Vähän menneestä, vähän tulevasta

Edelleen tuntuu kovin merkitykselliseltä, kun jokainen uusi raskausviikko alkaa, nyt jo 26. viikko. Vauvan selviämismahdollisuuksien pitäisi parantua päivä päivältä. Olotila on ollut kyllä huomattavasti parempi sitten 24. viikon päättymisen jälkeen. Minua huojentaa suunnattomasti tieto siitä, että nyt meidän vauvan eteen olisi paljonkin jo tehtävissä tehohoidossa. Olen nukkunutkin selvästi paremmin. Välillä silti olen sydän kurkussa, jos minusta vauva on liian pitkiä aikoja ihan hissukseen mahassa. Onneksi liikemalleissa on havaittavissa jonkinlaista vuorokausivaihtelua, samoin oma asento ja varsinkin vauvan asento vaikuttavat tosi paljon liikkeiden tuntumiseen. Tänään oli pitkästä aikaa tarve kuunnella dopplerilla, että ollaankos siellä vielä maisemissa, kun tuntikaupalla oli ihan hiljaista iltapäivällä. Syke löytyi aivan häpyluun tuntumasta. Ilmeisesti kaveri majaili pää alaspäin, enkä minä yleensä kovin selvästi tunne vielä kylkiä tai palleaa kohti suuntaavia potkuja. Tällä viikolla olen menossa lääkärineuvolan sijasta klinikan lääkärille ja odotettavissa on ylimääräinen ultra. Toivottavasti vaavilla on kaikki hyvin edelleen.

Olen kovasti iloinnut ympärillä olevista ihmisistä. Olen löytänyt hieman yllättäviltä tahoilta samaa tietä kulkeneita ja keskustelut heidän kanssa ovat olleet merkityksellisiä. Myös virtuaalisista ihmissuhteista olen ollut erityisen onnellinen viime aikoina. Lapsettomuusongelman alkuaikoihin liittyvä erillisyyden tunne on jäänyt taakse pitkälti vertaistuen ansiosta. Tuntuu nykyään varsin helpolta kertoa lapsettomuustaustasta hieman vieraammillekin ihmisille. Minusta on alkanut tuntua siltä, että on tärkeää, etteivät muut pidä tätä raskautta itsestään selvänä asiana, kun se ei todellakaan sitä ole itselle. Aikaisempina vuosina haikailin kovasti sitä, että tulemalla äidiksi saisi uusia tuttavuuksia, mutta en voinut arvata, että lapsettomuudenkin kautta näin kävisi. Aluksi lapsettomuus tuntui sosiaaliselta katastrofilta, mutta lopultakin olen kiitollinen siitä tiestä, jonka olemme tähän mennessä käyneet läpi.

Synnytys mietityttää. En saa ajatuksiani oikein kasattua vieläkään sen suhteen. En tiedä mitä mieltä mistäkin kivunlievityksestä olisin, mitä haluaisin tai mitä en haluaisi. Kovin vaikea ikäänkuin suunnitella synnytystä etukäteen, sillä mistä sitä lopultakaan tietää, miten se etenee, mitä tapahtuu ja miltä se itsestä sitten tuntuu. En usko olevani jalo luomusynnyttäjätyyppi, mutta toisaalta en pidä oikein siitäkään ajatuksesta, että minulle laitettaisiin selkäpuudutuksia. Sitten taas muut puudutukset eivät ole välttämättä niin tehokkaita. Sektioon en mielelläni päätyisi, mutta jos se olisi parasta, niin sitten se olisi vain niin. En ole ollut ikinä missään merkittävässä leikkauksessa ja olisi kaikin puolin ensisijaista, että saisi melko normaalin alatiesynnytyksen. Täytyy varmaan jutella lääkärikäynnillä, josko saisi näihin ajatuksiin jotain uutta näkökulmaa.