Toisenlaista kutinaa

Minulla on menossa kova yritys hallita huolestuneisuutta. Loppuviikosta olen nimittäin tuntenut kutinoita. Aivan alkuraskaudessa minulla oli kyllä välillä kovaakin kutinaa. Sitä oli päänahassa, kaulalla ja muutenkin siellä täällä, aika usein taipeissa. En ole yleensä erityisen kutiseva tai kuivaihoinen, mutta jotenkin nyt raskauden aikana on ollut sellaista ihon lehahtelua. En oikeastaan ole siitä ollut erityisen huolissani, koska se tulee ja menee ja on vaikuttanut vähän sellaiselta atooppiselta ilmiöltä. Olen kumminkin jonkin verran allerginen henkilö muutenkin. Loppuviikosta minulla kutisivatkin yllättäen kämmenet. En ensin kiinnittänyt asiaan mitään erikoisempaa huomiota, mutta kun tämä toistui seuraavana päivänä, mieleen hiipi ajatus: ”Hepatoosiko?”. Ihan älyttömänä aikaista sellaiselle vaivalle olisi vielä. No niin, aloin sitten ajatella asiaa ja selvittelin ja kertailin hieman, mistä siinä olikaan kyse. Valitettavasti löysin netistä pari tyyppiä, jotka kertoivat, että joskus näillä viikoilla heillä moinen riesa oli alkanut. Tässä vaiheessa alkoi tietysti jalkapohjiakin kutittaa. Soitin perjantaina neuvolaan asiasta, ehdottivat seurailua.

Mitähän siitä seuraa, kun alkaa kutinaansa seuraamaan? Ei mitään hyvää. Kun kutinaa oikein kuulostelee, niin varmasti kutisee. Aika mitätöntä kutina pääasiassa on, mutta valitettavan epäilyttävissä paikoissa sitä on ollut. Olen keksinyt hyviä vaihtoehtoisia selityksiä kutinalle kyllä, olen ihan nokkela ja harjaantunut siinä. Tässä vaiheessa olen silti jo sen verran mittavan ahdistuksen kehittänyt asiasta, että minun on varmaan pakko alkuviikosta ruinata itselleni verikokeet, että pääsen ajattelemasta asiaa. Äärimmäisen epätodennäköistä on, että minulla olisi näillä viikoilla hepatoosi, mutta kun sellaisen ajatuksen päähänsä saa, niin alkaa tietysti kova pelko vauvan puolesta. Mitä nyt kutinasta, mutta pärjääkö meidän vauva? Varmaan vaikutan kahjolta ja ylihuolestuneelta neuvolan tädin mielestä, mutta ei voi mitään.

Jotenkin tämä ahdistus kasvoi tänään oikein ylimitoitetuksi. Yritin kovasti luottaa miehen vakuutteluun, ettei vauvalla ole mitään hätää. Järjestelimme tänään kotiamme hieman jo vauvaa ajatellen. Siirtelimme minun sekalaisia tavaroita pois huoneesta, josta olisi tarkoitus tehdä lapsen huone. Pinosin tavaraa kirpparille vietäväksi. Valmistelu pelätessä vauvan pärjäämisen puolesta jotenkin kasvatti tukalaa olotilaani. Uskallanko luottaa siihen, että saamme vauvan kotiin? Jos joudummekin palauttamaan tavaroiden järjestyksen ennalleen? Menemmekö asioiden edelle? Toisaalta enää kolmisen kuukautta jäljellä ennen äitiyslomaa, jos kaikki menee hyvin. Minun on taas kamalan vaikea luottaa, että asiat voisivat mennä hyvin.


Kutinaa ja kestoahdinko

Elelemme rv 19 alussa. Parina päivänä on tuntunut sellaista sisäistä kutinaa alavatsalla. Se on aika metkan tuntuista. Vauva siellä taitaa kutitella. Mitään isompaa monotusta en mielestäni ole vielä tuntenut, vaikka olen kyllä pyytänyt vauvaa potkaisemaan ihan kunnolla. No, vielä hän ehtii. Luulisin, että nämä kutinat ovat ensimmäisiä liiketuntemuksia.

Olen edistynyt hankintojen pohtimisessa. Todennäköisesti käyttäisimme vauvalla kestovaippoja ainakin osittain. Olen siis yrittänyt perehtyä kestovaippoihin, mutta en saa oikein otetta asiasta. Kestovaippamerkkejä näyttää olevan sadoittain. Mistä voi tietää, että mikä juuri meillä olisi hyvä? Eipä kai etukäteen mistään. Miten paljon niihin kannattaa sijoittaa rahaa ylipäänsäkään, jos malli osoittautuukin huonoksi? Ei tunnu kivalta ajatukselta hankkia kokeilukappaleita, jotta voisi todeta, miten kakka valuu lahkeeseen. Ja miten paljon niitä kestovaippoja tarvitsisi olla minimissään? Jostain luin, että voisi varautua vauhtiin 7kpl/päivässä. Yksittäisen vaipan hinta näyttää olevan n. 20€, mikä tuntuu suurelta summalta, jos niitä kannattaa ostaa esimerkiksi kolmen päivän satsi (7kpl x 3 pv = 21 ja 21 x 20€ = 420€). Kumminkin olisi mukavampi hankkia tällaisia ”intiimituotteita” pääasiassa uutena, kun enhän itsellenikään osta käytettyjä alushousuja kirpparilta. Tämä kestovaippamaailma tuottaa tietynlaista ahdinkoa minulle tällä hetkellä. Helpotusta tähän eivät tuo hassunhauskat tuotenimet tai veikeät kuosit. Mitä väliä on apinan kuvilla pyllyssä, jos tuote ei muuten toimi? Kai tällainen tuote pitäisi valita toimivuuden perusteella, mutta eihän siitä etukäteen oikein tiedä. Säästömentaliteetilla voisi tietysti itse ommella vaippoja, mutta mielummin käyttäisin energiani vaatteiden ompeluun ja neulomiseen, vaippatehtailu ei varsinaisesti houkuta. Minulla on kuitenkin kohtalaisen monta käsityöprojektia, jotka olen aiemmin haaveillut tekeväni, jos joskus vauvan saisimme. Jos meinaan ne kaikki toteuttaa, pitää pistää töpinäksi, eikä siinä sivussa juuri vaippoja syntyne. Voi voi… Pitää varmaan vain aikanaan ostaa jonkinlainen aloituskokoelma vaippoja ja toivoa parasta.


Yöllisiä mietteitä juhlahumusta toipuessa

Heräsin keskellä yötä, enkä saa enää unta. Parempi nousta sängystä pyörimästä ja kirjoittaa päässä risteilevät ajatukset vaikka tänne. Tämä valvominen ei tiedä hyvää tulevan työpäivän kannalta, mutta onneksi iltapäiväksi ei ole mitään erikoisempia suunnitelmia. On ollut tapahtumarikas viikonloppu, merkittävät perhejuhlat on juhlittu. Juhlissa oli paljon sukulaisia ja perhetuttuja ja olin ajatellut, että lienee aika viimein tulla ulos kaapista raskauden suhteen. No tietysti oli myös ihmisiä, joiden katseet alkoivat eksyä keskipalloni kohdalle, joten turha pian väittää kenellekään vain lihoneensa. En oikein itse pidä raskautta ulospäin vielä ilmeisenä, mutta olen varmaan jäävi arvioimaan. Näin itsestäni pari viikkoa takaperin otetun kuvan ja näytin kyllä jo hieman punkerolta siinä.

Mutta niin, kaapista on siis tultu vähän joka suuntaan. Sepä ei ollutkaan minulle helppoa. Juhlaväessä oli paljon sellaisia minulle aika etäiseksi jääneitä ihmisiä, joille en tavallaan olisi välittänyt uutisiamme kertoa henkilökohtaisesti tai peräti ollenkaan, mutta kun uutiset sitten alkoivat levitä, sainkin sitten koko illan keskustella raskaudesta. ”Joo oli aluksi huono olo” ja ”meille pitäisi helmikuussa tulla vauva, jos kaikki menee hyvin” olivat tyypillisimmät repliikkini. Minusta tuntuu hirmu aikaiselta ottaa vastaan onnitteluja. Minulle oli varsin työlästä ylipäänsä tuoda asia julki, saati sitten keskustella yksityiskohdista. Enkä minä uutisia aina onnistunut sanomaankaan, minulle ei vain kertakaikkiaan ole luontevaa julistaa varmana tietona ympäriinsä, että meille on tulossa vauva. Olisin ihan tyytyväisenä hautonut edelleen vauvaa vain pienen piirin tietäessä asiasta, mutta lähipiirin olo alkoi olla hieman tukala salaisuuden vartijana. Ja nyt minua sitten ahdistaa tämä julkisuus. Kun en edelleenkään jaksa aina uskoa asioiden sujuvan kitkattomasti loppuun saakka. Jos homma ns. kusee, keille kaikille siitä sitten pitääkään kertoa?

Erikoisia tilanteita tämä myös poiki. Esimerkiksi täti, joka reilu vuosi sitten äkisti sairastuttuaan on joutunut opettelemaan puhumaan uudestaan, hieman kömpelösti kertoi huomanneensa heti, että olen raskaana. Minä tietysti luulin hänen jo kuulleen asiasta, mikä ei ollutkaan näin, sillä setäni vieressä nolostui täysin ja alkoi toppuutella. Kyseessä ei onneksi ollut tällä kertaa moka. Jos en olisi ollut raskaana, olisin kriisiytynyt pitkäksi aikaa tällaisesta oletuksesta. Nyt kaikkien onneksi olettamus osui nappiin. On myös niin, että olen kuvitellut suojaavani itseäni sillä, ettemme juuri kerro hoidoista. Mutta mitä ihmettä sanoa sitten yllättävään kysymykseen siitä, miten osasin epäillä olevani raskaana? No… Kun jotenkin tiesin, että se olisi mahdollista… Keksin sanoa, että tein testin! Olin mielestäni nokkela. Mutta sepä ei riittänytkään kysyjälle. Seurasi jatkokysymyksiä (kovaan ääneen) siitä, miten tajusin tehdä testin, osasinko epäillä jostakin olosta raskautta jne. Huh huh. Joitakuita sukulaisia ei raskaus puolestaan juuri hetkauttanut. Oli etukäteen arvattavissa mummoni suhtautuminen asiaan. Ei hössötystä vaan pikemminkin asian sivuuttaminen lähes kokonaan. Joskin vaikea tietää kuinka hyvin hänellä enää tällaiset uutiset mielessä pysyvät.

Hassua minun kannalta oli se, että vaikka vietin illan keskustellen raskaudesta, välillä meinasin unohtaa olevani raskaana. Aivan alkuraskaudesta oli itsestään selvää muistaa, ettei ota viiniä ruoan kanssa ja pohtia huolestuneesti ruoan sisältöä, mutta nyt dieettipuolesta piti muistuttaa itseään. Tavallaan se ruokavalion noudattaminen tapahtuu automaattisemmin ja vähemmän neuroottisesti, jolloin välillä havahtuu muistamaan, että tosiaan ei viiniä tai graavilohta pidä edelleenkään ottaa, vaikka ei paha olo enää olekaan. Tietysti se myös sapettaa enemmän. Alkuun ei tehnyt mieli paljon mitään ruokia, mutta nyt tuo graavilohikin oli kyllä varsin houkuttelevan näköistä ja kieltäytyminen selvästi vaikeampaa kuin aiemmin. Nyt kun on ollut hulinaa koko viikonlopun, tuntuu, että muutenkin pitää orientoitua raskaana olemiseen uudestaan. En ole oikein ehtinyt kuulostella mahdollisia liikkeitä kuin nukkumaan mennessä enkä silloin tietysti ole mitään huomannut. Onneksi on doppler. Pakko on ollut varmistaa, etten ole tullut huijanneeksi koko sukua.


Joko tuntuu? Eikö vielä?

Odotan malttamattomana liikkeiden tuntemista. Joinakin viime päivinä olen miettinyt, olisivatko jotkut tuntemuksista mahdollisesti liikkeitä, mutta en oikein vielä tiedä. Olen kokenut tarvetta kuulostella sydänääniä usein ja viime neuvolakäynnin jälkeen olen ollut huomaavinani dopplerilla aika paljon sellaista ”häiriötä”, ihan kuin mahassa olisi vauvalla kova meno päällä. Olisi niin hienoa tuntea liikkeet jo kunnolla. Juuri eräs kaveri kertoi joka raskaudessaan tunteneensa liikkeet jo viikolla 16 ja minulle tuli ahdistava kilpailuolo siitä. Että pitäisi tuntea jo minunkin sitten varmaan, vaikka tavallisesti ensimmäisessä raskaudessa ne eivät ihan vielä kaikilla tunnukaan viikolla 18.

Olen siis jo viikolla 18! Pari viikkoa enää puoliväliin ja siitä muutama viikko, niin vauva voisi ennenaikaisena jo selvitä tehohoidossa. Uskallan jo suunnitella hankintoja, nimiä ja sisustusta sekä käydä hypistelemässä vaunuja (näihin olen iskenyt silmäni, saa nähdä viitsiikö hankkia niin hintavat kärryt). Olen tehnyt vauvalle muutamia vaatteita ja tarvikkeita. Yritän ehtiä tehdä kaikki ne jutut, joista olen vuosia haaveillut. Suunnitelmissa on myös muutamien raskausvaatteiden ompelu. Yhden jo tein, mutta se on vielä aika reilu mahan kohdalta. Vieläkin välillä tuntuu, että tämä on uhkarohkeaa, mutta olkoon. Elämä tuntuu olevan juuri nyt hyvässä järjestyksessä. Olen voinut raskausaikana monella tapaa paremmin kuin odotin. Olen saamassa vakituisen työn. Olen aika kauan toivonut pientä taukoa työelämään, mutta nyt kun se on tiedossa, tuntuu tosi hyvältä, että on hyvä työ, mihin palata. Tuntuu, että raskaus on hieman tiivistänyt perhesuhteitamme, mikä on kivaa. On vieläkin hämmentävää ajatella, että kaikesta pessimismistäni ja epäuskostani huolimatta juuri me olimme hoidoissa onnekkaita ja nyt matkalla kohti vanhemmuutta.

 


Toinen kerta neuvolassa

Olemme käyneet toista kertaa neuvolassa. Tutustuimme tällä kertaa meidän omaan terveydenhoitajaan ja olen ihan tyytyväinen. Yhytin miehen mukaan, hän poistui neuvolasta jotenkin hämmentyneenä koko neuvolajärjestelmästä ja sen ajankäytöstä. Mies odotti käynniltä enemmän toimintaa. Minulla ei ole paino edellisestä kerrasta noussut, mikä on kiva juttu. Ilahduttavin asia käynnillä oli se tieto, että kohdun pohja on noussut ja tuntuu pari senttiä navan alla.  En ole itse oikein sitä pystynyt havaitsemaan. Mutta vauvanalkumme on siis oikeasti kasvanut! Syke kuului paremmin kuin minun kotidopplerilla ja syketaso oli hyvä. Seuraava raskausseurantakäynti olisikin sitten jo rakenneultra ja sen jälkeen se neuvolakäynti, jonka jälkeen sopii hakea äitiysavustusta. Viime viikot ovat kuluneet nopeasti. Nyt on menossa 17. raskausviikko. Liikkeitä en ole vielä havainnut. Jospa pian…


Selkenevää

Olen huomannut raskaaksi tultuani menneiden vuosien synkkien pilvien väistyvän välillä pään päältä. Nykyinen työni herättää minussa erilaisia tunteita kuin vielä keväällä. Tuntuu, että pystyn olemaan enemmän läsnä nyt, kun en ole hoitojen aikaisessa pettymyskierteessä. Lisäksi olen huomannut, että raskauden myötä koen jotenkin kuuluvani ikäisteni joukkoon eri tavalla kuin ennen. En koe samalla tavalla raastavaa ulkopuolisuuden tunnetta kuin ennen. Nyt vasta oikein tajuaa, kuinka syvästi lapsettomuus, hoidot ja epävarmuus onnistumisesta ikinä ovat usean vuoden ajan vaikuttaneet arkeeni ja olemiseen muiden kanssa. Tavatessani opiskelukavereita en odota kauhulla enää, milloin lapsiaihe mahdollisesti tulee käsittelyyn, ketkä mahtavatkaan olla raskaana tai tuoreita vanhempia. On helpompi sanoa vanhoille tutuille nyt, että meillä ei vielä ole lasta (en ihan kaikille raskaudesta vielä osaa kertoa) kuin ennen, jolloin sana ”vielä” tuntui aivan liian optimistiselta. Nyt on hyvä mieli, että mekin olemme matkalla kohti vanhemmuutta, jos kaikki menee hyvin. Tässä vaiheessa on jo todennäköisempää, että ihmisenalkumme selviää, kuin ettei selviäisi.

Joissain tilanteissa pilvet tuppaavat kasaantumaan pääni päälle edelleenkin. Harmittaa, kun tiettyihin lähipiirin lapsiin, joihin on omien hoitojen aikaan ollut vaikea suhtautua, ei edelleenkään tunnu kovin luontevalta ottaa kontaktia. Tavallaan ehti käydä niin, että koska omien vaikeiden tuntemusten takia ei ollut juuri näiden perheiden kanssa tekemisissä, on ehtinyt aikaa kulua sen verran, että lapsi onkin jo aika iso eikä tunne minua. Lisäksi kyseisiin lapsiin valitettavasti liittyi aiemmin muistutus omista vaikeuksista, eikä sitä näköjään ole vielä ihan helppo unohtaa. Ja kyllä jotkut kommentit suututtavat edelleen yhtä lailla. Esimerkkinä nyt vaikka työkaverien käymä keskustelu Kaksplus-lehden otsikon inspiroimana. Otsikossa julkkisäiti harmitteli, ettei tullut lähteneeksi lapsentekohommiin aiemmin. Työkaverit miettivät, miltähän moinen otsikko lapsettomuustaustaisen silmissä näyttää. Tämä kuulosti minusta huomaavaiselta. Keskustelu sai kuitenkin lupaavan alun jälkeen tyrmäävän käiänteen, kun keskustelukumppanit kilpaa selostivat toisilleen, kuinka hedelmällisiä itse olivat olleet: viisi raskautta viidessä vuodessa jne. Hieman sapetti. Muistin hyvin, kuinka erilaisessa todellisuudessa elän.

Mutta nyt olen raskaana. Olo ei nykyisellään ole hassumpi. Jos olo on tällainen koko ajan, haluan olla aina raskaana. Äkkiä näköjään pahoinvointi unohtuu, kun sitä ei ole… Jotenkin tuntuu niin luonnolliselta tämä olotila ja luonnottomalta vain se, että tähän tilaan pääseminen oli niin tolkuttoman vaikeaa.


Syke

Kotidoppler on saapunut tähän taloon ja löysin sykkeet. Huoh. Piti etsiä aika kauan, vähän alkoi jo hermostuttaa. Sain lopulta sykkeen tasolla 141 kuuluviin muutama sentti keskiviivasta vasemmalle ja melko alhaalta. Välillä syke saattoi olla nopeampikin. Luulen, että koska kohtu on vielä taaksepäin kallellaan, on hieman vaikeapaa löytää sykettä sen takia. Se ei nimittäin kuulunut niin voimakkaasti kuin olin kuvitellut, mutta lopulta kuitenkin selvästi. Kiva doppler, hyvä ostos.


Väsymystä, hämmennystä, epäuskoa

Voi kun tulisi jo tilaamani kotidoppler. Ultrasta on kulunut vain muutama päivä ja alkaa olla taas epäuskoinen olo raskauden suhteen. Joskus mietin, että onkohan tämä huijausta koko raskaus! Jos näyttivät jotain standardisoitua nt-ultravideota meille, että minulle tulisi hyvä mieli… Kaikkea sitä tulee mieleen, kun mahassa ei vielä potkuja tunnu eikä maha todellakaan kasva vielä. Tosin, pahoinvoinnit tulivat viikonloppuna takaisin ja tänään olo on kuin katujyrän alle jääneellä. Väsyttää hirveästi, uni on silti mitä on. Ehkä olenkin edelleen raskaana. Nyt pitäisi alkaa rv 14. Seuraavaan neuvolakäyntiin on jotain kolme viikkoa, kai se doppler ennen sitä saapuu. Toivottavasti syke on helppo itse löytää. Mahtaakohan asiaan vaikuttaa kohdun asento? Sain muuten neuvolasta toivomani lähetteen verikokeisiin ja kävin jo ne otattamassa, viikon päästä saanen tietää olenko aikaisemmin sairastanut parvorokkoa tai cmv-infektiota. Toivottavasti olen, sillä muuten stressaannun kyllä.

Olen alkanut tutkailla hieman vaunuja. Hyvin uskaliasta minulta. Se on tosi hämmentävä maailma. Olin kuvitellut ennen, että vaunujen valitseminen olisi hauskaa. En ole ihan varma siitä enää. Olen ihan pihalla, ei ole pienintäkään hajua, mitä ominaisuuksia kannattaisi olla. Ja ulkonäöllisesti valikoimissa on paljon minun mielestä aivan pöljän näköisiä menopelejä. Ja ne hinnat! Ainoat ominaisuudet, jotka varmasti tiedän haluavani, ovat melko pienet ja pieneen tilaan menevät vaunut. Tuntuu, että pitäisi alkaa kehittää jotain vaunumerkkitietoisuutta, se kun vaikuttaa olevan melko tärkeä valinta tulevaisuutta ajatellen. Minkälaisen kannanoton sitä mahtaakaan tehdä vaunujen valitsemisen myötä?


1:76000

Seulontaultra takana! Vauva on kasvanut viikossa reilusti ja pysynyt hyvin aikatauluissa. Ultrakäynti oli aika merkillinen kokemus. Kaupunkimme ultran tiloissa on joka puolella isoja kylttejä, joissa annetaan tiukkaan sävyyn ohjeita, kuten : ”Ultraan rakko tyhjänä!” Ilmoittautumisluukulla luki: ”Jos sinulla on aika, älä ilmoittaudu!” En olisi ollut ihmeissäni, jos siellä olisi lukenut jossain ovessa: ”Luuletko tosiaan olevasi raskaana?” Ultrahoitaja oli tehokas ja selvästi rutinoitunut täti, käytiin suoraan asiaan ja hölvättiin geeliä pitkin poikin. Ei mitään vauvalässytyksiä alkuun, ei myöskään pukukoppeja tai sermejä. Mahan päältä ei näkynyt oikein vielä mitään, joten hölvättiin runsaasti geeliä sitten sinne. Pikkuinen oli hyvin yhteistyökykyinen ja köllötteli rauhassa ja antoi mitata. Ultrassa oli erittäin tarkka kuva, pystyin itse erottamaan ruudulta hyvin sormet, selkärangan ja muitakin rakenteita. Lopuksi täti hytkytteli vatsaani ja yritti saada liikettä mahassa aikaiseksi. Pikkuinen alkoikin heti polkea jaloilla ja kääntyillä ympäri, kädet heiluivat naaman edessä. Oli tosi hauska nähdä minkälaista mellastusta hän osasi pitää. Mikään siitä ei kuitenkaan vielä aiheuttanut tuntemuksia vatsassa. Poikkeavaa niskaturvotusta ei näkynyt. Rakenteet alustavasti näyttivät hyviltä ja sopusuhtaisilta. Down-riskiluku on 1:76000, ikäriski on 1:800, eli varsin hyvät lukemat. Täti ennusti, että raskaus ei vielä minulla aikoihin ala näkyä, vaikka vauva kasvaakin hyvin. Sen verran taaksepäin kallellaan kohtu on.

Tilasin kotidopplerin. Seuraavaan ultraan on aikaa kaksi kuukautta.


Huomenna seulaan

Alan olla toisen kolmanneksen puolella tässä raskaudessa, silti jännittää taas. Huomenna on nimittäin seulontaultra. Jälleen mietin ja stressaan, onko vauvanalkumme elossa vielä, en niinkään seulonnan tuloksia. Viime viikolla ei näkynyt niskaturvotusta, joten tuskinpa se on viikossa ilmaantunut. Hermostuttaa myös se, että olen napannut jostain flunssan ja poden kurkkukipua. Tiedän, että tavallinen flunssa ei ole haitaksi raskausaikana, mutta huolestun silti Pikkuisen puolesta. Jos huomenna kaikki on hyvin, tilaan kyllä kotidopplerin, jolla voin alkaa etsiä elonmerkkejä mahasta kotona. Seuraavaan neuvolakäyntiin on kumminkin useita viikkoja aikaa. Saavutankohan seesteisen ja energisen keskiraskauden olotilan jossain vaiheessa? Luen itselleni voitoksi nyt kuitenkin sen, että olen pystynyt haaveilemaan asioista, joita hankkisimme vauvalle ja palauttamaan mieleeni kivoja loruja ja lauluja omasta lapsuudesta.