla. Sektio tuntuu vauvan kannalta turvallisemmalta tavalta syntyä, vaikka sillä minun kannalta onkin jälkiseuraamuksia ehkä hieman enemmän. Koska en voi valita sitä, että perätilasynnytys varmasti onnistuu eikä pääty sektioon kovassa hässäkässä, sektio on parempi valinta. Lisäksi se painaa vaakakupissa erittäin paljon, että jos tämä vauva onkin meille ainokainen, en uskalla ottaa hänen kannalta ylimääräisiä riskejä. Vauvalla on nyt takaraja. 18 yön päästä hän viimeistään syntyy (ellei synny aiemmin tai ellei käänny yllättäen raivotarjontaan). Niin pian! Hurjaa, jännittävää, epätodellista, vähän haikeaakin. Haikeaa siksi, että raskaus päättyy, enkä tiedä olenko joskus uudestaan raskaana enää. Muuten kyllä olotilan puolesta raskaus saakin jo päättyä. On hieman vaikea kuvitella, mitä nurkan takana odottaa. Ihka oikea vauva meillä kotona ihan kohta. Hui!


Edelleen perätilassa

Vauvaa yritettiin kääntää äitiyspolilla. Eipä halunnut kääntyä, vaan on tiukasti ankkuroinut peppunsa alakertaan. Lääkäri sai käännettyä päätä hieman toiseen reunaan, mutta peppu ei hievahtanutkaan. Jalat ovat jotenkin linkussa ylöspäin. En ole erityisen yllättynyt tästä lopputuloksesta. Nyt pitää kuitenkin oikeasti valita, että kuinka vauva yritetään saada maailmaan. Ja vieläpä minun pitää päättää se itse. Kukaan ei oikein sanonut sairaalalla suosituksia kummastakaan synnytystavasta, mitään painostusta en kokenut. Painoarvio on n. 2,5kg tällä hetkellä ja silmämääräisesti lääkäri oli sitä mieltä, että minun kokoni puolesta tällainen siro vauva voisi olla synnytettävissä alakautta.

Mitä tällä hetkellä tiedän perätilasynnytyksestä? Vauva pitää itse ponnistaa puoleen väliin saakka, jalkoja ei kaiveta ulos. Vauvaan ei kosketa puolta väliä aiemmin, ettei hän nosta refleksinä käsiään ylös. Synnytysasento on selinmakuulla peppu pöydän reunalla ja jalat telineessä, vähän niin kuin gynekologisessa tutkimusasennossa. Asennon suhteen ei ole valinnanvaraa. Synnytyksen aikana ollaan ravinnotta leikkausvalmiuden takia, kuitenkin tipassa. Jos synnytys käynnistyy supistuksilla, niin kotona voi olla tavanomaisten ohjeiden mukaan. Jos vedet menevät ensin, pitää mennä ambulanssilla vaakatasossa sairaalaan. Olisi tämän päiväisen lääkärin mukaan edullista, ettei synnytys käynnistyisi vedenmenolla, koska lapsivesi ja ehjät kalvot auttaisivat synnytyskanavan laajentumisessa. Yleensä perätilasynnytyksessä tehdään laaja episiotomia. Ulosauton tekee synnytyslääkäri ja porukkaa on synnytyksessä muutenkin enemmän paikalla. Imukuppeja tai pihtejä ei voida käyttää, jos vauva jumittaa tai ongelmia ilmenee, leikataan. Kivunlievitysmenetelmät ovat samoja kuin yleensäkin. Yliaikaisena perätilasynnytystä ei käynnistettäisi, eikä muutenkaan ilmeisesti käynnistyksiä harrasteta. Ihanteellista olisi synnytyksen käynnistyminen itsestään ennen laskettua aikaa, jolloin vauva ei ehtisi kasvaa kovin isoksi vielä. Kovasti minulle painotettiin sitä, että alatiesynnytykseen pitää olla motivoitunut. Minä en ole juuri nyt motivoitunut yhtään mihinkään synnyttämiseen.

Entäs sektio sitten, mitä siitä tiedän? Se on isohko gynekologinen leikkaus, jossa on leikkaukseen liittyvät komplikaatioriskit: tulehdukset, verenvuodot, tukokset. Hoitoa vaativia komplikaatioita on, ne eivät ole järin harvinaisiakaan. Jos sektioita tehdään kaksi, on sen jälkeen synnytystapa aina sektio (liekö olennainen kysymys meidän kohdalla). Sairaalassa ollaan pidempään. Sektion jälkeen saattaa tarvita hieman enemmän tukea imetyksen alkumetreillä. Vauva ei saa synnytyskanavan bakteerikantaa mukaansa syntyessään.

Haluanko tietoisesti valita, että joku avaa vatsanpeitteeni ja ronklaa vauvan ulos käsin? Haluanko ottaa sen riskin, että yritän synnyttää alakautta ja saan laajan episiotomian, mutta vauva otetaankin kuitenkin sektiolla ulos lopulta, eli bonuksena kaksi haavaa. Entäs, jos alatiesynnytys perätilasta sujuisikin ihan ongelmitta? Silloin olisi synnytyksestä toipuminen nopeampaa ja ehkä vauvakin tottuisi ulkomaailmaan nopeammin. Otanko riskin vauvan kannalta, jos päätän yrittää alatiesynnytystä? Kuitenkin jos riskejä havaitaan synnytyksen aikana, suunnitelma muutetaan nopeasti, eikä alatiesynnytyksen yrittämisessä silloin ehkä ole kuitenkaan kyse ylimääräisten riskien ottamisesta. Sitä en tiedä miten ensisynnyttäjyys vaikuttaa perätilasynnytyksen onnistumiseen. Jos ajattelisin ainoastaan omalta kannaltani, valitsisin alatiesynnytyksen. Jos haluaisin ottaa vauvan kannalta erityisen varman päälle, lähtisin suunniteltuun sektioon. Mutta voiko varman päälle ottaa synnyttämisessä koskaan? Saattaisin olla valmis yrittämään alatiesynnytystä, mikäli kuvauksessa lantio todetaan riittävän väljäksi ja lääkäri on sitä mieltä, etten ota ylimääräistä riskiä vauvan kannalta. Jotenkin minua ehkä kammottaa se sektio kuitenkin sen verran enemmän, että mielummin en sitä valitsisi etukäteen. Käsittääkseni riskit kiireellisissä ja suunnitelluissa sektioissa ovat jokseenkin samaa luokkaa, joten sektio riskeineen tulee, jos on tullakseen.

On tämä kyllä. Kohta on kokemusta lisääntymisen erikoistilanteista joka vaiheelta.