Uusi vaihe perhe-elämässä

Bloggaaminen on ollut taas pitkällä tauolla, mutta nyt onkin kerrottavaa. Enpä tiedä mahtaako joku tätä tulla lukemaan enää, mutta ainahan sitä voi kirjoittaa ihan itseään ja myöhempiä aikoja varten. Päätimme kesälomien päätteeksi lähteä kokeilemaan, josko tärppäisi PAS:ssa. Päätimme lähteä lääkkeelliseen PAS:iin samoilla kuvioilla, joilla viimeksi onnistui. Tässä sitä nyt sitten ollaankin raskaana ja raskauden puoliväli lähestyy jo. Yhdestä PAS-kerrasta, kuinka hämmentävää!

Tämä raskaus on tuntunut erilaiselta kuin edellinen. Alusta asti on ollut yllättävän luottavainen olo. On pystynyt suhtautumaan paljon rennommin, vaikka ensimmäisinä kuukausina oli vuotelua. Se olisi saanut minut totaalisen paniikin partaalle edellisessä raskaudessa, mutta tällä kertaa maltoin mieleni paremmin. Ehkä aiemmin lapsettomuusvuodet painoivat niin raskaasti, että tuntui koko hommassa oleva niin paljon vaakalaudalla. Ja varmaan tavallaan olikin, nythän olen jo äiti. Alkuraskaus meni melkoisessa sumussa. Väsytti, huono olo kesti jotenkin kauemmin kuin viimeksi ja oli ehkä vähän kovempaakin. Olen myös sairastellut flunssia ihan riittävästi. Onneksi mies on paikannut hyvin esikoisen hoidossa minun osuutta.

Ajatukset alkavat siintää hiljalleen tulevassa elämänmuutoksessa. Pähkäilen hankintoja vauvalle. Harmillisesti pistimme kiertoon yhtä sun toista, mitä ei tuntunut tarpeelliselta säilyttää. Asumme myös eri asunnossa nykyään, joten jotakin uusia ratkaisuja tarvitaan senkin vuoksi. Välillä tulee mieleen hirvityksiä siitä, mitähän tuleman pitää. Mieleen palautuu kaikenlaiset vaiheet ja höykytykset, mitä esikoisen kanssa on käyty läpi. Imetyshommat… Sairastelut ja sairaalakeikat… Ikiliikkujavaihe… Saapa nähdä mitä kohtaamme tällä kertaa. Toivottavasti kaikki menee hyvin raskaudessa. Vielä on matkaa edessä, nyt on 19. viikko menossa. Liikkeitä on ainakin jo jonkun aikaa välillä tuntunut.


Puhtaat paperit

Perjantaista lääkärikäyntiä pohdittuani viikonloppuna useammankin ihmisen kanssa jäi sellainen olo, että ehkä saamani seurantaohje oli hieman ylivarovainen. Juttelin terveydenhoitajani kanssa ja hän oli jokseenkin samoilla linjoilla, mikäli voinnissa ei tapahdu muutosta. Uusi lääkäriaika on nyt kuitenkin varattuna, joskaan ei tälle viikolle. Supistuksia on, mutteivät ne edelleenkään satu. Tänään on ollut jopa aika paljon supistuksia ja olenkin töiden jälkeen vain lepäillyt.

Selvisin puhtain paperein sokerirasituksesta, joskin aika täpärästi. Olin varautunut ajatuksen tasolla siihen, että PCO-tyyppisten munasarjojen takia voisi olla mahdollista tässä testissä jäädä kiinni. Tuhti sokeriliemi kyllä nosti arvoja aivan eri tavalla kuin silloin, kun PCO-tutkimuksiin liittyen kävin samaisessa tutkimuksessa. Tuolloinhan 2h arvo oli lähtöarvoa matalampi. Nyt paastoarvo oli matala ja hyvä, mutta sokerit kyllä nousivat todella lähelle raja-arvoja sokeriliemen takia. Kyllä olossakin jotain huomasin, ainakin vauva villiintyi sokerista ja itse näin tähtiä sokerilitkua juodessa. Mutta minulla ei siis toistaiseksi ole raskausdiabetesta, hyvä näin. Painokaan ei mitenkään hurjasti vielä ole noussut. Tässä kohdin on tullut n. +5kg lähtötilanteeseen nähden. Sokeriliemet eivät varsinaisesti ole osa normaalia dieettiäni ja jos en kauheasti sorru herkuttelemaan, pitäisi tilanteen pysyä aisoissa. Labran täti sanoi että tutkimuksessa käytetty sokeriliemi vastaa hänen muistikuvien mukaan suunnilleen sitä, että söisi kokonaisen kakun itse ja sellaista en kyllä harrasta. Kiva, etten joudu tekemään verensokerin kotiseurantaa. Toisaalta olen kyllä sen verran kahjo, että olisin varmaan suhtautunut siihen akateemisella mielenkiinnolla. Olisi tavallaan ihan mielenkiintoista tietää, mikä ruoka milläkin tavalla sokeria minulla nyt nostaisi.

Sain kuulla jälleen viikonloppuna, että ei minusta huomaa, että olen raskaana. Ilmeisesti se oli aiottu kohteliaisuudeksi, vaikka eihän se nyt siltä tunnu. Haluan näyttää raskaanaolevalta. Kyllä kaikenlaisia arvioita sitten saakin kuulla suuntaan jos toiseen, kun on raskaana. Ja sai kyllä silloinkin, kun ei ollut. Tämä on hankala aihe, varminta tietysti olisi olla aina arvioimatta naisen vatsan seutua. Vatsa on kyllä nyt varsin selvä, ei nyt mikään valtava, mutta silti päivänselvä vauvamaha. Ihana mieheni tuumaili viikonloppuna, että minusta pitäisi ottaa kuvia. Ehkä otammekin.


24 viikkoa!

Kauan odotetut 24 raskausviikkoa ovat täynnä! Jihuu! Pienoinen huojennus henkisessä olotilassa oli havaittavissa heti aamusta ja se on oikein tervetullutta. Ehkä tämä tästä vielä, voi olla että meillä on kohta oikea vauva. Tänään pyörähti käyntiin myös seitsemäs raskauskuukausi. Tässä on siis puoli vuotta jo oltu raskaana. Onpa merkillistä kerrassaan, että tämä tosiaan osui omalle kohdalle.


Prosessori kovilla

Olen viettänyt tänään aikaa yksikseni kotona ja prosessori päässäni on ollut aika kovilla. Ensinnäkin heräsin viideltä ja pyörin tunnin sängyssä pirteänä, mutta jokseenkin epämiellyttävien ajatusten kanssa. Päätin siinä kuuden aikaan nousta ja siirryin olohuoneen sohvalle lukemaan kirjaa. Luin muutaman sivun ja nukahdin kolmeksi tunniksi, joten nukuttu unimäärä viime yönä on lopultakin ihan ok. Alkaa nyppiä tuo heräämisaika, melkein kelloa katsomatta aamulla voi arvata, että kello on n. 5 aamuyöllä, kun havahdun. Viikonloppuna ja lomapäivinä se on sikäli ok, että aamulla voi uudestaan nukkua, mutta työviikolla se on melko raskasta.

Minulla on käynnissä aiempien elämänvaiheiden pohdinta ja erityisesti äitisuhteen prosessointi. Tavallaan on hupaisaa, että monella tapaa tämä raskaus on mennyt kuin oppikirjoissa, fyysisesti ja osittain henkisestikin. Oman äitisuhteen prosessoiminen kuuluu lukemani mukaan keskiraskauden kehitystehtäviin. Tästä puhutaan mm. aiemmassa postauksessa mainitsemastani Brodénin kirjassa ja näköjään näin on minullakin. Omaan äitisuhteeseeni liittyy niin paljon monenlaista, että minun on tällä hetkellä vaikea saada asioista otetta. Suhde on ollut minulle usein aika kuormittavakin. Olen monesti kokenut joutuvani kuuntelemaan ja tukemaan äitiäni sellaisissa asoissa, jotka eivät minulle olisi iän puolesta kuuluneet tai jopa sellaisissa tilanteissa, joissa itse olisin tarvinnut tukea. Sitten toisaalta olen saanut ylimitoitettua, jopa tunkeilevaksi kokemaani tukea, joka on vienyt minut helposti ojasta allikkoon. Äidiltä olen saanut myös vahvan mandaatin tukea muita ihmisiä jopa oman itseni kustannuksella. Olen kamppaillut vuosia samanlainen-erilainen -teeman kanssa suhteessa äitiini. Monissa elämänratkaisuissa on yhtäläisyyksiä ja oman tien löytäminen sen vuoksi on ollut haastavaa. Mitkä ovatkaan olleet omia ratkaisujani? Nyt kun sitten olen itse tulossa äidiksi, tämä kysymys samanlaisuudesta ja erilaisuudesta nousee ihan uudelle tasolle.

Minä en halua, että minusta tulee samanlainen kuin äitini. Toisaalta on asioita, joita haluaisin siirtää eteenpäin ja toteuttaa omassakin perheessäni. Yksi sellainen on luovuus ja tila leikille, minkä vanhempani mahdollistivat, erityisesti äitini. Meillä taisi kotona kuitenkin olla myös aika vaativaa eikä tunteiden näyttämiseen erityisesti kannustettu. Itselleni on tärkeää, että lapsi uskaltaa ilmaista omia tunteitaan ja mielipiteitään, muodostaa itse omat kiinnostuksen kohteensa ja kasvaa onnelliseksi. Haluaisin, ettei minusta tulisi samalla tavalla tunkeileva kuin äitini -en kyllä toisaalta halua myöskään sillä tavalla minimaalisesti kiinnostusta osoittavaksi kuin mummoni, joka alensi itsensä jossain vaiheessa lähinnä pankkiautomaatiksi. Haluaisin pystyä parempaan.  Toivoisin, että voisin olla jotenkin herkempi näkemään ja kuulemaan lapsen todellisia tarpeita ja tunteita, kuin mitä itse olen nuorena saanut kokea.


Merkittävän rajapyykin ylitys

Neuvolan ns. Kela-käynti oli tänään ja pistin heti sen jälkeen hakemukset äitiyspäivärahaa, äitiyspakkausta ja lapsilisää varten vetämään. Hui hui! Tämähän alkaa muuttua todellisemmaksi hiljalleen. Raskaus on siis kestänyt vaaditut 154 päivää ja vähän enemmänkin itse asiassa, pikaisten laskelmieni mukaan nyt olen ollut raskaana 165 päivää. Täysin äitiyspakkauksen varassa ei ole meidän vauvan varustelu. Ihan hyvää vauhtia on jo kertynyt hänellelle tavaroita. Välillä iskee pieni pelko hankintoihin liittyen, ettei vaan olisi tullut kaikkea tätä turhaan tehtyä, mutta yritän luottaa, että kyllä meille vielä elävä lapsi tulee ja nauttia suunnittelusta. Sellainen mukava tieto saavutti meidät tänään, että tulevalla lapsella ei ole ainakaan kohonnutta 1. tyypin diabetesriskiä.

Hankittuna on siis jo kaikenlaista. On jonkin verran vaatteita koossa 50, 56 ja isompiakin. Olen ostanut talvihaalarin koossa 50, sillä äitiyspakkauksen haalari on varsin ison oloinen, kokoa 68-74  ja jotenkin tuntuisi epävarmalta laittaa pieni vauva niin löysään pakettiin alkuvaiheissa. Olen tehnyt itse pari eri kokoista neuletakkia ja joitakin muita pieniä neulomuksia. Olemme saaneet muutamia perintövaatteita ja vanhoja klassikkoleluja äidiltäni. On harsoja, hoitopöytä, syöttötuoli, imetystyyny ja itse tehty lakanasetti. Saimme kantoliinan lainaan. Lisäksi on paloista virkattu peitto, joka on ollut tekeillä vuodesta 2010. Siihen liittyy itselläni suuri tunnelataus. Matkan varrella ei nimittäin ollut ollenkaan varmaa, tuleeko paloista peitto pienelle vauvalle, isommalle adoptiolapselle vai peräti itselle. Kun raskauden suhteen alkoi olla riittävän varma olo, päätin koota viimein kaikki 88 palasta yhteen ja tehdä siitä suunnilleen pinnasängyn kokoisen päiväpeiton tai torkkupeiton. Siinä olikin urakkaa. Mietin vielä kaikki palaset yhteen liitettyäni, uskallanko tehdä peitolle reunusta tässä vaiheessa. Se tuntui niin lopulliselta. Jos sen olisi jättänyt tekemättä, olisi peittoa helpompi jatkaa, jos tilanne muuttuisi. Viimeistelin peiton lopulta kuitenkin ja se on nyt valmiina odottamassa käyttäjää. Minulla on myös työn alla tai suunnitteilla melkoisesti käsityöprojekteja, joita olen joskus varovaisesti haaveillut tekeväni mahdolliselle omalle lapselle. Melkein stressiä pukkaa, kun mietin ehdinkö tehdä ne kaikki tulevina kuukausina. Välillä on tullut mieleen, että olisinpa lapsettomuushoitojen aikana voinut enemmän luottaa, että joskus tulisin raskaaksi, niin ei olisi niin kovasti nyt näitä haaveprojekteja. Isoin hoppu on tilkkutyöllä, sillä sen kasaaminen loppuraskaana ei tunnu fyysisesti mahdolliselta tehtävältä. Nytkin vasta paloja leikatessa tulee jo ihan hiki!

Olen myös aktivoitunut etsimään itselleni tukea tulevien kuukausien ajaksi. Yksi suurimpia pelkojani on sekoaminen synnytyksen jälkeen. Ehkä se ei oikeasti ole mikään kovin todennäköinen skenaario, mutta olen sillä onnistunut itseäni pelottelemaan aika lailla viime viikkoina. Tähän ja muihin kauhukuviin liittyvä ahdistus on laittanut minut liikkeelle ja aion mennä tutustumaan erääseen vertaisryhmätoimintaa äideille järjestävään paikalliseen järjestöön. Saa nähdä miltä se vaikuttaa. Toinen hieman pienempi huoli tai pelko on se, että synnytyksen yhteydessä kohdalle osuu natsi-kätilö ja saan huonoa kohtelua sairaalassa. Synnytystä olen muutenkin alkanut varovaisesti miettiä, mutta ehkä siitä lisää joskus sitten, kun ajatukset kirkastuvat. Jotain mieltä siitä pitäisi varmaan jo olla, sillä minun pitäisi lähiviikkoina laittaa sairaalaan synnytykseen liittyviä toiveita. Mitenkähän voisi parhaiten muotoilla toiveet liittyen hoitavien henkilöiden luonteenlaatuun?


Minustako äiti?

On jo sanomattakin selvää, että olemme vuosia haaveilleet lapsesta. Kun lasta ei vuosiin kuulunut, alkoi mieltäni kalvaa epäusko oman kehon kykyyn tulla raskaaksi ikinä millään konstilla. Tämä sai minut ajoittain vihaamaan kelvottoman tuntuista kehoa aika lailla. Kohdunulkoinen raskaus tai keskenmeno ei varsinaisesti helpottanut näitä tuntemuksia. Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, ettei ole ollut helppo luottaa raskauden jatkumiseen nyt raskaana ollessa. Nyt raskauden ollessa yli puolivälin mielessä pyörivät jo muutkin ajatukset. Ajatukset ovat vähän sekavia. Pikkuhiljaa alkaa hiipiä mieleen, että minun ilmeisesti pitää joskus synnyttääkin. Että minäkö synnyttämässä, todellako? Miten sellainen asia voi koskea minua, kun ihan vähän aikaa sitten näytti vielä siltä, että jatkan eloa ei-kenenkään äitinä? Tein viime vuonna paljon työtä lapsettomuuden hyväksymisen eteen, enkä suinkaan valmistautunut henkilökohtaisella tasolla vanhemmuuteen ja nyt olisikin uudenlainen identiteetti omaksuttavana. Hieman kyllä kauhistuttaa. Minäkö todella olen sitten äiti oikealle pienelle minusta riippuvaiselle vauvalle? Ehdinkö orientoitua uuteen rooliin, ennen kuin se on käsillä? Alkuraskaudessa en vielä tosissani uskaltanut näitä asioita ajatella, minulla oli vain sellainen itsevarma luottamus kykyihini ja arvelin, että jos lapsi sitten tulee, niin kaikki sujuu hyvin. Nyt on iskenyt rimakauhu ja entäjossittelen paljon. Entä jos pilaan lapsen elämän? Entä jos siirrän lapsen kannettavaksi omat ongelmani? Entäpä jos kaadun lapsen kanssa portaissa? Osaanko suojella lasta vaaroilta? Entä jos suojelenkin liikaa? Olenko äidillinen ihminen kuitenkaan? Mitä voin tehdä, etteivät seinät kaadu päälle äitiyslomalla? Miten selviän odotettavissa olevasta univajeesta sekoamatta?

On kyllä niinkin, että meillä on melko paljon voimavarojakin. Mies on luonteeltaan optimisti ja tasaa minun pessimismiä hyvin. Puhumme asioista ja olemme selvinneet monista vaikeista vaiheista yhdessä. Parisuhde tuntuu hyvältä ja tiedän mieheni olevan sitoutunut isä. Meillä on yhteneväisiä periaatteita kasvatuksesta. Minulla on kohtuullisen paljon kokemusta vauvoista ja lapsista ja uskon perushoidon sujuvan kyllä. Tiedon puutetta ei pitäisi olla. Minun ei ole mielestäni vaikea ottaa apua vastaan. Sukulaisetkin ovat tarjoutuneet avuksi heti alkumetreille. Isompia taloushuolia ei ole. Monet asiat ovat siis hyvin. Toivottavasti osaan olla myös vaatimatta itseltäni esimerkillisiä suorituksia.


Tunteiden mylläkkää

Olen hieman hämmennyksissä tuntemusteni kanssa. Meneillään oleva elämänmuutos ottaa sittenkin hieman lujille. Ihmetyttää, että miksi nyt, kun hiljalleen mennään kohti turvallisempia viikkoja, omat tunteet seilaavatkin laidasta toiseen. Alkuraskaus taisi sittenkin olla minulle seesteisempää aikaa. Tai no, seesteistä ja seesteistä. Olihan minulla jatkuvasti pelko takaraivossa raskauden jatkumisesta. Se ei ole vielä hävinnyt kokonaan, mutta seuraksi on tullut muitakin pelkoja. Alan olla väsynyt näihin olotiloihin, mutta jotenkin minun on vaikea päästää niistä irti. Ihan kuin katastrofien pelkääminen varmuuden vuoksi jotenkin muka vähentäisi niiden tapahtumisen todennäköisyyttä. Olin ajatellut, että voisin vähän hellittää puolivälin jälkeen, mutta nämä viimeiset viikot ovatkin olleet tähän mennessä raskaimpia. Odotan seuraavaa etappia, eli 24. raskausviikkoa, jolloin taas vauvan mahdollisuudet selvitä paranevat hieman. Sen jälkeen varmaan odotan 30. viikkoa… Osaanko missään vaiheessa hellittää?

Välillä olen onnellinen ja tosi innoissani. Olen onnellinen, että viimein olemme saamassa lapsen. Olen onnellinen, kun elämä tuntuu asettuvan oikeisiin uomiinsa ja pitkäaikaiset haaveet ovat toteutumassa. Välillä olen hyvin luottavainen, että pärjäämme hyvin vanhempina ja osaamme hoitaa vauvaa. Vauvan hoitaminen sinänsä ei itseasiassa kamalasti jännitäkään. Visioin arkea ja mukavia asioita. Sitten on toinen puoli, joka viime viikkoina on saanut paljon tilaa ajatuksissani.

Ei ole mitenkään uutta, että reagoin isoihin elämänmuutoksiin ahdistumalla. Olen ollut itseasiassa valtavan tyytyväinen siihen, miten hyvin alkuraskaus meni sen puolesta. Sen verran hyvin jo itseni ja nämä ahdistuskuviot tunnen ja tiedän, että nämä viime aikoina kokemani ahdistukset ovat todellakin vanhoja tuttuja sellaisilta ajoilta, jolloin olen ollut tavalla tai toisella ylikuormittunut ja väsynyt. Ei sillä sinänsä ole ollut väliä, onko elämänmuutos ns. myönteinen vai kielteinen, on riittänyt, että olen muutoksen keskellä. Nyt vaan tuntuisi entistä tärkeämmältä, että en kamalasti ahdistuisi, sillä vauvahan siinä myös joutuu hieman lujille. Ja sitten kun alkaa huolestua vauvan puolesta omien tunteidensa takia, on tullut luoneeksi itselleen soman päänsisäisen kehän, jota kiertämällä  saa varmasti tilanteen oikein ylivirittyneeksi.

Olen välitilassa. Tavallaan en ole vielä äiti ja tavallaan olen. En tiedä minkälainen vanhempana oikeasti tulen olemaan. Minulla on sekä luottavaisia että katastrofaalisia kuvitelmia. Toisten kuvitelmien mukaan olen varsin pätevä, rauhallinen ja herkkä äiti. Toisten kuvitelmien mukaan ahdistus yms. ryöstäytyy käsistä ja pimahdan täysin synnytyksen jälkeen. Erilaiset kauhukuvitelmat tulevat mieleen sitä helpommin, mitä väsyneempi olen. Synnytyksenjälkeiset kauhukuvat eivät sinänsä ole mitenkään uusia eikä niillä ehkä ole edes todellisuuspohjaa tässä hetkessä, vaan ne liittyvät vuosia sitten kohtaamiini tilanteisiin ja paljon nuorempana tekemiini johtopäätöksiin asioista. Jotenkin tuo taannoinen vuoto vei mielensisäistä tilannetta huonoon suuntaan. Samalla kun kuitenkin on vauvan hyvä vointi saatu varmistettua, on viety valmisteluja eteenpäin ja vauva henkilönä on tullut paljon todellisemmaksi. Nyt jo moni tietää raskaudesta. Seuraan myös vauvan liikkeitä ja touhuja ahkerasti. Nyt todella alkaa valkenemaan itsellenikin, että minusta on tulossa äiti. Menettämisen pelko on silti edelleen kova ja samentaa oloa, vaikka tilastot ovat jo meidän puolella. Minun on hyvin vaikea olla miettimättä kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen vielä. Samalla mietin vauvaa ja valmistaudun hänen kohtaamiseen ja jotenkin päässä tapahtuu niin paljon, etten oikein edes pysy mukana kunnolla. Oman lisänsä soppaan tuo se, miten äitini on jo pitkään puhunut vauvasta yksilönä, paljon aiemmin kun minä itse edes uskalsin ajatellakaan sillä tavalla. Tuntuu, etten pysy ympäristön tahdissa mukana tai että ympäristö ei tajua, missä vaiheessa itse olen. Alkuraskaudessa olin pelkästään raskaana ja totuttelin siihen ajatukseen. Nyt minulle on alkanut todella valkenemaan tuleva äidin tehtävä.

Olen etsinyt itselleni luettavaa raskauden aikaisista tuntemuksista, mutta en ole oikein löytänyt. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä, minkälaista on olla raskaana hedelmöityshoitojen tai keskenmenon jälkeen? Tuleville äideille suunnattu kirjallisuus tuntuu minusta olevan sellaista vaaleanpunakantista höttöä, jossa keskitytään lähinnä konkreettisiin fyysisiin muutoksiin ja odotuksen onneen. Onko kukaan kirjoittanut siitä perusteellisemmin, että odotus voi olla ristiriitaistakin? Löysin yhden kirjan, Margareta Brodénin kirjoittaman Raskausajan mahdollisuudet, ja sen luin. Se kirja kuitenkin oli enemmän suunnattu ammattilaisille kuin äideille eikä pääasiallisena teemana ollut tällaiset raskaudet vaan vuorovaikutussuhteen tukeminen. Aihetta kuitenkin hieman sivuttiin. Mielenkiintoinen käsite siinä kirjassa oli tunneperäisesti haastava raskaus, jonka alle kuuluvat hedelmöityshoidoilla alkaneet raskaudet ja niiden raskaudet, joilla on taustalla esim. keskenmenoja. Kirjassa kannustetaan kovasti luomaan suhdetta vauvaan jo raskausaikana menettämisen pelosta huolimatta, sillä jos jotakin kumminkin tapahtuisi, olisi helpompi surra vauvaa, johon on ollut jo suhde luotuna. Kirjassa pidettiin parempana hankkia tukea vaikeisiin tunteisiin jo raskausaikana, kuin vasta myöhemmin, jolloin ongelmat ovat ehkä jo kasvaneet. Muuta en siitä tähän tilanteeseen oikein saanut irti. Ainoa muu lupaavalta vaikuttava kirja on Väestöliitolta tilaamani Odottajan tunnepäiväkirja, johon toivottavasti pääsen pian tutustumaan. Olen tosi tyytyväinen, että hoitojen aikaan olemme käyneet klinikan psykologilla. Helpottaa, kun tietää, että sinne voi aina mennä uudestaan, jos haluaa.


Rakenneultra

Kauan odotettu ja hieman pelättykin rakenneultra on viimein tehty ja kaikki oli kunnossa! Vauva näytti oikein hyvältä eikä mitään poikkeavaa löydetty. Sukupuolikin näytti varsin selvältä. Olen helpottunut jollain tavalla. Jännitys kasvoi sitä mukaa kun ultra lähestyi, mutta kun sentään viime viikolla näin vauvan ultrassa pikaisesti, en vastoin tapojani ollut erityisen huolissani siitä, että vauvalla itsellään olisi jotain pielessä. Erityisesti minua viime päivinä jännitti sukupuoli. Kumpi vaan olisi oikein tervetullut, mutta minusta on tuntunut, että itsestäni olisi kovin erilaista olla äiti tytölle kuin pojalle. Sukupuolioletus on minulle oikein mieluisa. Nyt on helpompi miettiä hankintoja, vaatetusta ja huoneen sisustamistakin. Myös jotenkin orientoituminen äitiyteen helpottui sukupuolitiedon myötä, siitä ehkä lisää toiste. Hoitaja povasi minulle lisää unettomia öitä, sillä vauva on jo nyt aika kova liikkumaan. Istukka sijaitsee takaseinässä eikä sekään vaimenna potkuja. Tunnen liikkeet välillä todella selvästi ja jonkinlaista vuorokausirytmiäkin liikkumisessa näyttää olevan. Olen jo harjoitellut tuota valvomista tällä viikolla, kun pari yötä sitten vauvalla oli melko kova meininki läpi yön ja minulla lisäksi harjoitussupistuksia. Olen koittanut ottaa rennosti tuon yön jälkeen, sillä ei tarvitsisi pahemmin minusta niitä harjoitussupistuksiakaan vielä tulla. Pitää vähän testailla, että minkälaiset puuhat kannattaa jo jättää vähemmälle. Selvästi lepo kyllä vähentää supisteluja.


Säikähdys

Olen toipumassa säikähdyksestä, jonka koin viikonloppuna. Yhtenä iltana ilmaantui pientä verenvuotoa. Samana päivänä oli ollut vielä supistustuntemus tai ehkä useampikin, joka tapauksessa yksi varsin napakka supistus oli. Kaiken huipuksi mies oli ulkomailla ja minäkin olin poissa kotikaupungistani ja tien päällä. Olin aivan valtavan huolissani vauvasta yhtäkkiä. Nytkö kaikki päättyykin? Nytkö, kun mies on kaukana? Onko kaikki valmistautuminen sittenkin ollut aivan ennenaikaista? Vauva ei vielä pärjäisi kohdun ulkopuolella. Vuodosta huolimatta vauva liikkui ja mihinkään ei sattunut. Heti perille saavuttuani menin paikalliseen päivystykseen. Päivystyksessä ei ollut ruuhkaa ja palvelu oli todella huomaavaista verrattuna kokemuksiini oman kaupunkini sairaalasta. Pääsin melkein heti päivystävän gynekologin tutkimukseen. Mitään selitystä vuodolle ei kumminkaan löytynyt. Onneksi niin. Vauva oli rauhallisena vatsassa, istukka takaseinässä turvallisella alueella ja vettä oli hyvin. Enää ei myöskään vuotanut mistään. Tulehdusnäytteiden vastauksia kuitenkin odottelen vielä. Jouduin kuitenkin sairaslomalle varmuuden vuoksi. Ehkä se on tarpeen. Ainakaan ei supistele nyt. Kaikki on sittemmin vaikuttanut normaalilta. Olen tosin muutenkin vähän kipeänä ja antibioottikuurilla, joten senkin puolesta ihan hyvä juttu.

Yritän suhtautua luottavaisesti jatkoon, vaikka tällaisen säikähdyksen koimme. Huomenna alkaa rv 22. Vauvan pitäisi kasvaa mahassa vielä aika kauan, että sen olisi turvallista syntyä. Tosin muutaman viikon päästä olisi jo mahdollisuuksia selvitä kohdun ulkopuolella. Koko ajan liikkeet voimistuvat ja mahakin tuntuu kasvavan kovasti. Ehkä hän on oikeasti päättänyt tulla meille. Meidä pieni kulta ❤ Kunpa siellä pärjäiltäisiin hyvin.

 


Puoliväli

Raskaus on puolivälissä! Ihan uskomatonta, että tähän saakka on viimein tultu. Vielä en ole ottanut yhtäkään kuvaa vatsasta, mutta varmaan tässä jo voisi. Vielä muutama viikko, niin vauvalla on mahdollisuudet selviytyäkin jo. Liikkeet tuntuvat vaihtelevasti, mutta ne on melko helppo erottaa jo. Liikkeet tuntuvat hauskoilta pieniltä nykäksiltä tai pulputukselta, välillä edelleen sisäiseltä kutinalta. Olen välillä myös kokenut joitakin supistuksen kaltaisia tuntemuksia, en ole oikein varma mitä ne ovat olleet. Toisaalta ne voisivat ehkä olla jotain kramppeja tai kohdun kannakkeisiin liittyviä tuntemuksia, koska ne ovat tulleet äkillisen asennonmuutoksen yhteydessä. Toisaalta muutaman kerran on tuntunut mielestäni supistusmaisempi jännittyminen vatsalla. Vaikea tietää, kun ei ole aiempaa kokemusta näistä tuntemuksista. Onneksi niitä ei tule kovin usein. Kaipa supistuksia voi jo tässä vaiheessa tuntua. Tänä aamuna tuntui ylävatsalla lieviä kiputuntemuksia, ihan kuin olisin treenannut yöllä vatsalihaksia, vaikka en ole. Samaten tuntui jotain ohimenevää epämääräistä kipua nivusissa, sellaista oli aiemmin raskaudessa, mutta näköjään on taas. Mietin, että voisivatko nämä olla edelleen kohdun kasvuun liittyviä tuntemuksia. Hieman mietityttää tämä vatsanseudun elämä. Toivottavasti vauva kuitenkin pysyy vatsassa vielä toiset 20 viikkoa.