Merkittävän rajapyykin ylitys

Neuvolan ns. Kela-käynti oli tänään ja pistin heti sen jälkeen hakemukset äitiyspäivärahaa, äitiyspakkausta ja lapsilisää varten vetämään. Hui hui! Tämähän alkaa muuttua todellisemmaksi hiljalleen. Raskaus on siis kestänyt vaaditut 154 päivää ja vähän enemmänkin itse asiassa, pikaisten laskelmieni mukaan nyt olen ollut raskaana 165 päivää. Täysin äitiyspakkauksen varassa ei ole meidän vauvan varustelu. Ihan hyvää vauhtia on jo kertynyt hänellelle tavaroita. Välillä iskee pieni pelko hankintoihin liittyen, ettei vaan olisi tullut kaikkea tätä turhaan tehtyä, mutta yritän luottaa, että kyllä meille vielä elävä lapsi tulee ja nauttia suunnittelusta. Sellainen mukava tieto saavutti meidät tänään, että tulevalla lapsella ei ole ainakaan kohonnutta 1. tyypin diabetesriskiä.

Hankittuna on siis jo kaikenlaista. On jonkin verran vaatteita koossa 50, 56 ja isompiakin. Olen ostanut talvihaalarin koossa 50, sillä äitiyspakkauksen haalari on varsin ison oloinen, kokoa 68-74  ja jotenkin tuntuisi epävarmalta laittaa pieni vauva niin löysään pakettiin alkuvaiheissa. Olen tehnyt itse pari eri kokoista neuletakkia ja joitakin muita pieniä neulomuksia. Olemme saaneet muutamia perintövaatteita ja vanhoja klassikkoleluja äidiltäni. On harsoja, hoitopöytä, syöttötuoli, imetystyyny ja itse tehty lakanasetti. Saimme kantoliinan lainaan. Lisäksi on paloista virkattu peitto, joka on ollut tekeillä vuodesta 2010. Siihen liittyy itselläni suuri tunnelataus. Matkan varrella ei nimittäin ollut ollenkaan varmaa, tuleeko paloista peitto pienelle vauvalle, isommalle adoptiolapselle vai peräti itselle. Kun raskauden suhteen alkoi olla riittävän varma olo, päätin koota viimein kaikki 88 palasta yhteen ja tehdä siitä suunnilleen pinnasängyn kokoisen päiväpeiton tai torkkupeiton. Siinä olikin urakkaa. Mietin vielä kaikki palaset yhteen liitettyäni, uskallanko tehdä peitolle reunusta tässä vaiheessa. Se tuntui niin lopulliselta. Jos sen olisi jättänyt tekemättä, olisi peittoa helpompi jatkaa, jos tilanne muuttuisi. Viimeistelin peiton lopulta kuitenkin ja se on nyt valmiina odottamassa käyttäjää. Minulla on myös työn alla tai suunnitteilla melkoisesti käsityöprojekteja, joita olen joskus varovaisesti haaveillut tekeväni mahdolliselle omalle lapselle. Melkein stressiä pukkaa, kun mietin ehdinkö tehdä ne kaikki tulevina kuukausina. Välillä on tullut mieleen, että olisinpa lapsettomuushoitojen aikana voinut enemmän luottaa, että joskus tulisin raskaaksi, niin ei olisi niin kovasti nyt näitä haaveprojekteja. Isoin hoppu on tilkkutyöllä, sillä sen kasaaminen loppuraskaana ei tunnu fyysisesti mahdolliselta tehtävältä. Nytkin vasta paloja leikatessa tulee jo ihan hiki!

Olen myös aktivoitunut etsimään itselleni tukea tulevien kuukausien ajaksi. Yksi suurimpia pelkojani on sekoaminen synnytyksen jälkeen. Ehkä se ei oikeasti ole mikään kovin todennäköinen skenaario, mutta olen sillä onnistunut itseäni pelottelemaan aika lailla viime viikkoina. Tähän ja muihin kauhukuviin liittyvä ahdistus on laittanut minut liikkeelle ja aion mennä tutustumaan erääseen vertaisryhmätoimintaa äideille järjestävään paikalliseen järjestöön. Saa nähdä miltä se vaikuttaa. Toinen hieman pienempi huoli tai pelko on se, että synnytyksen yhteydessä kohdalle osuu natsi-kätilö ja saan huonoa kohtelua sairaalassa. Synnytystä olen muutenkin alkanut varovaisesti miettiä, mutta ehkä siitä lisää joskus sitten, kun ajatukset kirkastuvat. Jotain mieltä siitä pitäisi varmaan jo olla, sillä minun pitäisi lähiviikkoina laittaa sairaalaan synnytykseen liittyviä toiveita. Mitenkähän voisi parhaiten muotoilla toiveet liittyen hoitavien henkilöiden luonteenlaatuun?


Minustako äiti?

On jo sanomattakin selvää, että olemme vuosia haaveilleet lapsesta. Kun lasta ei vuosiin kuulunut, alkoi mieltäni kalvaa epäusko oman kehon kykyyn tulla raskaaksi ikinä millään konstilla. Tämä sai minut ajoittain vihaamaan kelvottoman tuntuista kehoa aika lailla. Kohdunulkoinen raskaus tai keskenmeno ei varsinaisesti helpottanut näitä tuntemuksia. Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, ettei ole ollut helppo luottaa raskauden jatkumiseen nyt raskaana ollessa. Nyt raskauden ollessa yli puolivälin mielessä pyörivät jo muutkin ajatukset. Ajatukset ovat vähän sekavia. Pikkuhiljaa alkaa hiipiä mieleen, että minun ilmeisesti pitää joskus synnyttääkin. Että minäkö synnyttämässä, todellako? Miten sellainen asia voi koskea minua, kun ihan vähän aikaa sitten näytti vielä siltä, että jatkan eloa ei-kenenkään äitinä? Tein viime vuonna paljon työtä lapsettomuuden hyväksymisen eteen, enkä suinkaan valmistautunut henkilökohtaisella tasolla vanhemmuuteen ja nyt olisikin uudenlainen identiteetti omaksuttavana. Hieman kyllä kauhistuttaa. Minäkö todella olen sitten äiti oikealle pienelle minusta riippuvaiselle vauvalle? Ehdinkö orientoitua uuteen rooliin, ennen kuin se on käsillä? Alkuraskaudessa en vielä tosissani uskaltanut näitä asioita ajatella, minulla oli vain sellainen itsevarma luottamus kykyihini ja arvelin, että jos lapsi sitten tulee, niin kaikki sujuu hyvin. Nyt on iskenyt rimakauhu ja entäjossittelen paljon. Entä jos pilaan lapsen elämän? Entä jos siirrän lapsen kannettavaksi omat ongelmani? Entäpä jos kaadun lapsen kanssa portaissa? Osaanko suojella lasta vaaroilta? Entä jos suojelenkin liikaa? Olenko äidillinen ihminen kuitenkaan? Mitä voin tehdä, etteivät seinät kaadu päälle äitiyslomalla? Miten selviän odotettavissa olevasta univajeesta sekoamatta?

On kyllä niinkin, että meillä on melko paljon voimavarojakin. Mies on luonteeltaan optimisti ja tasaa minun pessimismiä hyvin. Puhumme asioista ja olemme selvinneet monista vaikeista vaiheista yhdessä. Parisuhde tuntuu hyvältä ja tiedän mieheni olevan sitoutunut isä. Meillä on yhteneväisiä periaatteita kasvatuksesta. Minulla on kohtuullisen paljon kokemusta vauvoista ja lapsista ja uskon perushoidon sujuvan kyllä. Tiedon puutetta ei pitäisi olla. Minun ei ole mielestäni vaikea ottaa apua vastaan. Sukulaisetkin ovat tarjoutuneet avuksi heti alkumetreille. Isompia taloushuolia ei ole. Monet asiat ovat siis hyvin. Toivottavasti osaan olla myös vaatimatta itseltäni esimerkillisiä suorituksia.


Tunteiden mylläkkää

Olen hieman hämmennyksissä tuntemusteni kanssa. Meneillään oleva elämänmuutos ottaa sittenkin hieman lujille. Ihmetyttää, että miksi nyt, kun hiljalleen mennään kohti turvallisempia viikkoja, omat tunteet seilaavatkin laidasta toiseen. Alkuraskaus taisi sittenkin olla minulle seesteisempää aikaa. Tai no, seesteistä ja seesteistä. Olihan minulla jatkuvasti pelko takaraivossa raskauden jatkumisesta. Se ei ole vielä hävinnyt kokonaan, mutta seuraksi on tullut muitakin pelkoja. Alan olla väsynyt näihin olotiloihin, mutta jotenkin minun on vaikea päästää niistä irti. Ihan kuin katastrofien pelkääminen varmuuden vuoksi jotenkin muka vähentäisi niiden tapahtumisen todennäköisyyttä. Olin ajatellut, että voisin vähän hellittää puolivälin jälkeen, mutta nämä viimeiset viikot ovatkin olleet tähän mennessä raskaimpia. Odotan seuraavaa etappia, eli 24. raskausviikkoa, jolloin taas vauvan mahdollisuudet selvitä paranevat hieman. Sen jälkeen varmaan odotan 30. viikkoa… Osaanko missään vaiheessa hellittää?

Välillä olen onnellinen ja tosi innoissani. Olen onnellinen, että viimein olemme saamassa lapsen. Olen onnellinen, kun elämä tuntuu asettuvan oikeisiin uomiinsa ja pitkäaikaiset haaveet ovat toteutumassa. Välillä olen hyvin luottavainen, että pärjäämme hyvin vanhempina ja osaamme hoitaa vauvaa. Vauvan hoitaminen sinänsä ei itseasiassa kamalasti jännitäkään. Visioin arkea ja mukavia asioita. Sitten on toinen puoli, joka viime viikkoina on saanut paljon tilaa ajatuksissani.

Ei ole mitenkään uutta, että reagoin isoihin elämänmuutoksiin ahdistumalla. Olen ollut itseasiassa valtavan tyytyväinen siihen, miten hyvin alkuraskaus meni sen puolesta. Sen verran hyvin jo itseni ja nämä ahdistuskuviot tunnen ja tiedän, että nämä viime aikoina kokemani ahdistukset ovat todellakin vanhoja tuttuja sellaisilta ajoilta, jolloin olen ollut tavalla tai toisella ylikuormittunut ja väsynyt. Ei sillä sinänsä ole ollut väliä, onko elämänmuutos ns. myönteinen vai kielteinen, on riittänyt, että olen muutoksen keskellä. Nyt vaan tuntuisi entistä tärkeämmältä, että en kamalasti ahdistuisi, sillä vauvahan siinä myös joutuu hieman lujille. Ja sitten kun alkaa huolestua vauvan puolesta omien tunteidensa takia, on tullut luoneeksi itselleen soman päänsisäisen kehän, jota kiertämällä  saa varmasti tilanteen oikein ylivirittyneeksi.

Olen välitilassa. Tavallaan en ole vielä äiti ja tavallaan olen. En tiedä minkälainen vanhempana oikeasti tulen olemaan. Minulla on sekä luottavaisia että katastrofaalisia kuvitelmia. Toisten kuvitelmien mukaan olen varsin pätevä, rauhallinen ja herkkä äiti. Toisten kuvitelmien mukaan ahdistus yms. ryöstäytyy käsistä ja pimahdan täysin synnytyksen jälkeen. Erilaiset kauhukuvitelmat tulevat mieleen sitä helpommin, mitä väsyneempi olen. Synnytyksenjälkeiset kauhukuvat eivät sinänsä ole mitenkään uusia eikä niillä ehkä ole edes todellisuuspohjaa tässä hetkessä, vaan ne liittyvät vuosia sitten kohtaamiini tilanteisiin ja paljon nuorempana tekemiini johtopäätöksiin asioista. Jotenkin tuo taannoinen vuoto vei mielensisäistä tilannetta huonoon suuntaan. Samalla kun kuitenkin on vauvan hyvä vointi saatu varmistettua, on viety valmisteluja eteenpäin ja vauva henkilönä on tullut paljon todellisemmaksi. Nyt jo moni tietää raskaudesta. Seuraan myös vauvan liikkeitä ja touhuja ahkerasti. Nyt todella alkaa valkenemaan itsellenikin, että minusta on tulossa äiti. Menettämisen pelko on silti edelleen kova ja samentaa oloa, vaikka tilastot ovat jo meidän puolella. Minun on hyvin vaikea olla miettimättä kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen vielä. Samalla mietin vauvaa ja valmistaudun hänen kohtaamiseen ja jotenkin päässä tapahtuu niin paljon, etten oikein edes pysy mukana kunnolla. Oman lisänsä soppaan tuo se, miten äitini on jo pitkään puhunut vauvasta yksilönä, paljon aiemmin kun minä itse edes uskalsin ajatellakaan sillä tavalla. Tuntuu, etten pysy ympäristön tahdissa mukana tai että ympäristö ei tajua, missä vaiheessa itse olen. Alkuraskaudessa olin pelkästään raskaana ja totuttelin siihen ajatukseen. Nyt minulle on alkanut todella valkenemaan tuleva äidin tehtävä.

Olen etsinyt itselleni luettavaa raskauden aikaisista tuntemuksista, mutta en ole oikein löytänyt. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä, minkälaista on olla raskaana hedelmöityshoitojen tai keskenmenon jälkeen? Tuleville äideille suunnattu kirjallisuus tuntuu minusta olevan sellaista vaaleanpunakantista höttöä, jossa keskitytään lähinnä konkreettisiin fyysisiin muutoksiin ja odotuksen onneen. Onko kukaan kirjoittanut siitä perusteellisemmin, että odotus voi olla ristiriitaistakin? Löysin yhden kirjan, Margareta Brodénin kirjoittaman Raskausajan mahdollisuudet, ja sen luin. Se kirja kuitenkin oli enemmän suunnattu ammattilaisille kuin äideille eikä pääasiallisena teemana ollut tällaiset raskaudet vaan vuorovaikutussuhteen tukeminen. Aihetta kuitenkin hieman sivuttiin. Mielenkiintoinen käsite siinä kirjassa oli tunneperäisesti haastava raskaus, jonka alle kuuluvat hedelmöityshoidoilla alkaneet raskaudet ja niiden raskaudet, joilla on taustalla esim. keskenmenoja. Kirjassa kannustetaan kovasti luomaan suhdetta vauvaan jo raskausaikana menettämisen pelosta huolimatta, sillä jos jotakin kumminkin tapahtuisi, olisi helpompi surra vauvaa, johon on ollut jo suhde luotuna. Kirjassa pidettiin parempana hankkia tukea vaikeisiin tunteisiin jo raskausaikana, kuin vasta myöhemmin, jolloin ongelmat ovat ehkä jo kasvaneet. Muuta en siitä tähän tilanteeseen oikein saanut irti. Ainoa muu lupaavalta vaikuttava kirja on Väestöliitolta tilaamani Odottajan tunnepäiväkirja, johon toivottavasti pääsen pian tutustumaan. Olen tosi tyytyväinen, että hoitojen aikaan olemme käyneet klinikan psykologilla. Helpottaa, kun tietää, että sinne voi aina mennä uudestaan, jos haluaa.


Rakenneultra

Kauan odotettu ja hieman pelättykin rakenneultra on viimein tehty ja kaikki oli kunnossa! Vauva näytti oikein hyvältä eikä mitään poikkeavaa löydetty. Sukupuolikin näytti varsin selvältä. Olen helpottunut jollain tavalla. Jännitys kasvoi sitä mukaa kun ultra lähestyi, mutta kun sentään viime viikolla näin vauvan ultrassa pikaisesti, en vastoin tapojani ollut erityisen huolissani siitä, että vauvalla itsellään olisi jotain pielessä. Erityisesti minua viime päivinä jännitti sukupuoli. Kumpi vaan olisi oikein tervetullut, mutta minusta on tuntunut, että itsestäni olisi kovin erilaista olla äiti tytölle kuin pojalle. Sukupuolioletus on minulle oikein mieluisa. Nyt on helpompi miettiä hankintoja, vaatetusta ja huoneen sisustamistakin. Myös jotenkin orientoituminen äitiyteen helpottui sukupuolitiedon myötä, siitä ehkä lisää toiste. Hoitaja povasi minulle lisää unettomia öitä, sillä vauva on jo nyt aika kova liikkumaan. Istukka sijaitsee takaseinässä eikä sekään vaimenna potkuja. Tunnen liikkeet välillä todella selvästi ja jonkinlaista vuorokausirytmiäkin liikkumisessa näyttää olevan. Olen jo harjoitellut tuota valvomista tällä viikolla, kun pari yötä sitten vauvalla oli melko kova meininki läpi yön ja minulla lisäksi harjoitussupistuksia. Olen koittanut ottaa rennosti tuon yön jälkeen, sillä ei tarvitsisi pahemmin minusta niitä harjoitussupistuksiakaan vielä tulla. Pitää vähän testailla, että minkälaiset puuhat kannattaa jo jättää vähemmälle. Selvästi lepo kyllä vähentää supisteluja.


Säikähdys

Olen toipumassa säikähdyksestä, jonka koin viikonloppuna. Yhtenä iltana ilmaantui pientä verenvuotoa. Samana päivänä oli ollut vielä supistustuntemus tai ehkä useampikin, joka tapauksessa yksi varsin napakka supistus oli. Kaiken huipuksi mies oli ulkomailla ja minäkin olin poissa kotikaupungistani ja tien päällä. Olin aivan valtavan huolissani vauvasta yhtäkkiä. Nytkö kaikki päättyykin? Nytkö, kun mies on kaukana? Onko kaikki valmistautuminen sittenkin ollut aivan ennenaikaista? Vauva ei vielä pärjäisi kohdun ulkopuolella. Vuodosta huolimatta vauva liikkui ja mihinkään ei sattunut. Heti perille saavuttuani menin paikalliseen päivystykseen. Päivystyksessä ei ollut ruuhkaa ja palvelu oli todella huomaavaista verrattuna kokemuksiini oman kaupunkini sairaalasta. Pääsin melkein heti päivystävän gynekologin tutkimukseen. Mitään selitystä vuodolle ei kumminkaan löytynyt. Onneksi niin. Vauva oli rauhallisena vatsassa, istukka takaseinässä turvallisella alueella ja vettä oli hyvin. Enää ei myöskään vuotanut mistään. Tulehdusnäytteiden vastauksia kuitenkin odottelen vielä. Jouduin kuitenkin sairaslomalle varmuuden vuoksi. Ehkä se on tarpeen. Ainakaan ei supistele nyt. Kaikki on sittemmin vaikuttanut normaalilta. Olen tosin muutenkin vähän kipeänä ja antibioottikuurilla, joten senkin puolesta ihan hyvä juttu.

Yritän suhtautua luottavaisesti jatkoon, vaikka tällaisen säikähdyksen koimme. Huomenna alkaa rv 22. Vauvan pitäisi kasvaa mahassa vielä aika kauan, että sen olisi turvallista syntyä. Tosin muutaman viikon päästä olisi jo mahdollisuuksia selvitä kohdun ulkopuolella. Koko ajan liikkeet voimistuvat ja mahakin tuntuu kasvavan kovasti. Ehkä hän on oikeasti päättänyt tulla meille. Meidä pieni kulta ❤ Kunpa siellä pärjäiltäisiin hyvin.

 


Puoliväli

Raskaus on puolivälissä! Ihan uskomatonta, että tähän saakka on viimein tultu. Vielä en ole ottanut yhtäkään kuvaa vatsasta, mutta varmaan tässä jo voisi. Vielä muutama viikko, niin vauvalla on mahdollisuudet selviytyäkin jo. Liikkeet tuntuvat vaihtelevasti, mutta ne on melko helppo erottaa jo. Liikkeet tuntuvat hauskoilta pieniltä nykäksiltä tai pulputukselta, välillä edelleen sisäiseltä kutinalta. Olen välillä myös kokenut joitakin supistuksen kaltaisia tuntemuksia, en ole oikein varma mitä ne ovat olleet. Toisaalta ne voisivat ehkä olla jotain kramppeja tai kohdun kannakkeisiin liittyviä tuntemuksia, koska ne ovat tulleet äkillisen asennonmuutoksen yhteydessä. Toisaalta muutaman kerran on tuntunut mielestäni supistusmaisempi jännittyminen vatsalla. Vaikea tietää, kun ei ole aiempaa kokemusta näistä tuntemuksista. Onneksi niitä ei tule kovin usein. Kaipa supistuksia voi jo tässä vaiheessa tuntua. Tänä aamuna tuntui ylävatsalla lieviä kiputuntemuksia, ihan kuin olisin treenannut yöllä vatsalihaksia, vaikka en ole. Samaten tuntui jotain ohimenevää epämääräistä kipua nivusissa, sellaista oli aiemmin raskaudessa, mutta näköjään on taas. Mietin, että voisivatko nämä olla edelleen kohdun kasvuun liittyviä tuntemuksia. Hieman mietityttää tämä vatsanseudun elämä. Toivottavasti vauva kuitenkin pysyy vatsassa vielä toiset 20 viikkoa.


Yöllisiä mietteitä juhlahumusta toipuessa

Heräsin keskellä yötä, enkä saa enää unta. Parempi nousta sängystä pyörimästä ja kirjoittaa päässä risteilevät ajatukset vaikka tänne. Tämä valvominen ei tiedä hyvää tulevan työpäivän kannalta, mutta onneksi iltapäiväksi ei ole mitään erikoisempia suunnitelmia. On ollut tapahtumarikas viikonloppu, merkittävät perhejuhlat on juhlittu. Juhlissa oli paljon sukulaisia ja perhetuttuja ja olin ajatellut, että lienee aika viimein tulla ulos kaapista raskauden suhteen. No tietysti oli myös ihmisiä, joiden katseet alkoivat eksyä keskipalloni kohdalle, joten turha pian väittää kenellekään vain lihoneensa. En oikein itse pidä raskautta ulospäin vielä ilmeisenä, mutta olen varmaan jäävi arvioimaan. Näin itsestäni pari viikkoa takaperin otetun kuvan ja näytin kyllä jo hieman punkerolta siinä.

Mutta niin, kaapista on siis tultu vähän joka suuntaan. Sepä ei ollutkaan minulle helppoa. Juhlaväessä oli paljon sellaisia minulle aika etäiseksi jääneitä ihmisiä, joille en tavallaan olisi välittänyt uutisiamme kertoa henkilökohtaisesti tai peräti ollenkaan, mutta kun uutiset sitten alkoivat levitä, sainkin sitten koko illan keskustella raskaudesta. ”Joo oli aluksi huono olo” ja ”meille pitäisi helmikuussa tulla vauva, jos kaikki menee hyvin” olivat tyypillisimmät repliikkini. Minusta tuntuu hirmu aikaiselta ottaa vastaan onnitteluja. Minulle oli varsin työlästä ylipäänsä tuoda asia julki, saati sitten keskustella yksityiskohdista. Enkä minä uutisia aina onnistunut sanomaankaan, minulle ei vain kertakaikkiaan ole luontevaa julistaa varmana tietona ympäriinsä, että meille on tulossa vauva. Olisin ihan tyytyväisenä hautonut edelleen vauvaa vain pienen piirin tietäessä asiasta, mutta lähipiirin olo alkoi olla hieman tukala salaisuuden vartijana. Ja nyt minua sitten ahdistaa tämä julkisuus. Kun en edelleenkään jaksa aina uskoa asioiden sujuvan kitkattomasti loppuun saakka. Jos homma ns. kusee, keille kaikille siitä sitten pitääkään kertoa?

Erikoisia tilanteita tämä myös poiki. Esimerkiksi täti, joka reilu vuosi sitten äkisti sairastuttuaan on joutunut opettelemaan puhumaan uudestaan, hieman kömpelösti kertoi huomanneensa heti, että olen raskaana. Minä tietysti luulin hänen jo kuulleen asiasta, mikä ei ollutkaan näin, sillä setäni vieressä nolostui täysin ja alkoi toppuutella. Kyseessä ei onneksi ollut tällä kertaa moka. Jos en olisi ollut raskaana, olisin kriisiytynyt pitkäksi aikaa tällaisesta oletuksesta. Nyt kaikkien onneksi olettamus osui nappiin. On myös niin, että olen kuvitellut suojaavani itseäni sillä, ettemme juuri kerro hoidoista. Mutta mitä ihmettä sanoa sitten yllättävään kysymykseen siitä, miten osasin epäillä olevani raskaana? No… Kun jotenkin tiesin, että se olisi mahdollista… Keksin sanoa, että tein testin! Olin mielestäni nokkela. Mutta sepä ei riittänytkään kysyjälle. Seurasi jatkokysymyksiä (kovaan ääneen) siitä, miten tajusin tehdä testin, osasinko epäillä jostakin olosta raskautta jne. Huh huh. Joitakuita sukulaisia ei raskaus puolestaan juuri hetkauttanut. Oli etukäteen arvattavissa mummoni suhtautuminen asiaan. Ei hössötystä vaan pikemminkin asian sivuuttaminen lähes kokonaan. Joskin vaikea tietää kuinka hyvin hänellä enää tällaiset uutiset mielessä pysyvät.

Hassua minun kannalta oli se, että vaikka vietin illan keskustellen raskaudesta, välillä meinasin unohtaa olevani raskaana. Aivan alkuraskaudesta oli itsestään selvää muistaa, ettei ota viiniä ruoan kanssa ja pohtia huolestuneesti ruoan sisältöä, mutta nyt dieettipuolesta piti muistuttaa itseään. Tavallaan se ruokavalion noudattaminen tapahtuu automaattisemmin ja vähemmän neuroottisesti, jolloin välillä havahtuu muistamaan, että tosiaan ei viiniä tai graavilohta pidä edelleenkään ottaa, vaikka ei paha olo enää olekaan. Tietysti se myös sapettaa enemmän. Alkuun ei tehnyt mieli paljon mitään ruokia, mutta nyt tuo graavilohikin oli kyllä varsin houkuttelevan näköistä ja kieltäytyminen selvästi vaikeampaa kuin aiemmin. Nyt kun on ollut hulinaa koko viikonlopun, tuntuu, että muutenkin pitää orientoitua raskaana olemiseen uudestaan. En ole oikein ehtinyt kuulostella mahdollisia liikkeitä kuin nukkumaan mennessä enkä silloin tietysti ole mitään huomannut. Onneksi on doppler. Pakko on ollut varmistaa, etten ole tullut huijanneeksi koko sukua.


Joko tuntuu? Eikö vielä?

Odotan malttamattomana liikkeiden tuntemista. Joinakin viime päivinä olen miettinyt, olisivatko jotkut tuntemuksista mahdollisesti liikkeitä, mutta en oikein vielä tiedä. Olen kokenut tarvetta kuulostella sydänääniä usein ja viime neuvolakäynnin jälkeen olen ollut huomaavinani dopplerilla aika paljon sellaista ”häiriötä”, ihan kuin mahassa olisi vauvalla kova meno päällä. Olisi niin hienoa tuntea liikkeet jo kunnolla. Juuri eräs kaveri kertoi joka raskaudessaan tunteneensa liikkeet jo viikolla 16 ja minulle tuli ahdistava kilpailuolo siitä. Että pitäisi tuntea jo minunkin sitten varmaan, vaikka tavallisesti ensimmäisessä raskaudessa ne eivät ihan vielä kaikilla tunnukaan viikolla 18.

Olen siis jo viikolla 18! Pari viikkoa enää puoliväliin ja siitä muutama viikko, niin vauva voisi ennenaikaisena jo selvitä tehohoidossa. Uskallan jo suunnitella hankintoja, nimiä ja sisustusta sekä käydä hypistelemässä vaunuja (näihin olen iskenyt silmäni, saa nähdä viitsiikö hankkia niin hintavat kärryt). Olen tehnyt vauvalle muutamia vaatteita ja tarvikkeita. Yritän ehtiä tehdä kaikki ne jutut, joista olen vuosia haaveillut. Suunnitelmissa on myös muutamien raskausvaatteiden ompelu. Yhden jo tein, mutta se on vielä aika reilu mahan kohdalta. Vieläkin välillä tuntuu, että tämä on uhkarohkeaa, mutta olkoon. Elämä tuntuu olevan juuri nyt hyvässä järjestyksessä. Olen voinut raskausaikana monella tapaa paremmin kuin odotin. Olen saamassa vakituisen työn. Olen aika kauan toivonut pientä taukoa työelämään, mutta nyt kun se on tiedossa, tuntuu tosi hyvältä, että on hyvä työ, mihin palata. Tuntuu, että raskaus on hieman tiivistänyt perhesuhteitamme, mikä on kivaa. On vieläkin hämmentävää ajatella, että kaikesta pessimismistäni ja epäuskostani huolimatta juuri me olimme hoidoissa onnekkaita ja nyt matkalla kohti vanhemmuutta.

 


Toinen kerta neuvolassa

Olemme käyneet toista kertaa neuvolassa. Tutustuimme tällä kertaa meidän omaan terveydenhoitajaan ja olen ihan tyytyväinen. Yhytin miehen mukaan, hän poistui neuvolasta jotenkin hämmentyneenä koko neuvolajärjestelmästä ja sen ajankäytöstä. Mies odotti käynniltä enemmän toimintaa. Minulla ei ole paino edellisestä kerrasta noussut, mikä on kiva juttu. Ilahduttavin asia käynnillä oli se tieto, että kohdun pohja on noussut ja tuntuu pari senttiä navan alla.  En ole itse oikein sitä pystynyt havaitsemaan. Mutta vauvanalkumme on siis oikeasti kasvanut! Syke kuului paremmin kuin minun kotidopplerilla ja syketaso oli hyvä. Seuraava raskausseurantakäynti olisikin sitten jo rakenneultra ja sen jälkeen se neuvolakäynti, jonka jälkeen sopii hakea äitiysavustusta. Viime viikot ovat kuluneet nopeasti. Nyt on menossa 17. raskausviikko. Liikkeitä en ole vielä havainnut. Jospa pian…


Äitiysvaateturhauma

Ei ole niin, että tarvitsisin tässä vaiheessa vielä runsaasti äitiysvaatteita. Olen joutunut viime viikolla kumminkin poistamaan käytöstä jo useat housut. Lähtötilanne on kyllä se, että minulla on aika paljon vaatteita. Toistaiseksi pystynkin käyttämään monia entisiä housujani edelleen (kahdet joustavat farkut, kahdet mustat housut ja useita rentoja housuja). Työkelpoisia housuistani ovat kolmet. Olen kumminkin alkanut orientoitua äitiysvaatteisiin hiljalleen. Jostain syystä minulla oli ennakkokäsitys, että äitiysvaatteita myydään useissa paikoissa, sillä mielestäni niitä on ollut joka puolella hoitojen aikaan. Olen tainnut kuvitella kaiken, sillä kun lähdin tutkimaan valikoimaa, päädyin lopulta lastentarvikeliikkeisiin, joissa en ole ikinä ennen käynyt. Eikä niissäkään mikään huimaava valikoima ollut, kolmet erilaiset housut vaihtoehtoina. Tavallisten kauppojen valikoima on olematon tai korkeintaan hyvin suppea. Lisäksi äitiysvaatteet ovat eräässäkin ketjuliikkeessä lastenosastolla viimeisimmässä nurkassa, eikä sinne ole mitään opastetta. Hyvin hämmentävää. Onko äitiysvaatteiden myynti salaisuus? Mikseivät ne ole naistenosastolla? Miten kotikaupunkini kokoisessa kaupungissa ei ole kunnollisia äitiysvaateliikkeitä?

No, voisihan vaatteita ommella vaikka itse. Ajattelin, että koska säästössä on paljon käsityölehtiä vuosien varrelta, niin eiköhän niistä löydy kaavoja. No… Useampi vuosikerta Modaa on säästettynä, eikä yhdessäkään ole odottavalle naiselle kaavan kaavaa. Olin aivan varma, että monessa säästämässäni lehdessä on äitiysvaatteita, muistan katselleeni niitä kaihoisasti. Kaikki muut lehdet selattuani löysin kaksi lehteä, joissa oli pari kaavaa ja yksi sellainen, jonka voisin ehkä tehdä. Jos osaisin espanjaa. Toinen näistä lehdistä on nimittäin espanjankielinen. En muista miksi minulla kyseinen lehti on. Kangaskaupan kaavakirjoista löytyy kourallinen kaavoja, ostin yhden.

Onneksi on nettikaupat. Tilasinkin jotain viehättävästä mallistosta, kolme vaatetta itseasiassa. Housut olivat melko sopivat, mutta yläosien suhteen olin arvioinut koon aivan väärin ja jouduin palauttamaan molemmat. Vaatteet olivat hillittömän isoja ennen kaikkea hartioista ja käsivarsista, jotka eivät toivottavasti kasva raskausaikana merkittävästi. Nettikaupoista vaatteiden ostaminen on aina vähän tällä tavalla riskialtista.

En osannut odottaa, että itsensä vaatettaminen olisi näin monimutkaista. Turhauttaa. Huomenna alkaa rv 16 ja joidenkin mielestä näyttää jo siltä, että olen raskaana.