Tunteiden mylläkkää

Olen hieman hämmennyksissä tuntemusteni kanssa. Meneillään oleva elämänmuutos ottaa sittenkin hieman lujille. Ihmetyttää, että miksi nyt, kun hiljalleen mennään kohti turvallisempia viikkoja, omat tunteet seilaavatkin laidasta toiseen. Alkuraskaus taisi sittenkin olla minulle seesteisempää aikaa. Tai no, seesteistä ja seesteistä. Olihan minulla jatkuvasti pelko takaraivossa raskauden jatkumisesta. Se ei ole vielä hävinnyt kokonaan, mutta seuraksi on tullut muitakin pelkoja. Alan olla väsynyt näihin olotiloihin, mutta jotenkin minun on vaikea päästää niistä irti. Ihan kuin katastrofien pelkääminen varmuuden vuoksi jotenkin muka vähentäisi niiden tapahtumisen todennäköisyyttä. Olin ajatellut, että voisin vähän hellittää puolivälin jälkeen, mutta nämä viimeiset viikot ovatkin olleet tähän mennessä raskaimpia. Odotan seuraavaa etappia, eli 24. raskausviikkoa, jolloin taas vauvan mahdollisuudet selvitä paranevat hieman. Sen jälkeen varmaan odotan 30. viikkoa… Osaanko missään vaiheessa hellittää?

Välillä olen onnellinen ja tosi innoissani. Olen onnellinen, että viimein olemme saamassa lapsen. Olen onnellinen, kun elämä tuntuu asettuvan oikeisiin uomiinsa ja pitkäaikaiset haaveet ovat toteutumassa. Välillä olen hyvin luottavainen, että pärjäämme hyvin vanhempina ja osaamme hoitaa vauvaa. Vauvan hoitaminen sinänsä ei itseasiassa kamalasti jännitäkään. Visioin arkea ja mukavia asioita. Sitten on toinen puoli, joka viime viikkoina on saanut paljon tilaa ajatuksissani.

Ei ole mitenkään uutta, että reagoin isoihin elämänmuutoksiin ahdistumalla. Olen ollut itseasiassa valtavan tyytyväinen siihen, miten hyvin alkuraskaus meni sen puolesta. Sen verran hyvin jo itseni ja nämä ahdistuskuviot tunnen ja tiedän, että nämä viime aikoina kokemani ahdistukset ovat todellakin vanhoja tuttuja sellaisilta ajoilta, jolloin olen ollut tavalla tai toisella ylikuormittunut ja väsynyt. Ei sillä sinänsä ole ollut väliä, onko elämänmuutos ns. myönteinen vai kielteinen, on riittänyt, että olen muutoksen keskellä. Nyt vaan tuntuisi entistä tärkeämmältä, että en kamalasti ahdistuisi, sillä vauvahan siinä myös joutuu hieman lujille. Ja sitten kun alkaa huolestua vauvan puolesta omien tunteidensa takia, on tullut luoneeksi itselleen soman päänsisäisen kehän, jota kiertämällä  saa varmasti tilanteen oikein ylivirittyneeksi.

Olen välitilassa. Tavallaan en ole vielä äiti ja tavallaan olen. En tiedä minkälainen vanhempana oikeasti tulen olemaan. Minulla on sekä luottavaisia että katastrofaalisia kuvitelmia. Toisten kuvitelmien mukaan olen varsin pätevä, rauhallinen ja herkkä äiti. Toisten kuvitelmien mukaan ahdistus yms. ryöstäytyy käsistä ja pimahdan täysin synnytyksen jälkeen. Erilaiset kauhukuvitelmat tulevat mieleen sitä helpommin, mitä väsyneempi olen. Synnytyksenjälkeiset kauhukuvat eivät sinänsä ole mitenkään uusia eikä niillä ehkä ole edes todellisuuspohjaa tässä hetkessä, vaan ne liittyvät vuosia sitten kohtaamiini tilanteisiin ja paljon nuorempana tekemiini johtopäätöksiin asioista. Jotenkin tuo taannoinen vuoto vei mielensisäistä tilannetta huonoon suuntaan. Samalla kun kuitenkin on vauvan hyvä vointi saatu varmistettua, on viety valmisteluja eteenpäin ja vauva henkilönä on tullut paljon todellisemmaksi. Nyt jo moni tietää raskaudesta. Seuraan myös vauvan liikkeitä ja touhuja ahkerasti. Nyt todella alkaa valkenemaan itsellenikin, että minusta on tulossa äiti. Menettämisen pelko on silti edelleen kova ja samentaa oloa, vaikka tilastot ovat jo meidän puolella. Minun on hyvin vaikea olla miettimättä kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen vielä. Samalla mietin vauvaa ja valmistaudun hänen kohtaamiseen ja jotenkin päässä tapahtuu niin paljon, etten oikein edes pysy mukana kunnolla. Oman lisänsä soppaan tuo se, miten äitini on jo pitkään puhunut vauvasta yksilönä, paljon aiemmin kun minä itse edes uskalsin ajatellakaan sillä tavalla. Tuntuu, etten pysy ympäristön tahdissa mukana tai että ympäristö ei tajua, missä vaiheessa itse olen. Alkuraskaudessa olin pelkästään raskaana ja totuttelin siihen ajatukseen. Nyt minulle on alkanut todella valkenemaan tuleva äidin tehtävä.

Olen etsinyt itselleni luettavaa raskauden aikaisista tuntemuksista, mutta en ole oikein löytänyt. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä, minkälaista on olla raskaana hedelmöityshoitojen tai keskenmenon jälkeen? Tuleville äideille suunnattu kirjallisuus tuntuu minusta olevan sellaista vaaleanpunakantista höttöä, jossa keskitytään lähinnä konkreettisiin fyysisiin muutoksiin ja odotuksen onneen. Onko kukaan kirjoittanut siitä perusteellisemmin, että odotus voi olla ristiriitaistakin? Löysin yhden kirjan, Margareta Brodénin kirjoittaman Raskausajan mahdollisuudet, ja sen luin. Se kirja kuitenkin oli enemmän suunnattu ammattilaisille kuin äideille eikä pääasiallisena teemana ollut tällaiset raskaudet vaan vuorovaikutussuhteen tukeminen. Aihetta kuitenkin hieman sivuttiin. Mielenkiintoinen käsite siinä kirjassa oli tunneperäisesti haastava raskaus, jonka alle kuuluvat hedelmöityshoidoilla alkaneet raskaudet ja niiden raskaudet, joilla on taustalla esim. keskenmenoja. Kirjassa kannustetaan kovasti luomaan suhdetta vauvaan jo raskausaikana menettämisen pelosta huolimatta, sillä jos jotakin kumminkin tapahtuisi, olisi helpompi surra vauvaa, johon on ollut jo suhde luotuna. Kirjassa pidettiin parempana hankkia tukea vaikeisiin tunteisiin jo raskausaikana, kuin vasta myöhemmin, jolloin ongelmat ovat ehkä jo kasvaneet. Muuta en siitä tähän tilanteeseen oikein saanut irti. Ainoa muu lupaavalta vaikuttava kirja on Väestöliitolta tilaamani Odottajan tunnepäiväkirja, johon toivottavasti pääsen pian tutustumaan. Olen tosi tyytyväinen, että hoitojen aikaan olemme käyneet klinikan psykologilla. Helpottaa, kun tietää, että sinne voi aina mennä uudestaan, jos haluaa.