Täällä taas
Julkaistu: 10.3.2016 Kategoria(t): huolet, kuukautiskierto, lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized, yleistä mölinää Jätä kommenttiBlogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.
Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?
Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.
Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.
Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.
Käsipuoli ja puoli vuotta
Julkaistu: 13.8.2014 Kategoria(t): Uncategorized Jätä kommenttiPoika on puolivuotias, ihana vipeltäjä, joka kerää paljon huomiota osakseen, kun liikumme kylillä. Aina on joku mummeli ihastelemassa tai sitten jono pikkutyttöjä. Poikanen on usein aika seurallinen, mutta kuitenkin tarkastelee äidiltä, onko vieraamman ihmisen kanssa sopiva käydä juttusille. Hampaita tulee, kieriskelee ja kohta varmasti ryömiikin. Kaikista ihaninta on ääneen nauraminen ja kikattelu.
Kehitys menee huimaa vauhtia eteenpäin.
Aloittelimme pari viikkoa sitten sormiruokailuharjoitukset. Lusikkaruokaa olemme parina päivänä tarjonneet, se vaikutti yllättäen kiinnostavan kyllä myös. Tarkoitus olisi aika rauhalliseen tahtiin edetä, vauvan kiinnostuksen mukaan. Täysimetys on siis kestänyt jokseenkin puoli vuotta. Pari viime kuukautta ovat olleet helpoimmat. Alkuvaikeuksien jälkeen imetys on ollut kuitenkin varsin kätevä ja mukava tapa ruokkia vauva ja olen tyytyväinen, että selvisin kivuista, tukoksista, suihkutisseistä, sairaalasta ynnä muusta huolimatta ilman korviketta tähän saakka. Nyt kohti uusia haasteita, ja niitähän piisaa. Nyt pitäisi saada poika olemaan purematta. Toivun itse käsileikkauksesta, kun se raskauden lopulla alkanut jännetupintulehdus piti leikata. Vähän lisähaasteita kehiin siis. Melko monipuolinen imetystaival meillä tästä on tulossa. En malta taas olla päivittelemättä sitä, miten tämän leikkauksen yhteydessä imetys huomioitiin. Anestesialääkäri koki asiakseen esittää, että eikös tässä olisi nyt hyvä vieroituksen paikka. Lisäruoan aloitusiän nykysuositukseksi hän esitti 3 kk ikää ja että kyllä hän lääkärinä nykysuositukset tietää. Joopa joo. Että tuosta vaan vieroitus käytännössä täysimetystilanteesta… Vähän sellainen 70-80 luvun kaiku anestesialääkärin tiedoissa oli. Varmuuden vuoksi tarkistin vielä jälkikäteen minulle määrätyn kipulääkityksen sopivuuden Teratologisesta tietopalvelusta, kun jäi pieni epäluottamuksen siemen retroimetystiedoista mieltäni jäytämään.
On kyllä tilastoissakin aika harvinaista, että puolivuotiaalle ei vielä juuri lisäruokia mene, että on ymmärrettävästi odotettavissa jotain kommenttia ulkopuolisilta. Mieheni tuumi, että neuvolassakin on sellainen kahtalainen suhtautuminen tuntunut olevan. Toisaalta on kannustettu pitkään täysimetykseen ja toisaalta on tullut sellainen tunne, että lisäruokia pitäisi myös mennä. Siitä suomalaisten suositusten 4-6 kk lisäruokien aloituksen liukumasta tulee kieltämättä hämmentynyt olo. Täällä kun syystä tai toisesta ei ole haluttu WHO:n tyyliin yksiselitteisemmin suositella lisäruokien aloitusta 6 kk iässä. Viimeisimmällä neuvolakäynnillä tuli hyvä mieli siitä, kun hoitaja totesi maidon olevan edelleen pääasiallinen ravinto vauvalle.
Täysimettäjä täällä päivää
Julkaistu: 16.5.2014 Kategoria(t): huolet, imetys, Uncategorized, yleistä mölinää 5 kommenttiaTuntuu, että olisi ottanut omassa vanhemmuudessa viikon aikana melkoisen harppauksen eteenpäin. Poika sairastui ja joutui osastohoitoon. Ei voi tietää, miten vahva onkaan, ennen kuin pitää olla vahva. Vauvan sairastuminen on ihan kamalaa. Itsestäänselvästi vietin monta vuorokautta vauvan kanssa osastolle pesiytyneenä. Vauva on nyt tervehtymässä jo ja minulla on monenlaisia kokemuksia terveydenhuollon erilaisista asetelmista imettävänä äitinä. Ja kaikkea sitä kuuleekin. Täysimetys on lastenosastolla yllättävän hämmentävä konsepti työntekijöille. Hoitaja 1: ”Joillakin maito vaan loppuu täällä…” Minä: ”No ei se noin vain yhtäkkiä lopu. Mulla on ollut vähän tuota ylituotantoa ennemminkin.” Hoitaja 2:”Tehdään näitä syöttöpunnituksia, että nähdään paljonko sulta tulee maitoa.” Minä: ”Ennemminkin nähdään, kuinka paljon on jaksanut syödä. Mulla on siis vähän tuo ylituotanto ongelmana.” Hoitaja 3: ”Kolmen tunnin välein olisi mentävä tämän verran maitoa.” Minä: ”Ikinä en ole kellon kanssa syöttänyt.” Hoitaja 4 närkästyneenä: ”Mitä sinä sitten teet, jos sinun pitää jossain käydä, eikä se syö pullosta??” Todella epäolennainen huoli, jos haluan turvata imetyksen jatkon, vauva kun on ollut hieman turhautuvainen aiempaa hitaampaan maidontuloon ja häärännyt muutenkin rinnalla enemmän. En muutenkaan kaipaa vielä aikaa vauvasta erillään, varsinkaan kun hän on sairaana. Sen verran paneutunut imettämiseen olen viime kuukausien aikana, että ihan mitä tahansa pöljyyttä en kuuntele. Viime kertaiseen sairaalakokemukseen verrattuna tämä oli erilainen sikäli, että oma pää ei ollut täysin elämänmuutoksesta, hormoneista ja kipulääkkeistä sekaisin ja olin täysin kykenevä hoitamaan vauvaani. Tunnen myös jo, miten minun keho käyttäytyy ja miten vauvani tyypillisesti syö. Menin sairaalaan täysimetetyn vauvan kanssa ja vakaa aikomukseni oli sieltä poistua samalla ruokinnalla, sillä niin kovasti olen tehnyt hommia imettämisen onnistumisen eteen, että sairaalahoito ei saisi sitä kaataa. Olin hetken kerinnyt riemuita hieman tasaantuneesta maidontulosta ja siitä, ettei hetkeen ole ollut tukosta. Sitten poika joutuu sairaalaan eikä jaksa ihan yhtä hyvin syödä kuin normaalisti taudin takia. Joudun seuraamaan syöttöpunnituksia ja stressaamaan syömisten määriä, lisäksi itseni kannalta huolestutti tukoksen mahdollisuus, kun syöminen muuttui. Onneksi muutos oli kuitenkin vain hetkellinen ja sain jopa hieman uudelleen lisättyä maitomääriä, jotta syöminen olisi vähän kevyempää vauvalle. Olen aika hämmästynyt, kuinka hyvin kaikki lopulta sujui määrätietoisen asenteen ansiosta. Sen verran löytyi nimittäin itsevarmuutta vanhempana ja imettäjänä, että uskoin asiaani siinä määrin, että sain syötettyä lapseni ilman isompia tukia. Harkitsen uraa imetysaktivistina.
Lisää imetysasiaa
Julkaistu: 19.3.2014 Kategoria(t): imetys, Uncategorized Jätä kommenttiImetys on meillä melkoista tasapainoilua. Tarjonta ja kysyntä eivät ihan tunnu kohtaavan. Välillä on päiviä, että poikanen imee 3-4 tunnin välein vain toisesta rinnasta ja välillä päiviä, että hän syö molemmista parin tunnin välein. Välillä on tullut jopa viiden tunnin unipätkiä yöllä, välillä herätään syömään parin tunnin välein. Tissit yrittävät pysyä tahdissa, mutta ihan ongelmatonta tämä ei kyllä ole. Pitkät syöttövälit tiheiden syöttöjen päivän jälkeen aiheuttavat pakkautumista ja valumista tai tiehyttukoksen oloisia oireita erityisesti toiselle puolelle. Tukosoireita on nytkin. Toinen rinta on muutenkin hankalampi. Se on koko ajan ollut vuolaampi ja poikasen on ollut siitä vaikeampi saada hyvää otetta. Otteen kanssahan meillä onkin pulmia ja minulla välillä nirhaumia sen takia. Syöttäminen sattuu. Otteen parantaminen on vaan tosi vaikeaa. Periaatteessa tiedän mitä pitäisi tehdä. Mutta miten harjoituttaa nälkäistä muutaman viikon ikäistä, joka turhautuu herkästi ja välillä itkee niin sydäntäsärkevästi, kun yritän korjata hänen otetta maitohanasta? En aina ollenkaan itse kestä sitä. No, otteen suppeuteen näyttäisi vaikuttavan vuolas ja jopa suihkuava maidontulo. Sillon kun ote on parempi, pitää nostaa kakovaa poikaa pystyyn yskimään rinnalta ja välillä maitoa tulee nenästä syödessä tai pulautuksena kaikista rööreistä… Imemisen tarve on myös kova ja mahvaivaakin tulee maitoähkystä. Olenkin saanut ohjeen imettää neljän tunnin syötöt vain toiselta puolelta, jotta maidon tulo vähenisi ja otteen harjoituttaminen helpottuisi. Tämä on ns. suihkutissihoitoa. Aloin toteuttaa tätä, mutta tästä näyttää olevan seurauksena alkavat tiehyttukokset, koska toinen rintahan saattaa yhtäkkiä olla levossa pidemmän aikaa kuin tuon neljä tuntia, koska syöttövälit eivät ole aina kovin tiheät ja rinta ilmeisesti ei tyhjene otteen pulmien takia niin hyvin kuin pitäisi. Maidon tulon vuolaudesta kertoo kuitenkin sekin, että poikanen oli viime neuvolassa saanut painoa löhes 450g/viikko, mikä on paljon, kun kuukaudessa olisi saatava vähintään 500g. Tällä vauhdilla lapsi olisi yli 20kg vuoden iässä… No, eiköhän tämä tasaannu kuitenkin. Syytä olisi. Hermot menee. Vähän pelkään rintatulehdusta. Käytännön elämä on muutenkin kinkkistä edelleen. Huonekalut on vuorattu pyyhkeillä ja peitoilla pukluvaaran ja äidille tarpeellisten ilmakylpyjen takia. Sohva, sänky ja nojatuolit ovat yhtä tyynyjen, pyyhkeiden ja harsojen sekamelskaa. Maitotahroja on siellä täällä. Pyykkiä tulee 1-3 koneellista päivässä, lähinnä harsoja ja pyyhkeitä. Ennen pesin ehkä kolme koneellista viikossa. Toki nyt vaatevalikoimakin on suppeampi, joten ne vähät on pestävä usein, jotta on päällepantavaa. Haluaisin niin kovasti, että tämä alkaisi sujua paremmin. Hirmu työläs vaihe tämä on.
Hän on täällä
Julkaistu: 18.2.2014 Kategoria(t): paino, perätila, synnytys, Uncategorized 6 kommenttiaPoikanen on turvallisesti maailmassa ja pian viikon vanha. Hän on ihana ja soma. Tervekin. Kokoarvio osui nappiin (3020g/49cm/36cm). Siro vauva, jolle kaikki varaamani vaatteet ovat hieman liian suuria. Hän on heti tiennyt, mitä vauvojen kuuluu tehdä -syödä. Alkuun hän on ollut melko säyseä, mutta viime päivinä osoittanut herkän turhautumisen elkeitä. Sektio sujui hyvin ja oli suunniteltuna ehdottomasti meille oikea ratkaisu. Vauvalla oli napanuora kertaalleen kaulan ympäri, joten olisi perätilasta alakautta yrittäessä voinut käydä hullustikin. Selkäpiitä karmii ajatellakin sitä. Asiat, joita jännitin ehkä sektion suhteen eniten, eivät olleetkaan niin pahoja kokemuksia. Kyllä minua leikkauspöydällä hirvitti, mutta jotenkin itse suunniteltu sektio oli koko synnyttämisessä vain kovin pieni osa, minusta tuntuu.
Sektiosta toipuminen on ollut fyysisesti melko nopeaa ja tähän mennessä ei ole tullut mitään ihmeellistä takapakkia tai pelkäämääni komplikaatioita. Muutama päivä sitten olo oli vielä kuin katujyrän alle jääneellä haavakipujen ja maidonnousun kanssa, mutta päivä päivältä olen paremmin tolpillani. Uskomatonta on myös se, että olen jo 3kg päässä raskautta edeltäneestä painosta. Synnytyssairaalaan jäi reilut vauvan verran painoa ja kotiin palattua on haihtunut toiset 3kg kuin itsestään kai imettämiseen. Ensimmäiset synnytyksen jälkeiset päivät menivät aika lääke- ja hormonipöllyissä vauvaa ihastellessa, ja mielikuvat päiviltä ovat osin hieman hatariakin. Ikinä milloinkaan en olisi osannut kuvitella, miten suuri maanjäristys lapsen syntymä onkaan. On totaalisia rakastumisen tunteita ja valtavaa huojennusta kaiken raskaudenaikaisen jännittämisen, pelkäämisen ja huolien jälkeen. Vuosien paino, odottaminen ja epävarmuus purkaantui aika voimakkaasti. Tunteiden kirjo ja vuoristorata on ollut hurjaa, mutta onneksi jo hieman tasaantumassa. Valvoin sairaalassa paljon ja se toi oman lisänsä myllertäviin tunteisiin. Jossain vaiheessa aloin luulla jo sekoavani kaikesta siitä. Minulle oli lopultakin itse leikkausta vaikeampaa olla toipilaana osastolla ja varsinkin se, ettei alkuun yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan vauvaa niin paljon kuin olisi halunnut. Osan hoitajista olisin tosin voinut kotiutuessa ottaa meille asumaan, osan taas… No, ei siitä sen enempää. Osastolla oli onneksi useita työntekijöitä, jotka ymmärsivät hyvin, mitä olin käymässä läpi. Kotiin tullessa tuntui, kuin olisin joku aivan toinen henkilö kuin lähtiessä, olin kuitenkin varsin pitkään osastolla omassa vauva- ja hormonikuplassa ilman kosketusta ulkomaailmaan lukuunottamatta lähiperhettä. Ja olenkin toinen henkilö. Olen nyt tämän pikkuvauvan äiti, enkä ihan täysin käsitä sitä. Mieheni on hieno isä.
Pää on kyllä aika pöllyissä vieläkin. Kauan odotettu raskaus on takana ja meillä on kaivattu lapsi. Samalla on haikeaa, että raskaus on ohi ja se tuntuu sittenkin kuluneen hirmu nopeasti. Monella tapaa tykkäsin olla raskaana. Hullunkurista, miten koko raskauden jatkunut mehukeitto- ja mehumieltymys on yhtäkkiä takana. Suklaa maistuu taas hyvältä pitkästä aikaa. Leipä ei enää närästä. Ylipäänsäkään ei enää närästä. Turpeus on häviämässä. Kädet tuntuvat aika hyviltä myös tässä vaiheessa. Vaikuttaa aika lupaavalta. Nyt tutustumme vauvaamme.
Miten sinulla on noin pieni maha?
Julkaistu: 4.12.2013 Kategoria(t): kolmas trimesteri, paino, raskaus, Uncategorized, yleistä mölinää Jätä kommenttiOlen viimeisten viikkojen aikan ihan riittävän monta kertaa kuullut jonkun täti-ihmisen suusta ihmettelyjä, miten minun mahan voi olla näin pieni. Näin oli jälleen tänään. Kyllästyttää todella. Varsinkin nyt, kun maha selvästi tuntuu kasvaneen ylöspäin ja erikoista painetta ja kivuliasta kiristystä tuntuu vinojen vatsalihasten yläosissa ja kylkivälilihaksissa. Maha on se mikä on ja ei raskausaikana ole tarkoitus varsinaisesti muuten lihoa. SF-mitta on kulkenut viime kerrat siinä keskikäyrän tuntumassa, joten ei kohtu ainakaan liian pieni tähän mennessä ole ollut. Itse päähenkilö, vauva, on ollut myös keskikokoinen ultrissa. Mutta joka kerta, kun joku möläyttää jotain mahani koosta, mietin, että ohkohan se oikeasti liian pieni sittenkin. Seuraavalle kommentoijalle harkitsen vastakommentiksi jotain Punahilkka-sadusta tuttua… Onneksi olen saanut kehuja omalta terveydenhoitajalta maltillisesta painonnoususta, joten niillä ajatuksilla onnistun lievittämään ärsytystä vielä hyvin. Kotivaa’an mukaan tässä vaiheessa painon lisäys on n. +7 kg arvioidusta lähtötilanteesta tai +5,2kg ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Uusille kymmenlukemille siirtyminen on käsillä ja se tuntuu kyllä aika hurjalta. Samoin on raskausviikoissa, tänään alkoi 30. raskausviikko. Jo muutaman viikon päästä vauva voisi syntyessään selvitä ilman merkittäviä sairaalahoitoja.
Työpäivien määrä vähenee mukavaa vauhtia. Raskauden myötä elän niin omassa ajanlaskussani, että joulu tuntuu tänä vuonna aika laimealta välietapilta. Saa nähdä tuleeko pahemmin valmisteltua tänä vuonna. Joulukausi alkoi silti minusta huolimatta pikkujouluineen. Ensimmäinen tilaisuus on jo takana vai sanoisinko lusittu, nimittäin siltä minusta tuntui. Tilaisuus oli lähinnä perhesyistä tärkeä, mutta minulla oli kovin vaivaantunut olo, kun yksi jos toinenkin vieras ihminen kommentoi tulevaa perheenlisäystämme. En oikein tiedä mikä siinä on, mutta en osaa suhtautua siihen luontevasti vieläkään. Oikein jännitti mennä tilaisuuteen sen takia, että tulisi juuri noita arvioita mahan koosta ja kaikenlaista muuta päivittelyä.
Aika erikoista, että meille on tulossa vauva. Haluaisin toisaalta kyllä jo jäädä äitiyslomalle, jotta voisin keskittyä raskaanaolemiseen ja valmistautumiseen. Vapaa-ajalla raskaus täyttää niin täysin mielen tällä hetkellä, että työorientaatio alkaa olla jo vähän hakusessa. Tapasimme juuri yhtä pikkuvauvaperhettä. Onko meillä tosiaan kohta samanlainen pikkuinen kotona? Osaanko sitten rauhoittaa ja hoitaa häntä? Varsinkin ne ihan alkuviikot ja kuukaudet tuntuvat melkoisen jännittäviltä. Synnytystä en taaskaan ole kovinkaan paljon miettinyt…
Turhauttava lääkärikäynti
Julkaistu: 8.11.2013 Kategoria(t): huolet, liikkeet, neuvola, raskaus, supistelut, Uncategorized 2 kommenttiaJa heti uutta päivitystä perään. Siis mitä ajattelinkaan tilatessani lääkäriaikaa yksityiselle lapsettomuusklinikalle, kun varasin ajan juuri sille lääkärille, jota yleensä välttelen. Viimeiset käynnit hänen luonaan olivat ok, joten varmaan ajattelin, että menköön tälläkin kertaa, kun muistelin heidän toivottaneen meidät tervetulleiksi myöhemmin raskaudessakin. Virhe! Vaikka normaalisti käyn oman alueen neuvolassa, en halunnut mennä neuvolalääkärille, joka on hieman liian tuttu muuta kautta. Ehkä olisi kannattanut antaa hänelle tilaisuus.
Kävin siis keskiraskauden lääkärikäynnillä lapsettomuushoitopaikassamme. Käynti oli kummallinen. Piti ensinnäkin selittää, miksi ylipäänsä tulin sinne. Tuli vahvasti sellainen olo, että ei todellakaan olisi pitänyt, vaikka maksan käynnistä omalla rahalla. En muistanut puhua asioista, joista olisin halunnut puhua. Tavallaan ehkä hyvä, sillä ne asiat, joista puhuin jotenkin eivät ehkä tulleet kuulluiksi tai jotenkin kääntyivät niin, että olin enemmän huolissani sieltä lähtiessä, kuin sinne mennessä. Pahin oli se, kun selitin, että olen pystynyt olemaan vähemmän huolestunut 24. viikon jälkeen ja lääkäri vain tokaisi, että hyvät mahdollisuudet vauvalla on vasta 34. viikon jälkeen. Kiitos kovasti, tämähän olikin oikein tervetullut näkökulma. Jäi jotenkin myös outo tunne siitä, ettei meidän vauva siellä oikein kiinnostanut tai ainakaan se ei kiinnostanut, mitä yritin hänestä kertoa. Tilanteen pelasti lopuksi se, että meidän luottolääkärimme tuli juttelemaan hieman epämuodollisemmin, kun olimme jo lähdössä.
Minullahan on ollut kivuttomia supistuksia vaihtelevasti hieman rasituksesta riippuen jo raskauden puolivälistä. Lääkäri oli nyt sitä mieltä, että kohdunsuu on hieman pehmennyt. Se on kyllä täysin suljettu ja yhtä pitkä kuin ennenkin. Vauva voi edelleen hyvin. Kaikki saattaa olla täysin normaalisti raskauden vaiheeseen nähden, mutta toisaalta kohdunsuu voi olla hiljalleen kypsymässä hieman turhan aikaisin, kun tuota supisteluakin on. Lääkäri ei tavallaan ollut huolissaan, mutta silti sain kehotuksen mennä neuvolalääkärin viikottaisen seurantaan joksikin aikaa. Jotenkin hän onnistui asettelemaan sanansa niin, että huolestuin silti. Nyt en osaakaan enää suhtautua ihan niin huolettomasti näihin supistustuntemuksiin. Liikuntaharrastukset saa todellakin jättää, niin kuin olen tehnytkin jo. Hidas kävely iltaisin aiheuttaa myös herkästi supisteluja. Ei todellakaan huvittaisi joutua saikulle, pää hajoaa, jos taas pitää lepäillä vain kotona. Töitä olisi enää vain kuusi viikkoa ennen joululomaa ja sen jälkeen enää reilu viikko ennen äitiyslomaa.
Ennen kaikkea minua kuitenkin eniten jäi mietityttämään se, miten kummallista lapsettomuusklinikan lääkärin suhtautuminen raskauteen tässä vaiheessa oli. On erikoista käydä vuosia hoidossa, ja sitten tässä pisteessä ei osoitetakaan samanlaista kiinnostusta kuin hoitojen aikana. Jotenkin vähän sellainen hylkäämiskokemus ehkäpä. Eihän tässä vielä maalissa olla! Onneksi meillä on kiva neuvolantäti, joka on tätä lääkäriä parempi kuuntelemaan.
P.S. Sokerirasituksessa tänään sokeriliemen juomisen jälkeen vaavi järjesti mahassa melkoiset bileet.
Äitiysvaateturhauma
Julkaistu: 26.8.2013 Kategoria(t): raskaus, Uncategorized, yleistä mölinää Jätä kommenttiEi ole niin, että tarvitsisin tässä vaiheessa vielä runsaasti äitiysvaatteita. Olen joutunut viime viikolla kumminkin poistamaan käytöstä jo useat housut. Lähtötilanne on kyllä se, että minulla on aika paljon vaatteita. Toistaiseksi pystynkin käyttämään monia entisiä housujani edelleen (kahdet joustavat farkut, kahdet mustat housut ja useita rentoja housuja). Työkelpoisia housuistani ovat kolmet. Olen kumminkin alkanut orientoitua äitiysvaatteisiin hiljalleen. Jostain syystä minulla oli ennakkokäsitys, että äitiysvaatteita myydään useissa paikoissa, sillä mielestäni niitä on ollut joka puolella hoitojen aikaan. Olen tainnut kuvitella kaiken, sillä kun lähdin tutkimaan valikoimaa, päädyin lopulta lastentarvikeliikkeisiin, joissa en ole ikinä ennen käynyt. Eikä niissäkään mikään huimaava valikoima ollut, kolmet erilaiset housut vaihtoehtoina. Tavallisten kauppojen valikoima on olematon tai korkeintaan hyvin suppea. Lisäksi äitiysvaatteet ovat eräässäkin ketjuliikkeessä lastenosastolla viimeisimmässä nurkassa, eikä sinne ole mitään opastetta. Hyvin hämmentävää. Onko äitiysvaatteiden myynti salaisuus? Mikseivät ne ole naistenosastolla? Miten kotikaupunkini kokoisessa kaupungissa ei ole kunnollisia äitiysvaateliikkeitä?
No, voisihan vaatteita ommella vaikka itse. Ajattelin, että koska säästössä on paljon käsityölehtiä vuosien varrelta, niin eiköhän niistä löydy kaavoja. No… Useampi vuosikerta Modaa on säästettynä, eikä yhdessäkään ole odottavalle naiselle kaavan kaavaa. Olin aivan varma, että monessa säästämässäni lehdessä on äitiysvaatteita, muistan katselleeni niitä kaihoisasti. Kaikki muut lehdet selattuani löysin kaksi lehteä, joissa oli pari kaavaa ja yksi sellainen, jonka voisin ehkä tehdä. Jos osaisin espanjaa. Toinen näistä lehdistä on nimittäin espanjankielinen. En muista miksi minulla kyseinen lehti on. Kangaskaupan kaavakirjoista löytyy kourallinen kaavoja, ostin yhden.
Onneksi on nettikaupat. Tilasinkin jotain viehättävästä mallistosta, kolme vaatetta itseasiassa. Housut olivat melko sopivat, mutta yläosien suhteen olin arvioinut koon aivan väärin ja jouduin palauttamaan molemmat. Vaatteet olivat hillittömän isoja ennen kaikkea hartioista ja käsivarsista, jotka eivät toivottavasti kasva raskausaikana merkittävästi. Nettikaupoista vaatteiden ostaminen on aina vähän tällä tavalla riskialtista.
En osannut odottaa, että itsensä vaatettaminen olisi näin monimutkaista. Turhauttaa. Huomenna alkaa rv 16 ja joidenkin mielestä näyttää jo siltä, että olen raskaana.
Toinen pakkasalkion siirto
Julkaistu: 4.3.2013 Kategoria(t): PAS, Uncategorized 2 kommenttiaEnsimmäisen IVF:n toinen pakkasalkion siirto on tehty. Olen inhottavan flunssan takia sairaslomalla ainakin tänään, mutta onneksi flunssa ei estänyt siirtoa. Olisi hieman nyppinyt, jos yli kahden viikon hormonilääkitys olisi ollut ihan turha. Tällä kertaa sulatettiin kaksi alkiota, toinen ei selvinnyt sulatuksesta ja toinen selvisi pienin vaurioin. Tällä kertaa kukaan ei sanonut mitään hyvistä mahdollisuuksista. Orientaatio oli selvästi tulevassa, että sitten tämän jälkeen yksi välikierto ja sitä rataa, vaikka toki sanoivat toivovansa, että nyt se raskaus alkaisi ja suunnittelu olisi turhaa. Itse en oikein osaa ajatella muuta kuin, että josko ääneni palautuisi ja olo kohentuisi. Flunssa sumentaa olon ja vie energiat. Huomenna laitan Gonapeptylin.
Muistutuksena itselleni numeroina, että ensimmäinen IVF on tähän mennessä mennyt näin: 19 munasolua, joista 15 hedelmöittynyttä (puolet ICSI, puolet IVF), ja näille pitkä viljely, josta yksi tuoresiirto ja 6 pakasteeseen. Tuoresiirrosta nega, ensimmäisestä PAS:sta nega, toista PAS:a varten sulatettu siis kaksi alkiota. Pakasteessa on kolme alkiota vielä. Edessä voisi olla vielä 0-3 siirtoa, todennäköisesti ehkä yksi tai kaksi.
Mihin olisin valmis?
Julkaistu: 20.2.2013 Kategoria(t): lapsettomuus, lisääntyminen, Uncategorized Jätä kommenttiHuomaan, että olemme jo sellaisessa tilanteessa, että kaikki temput lapsen alulle saattamiseksi on vähintään kertaalleen kokeiltu. Ei näytä olevan jäljellä enää oikein mitään uutta, jonka varaan voisi laskea. Ainoa, mitä tässä ei ole kokeiltu, on lahjasolut. Nyt on jäljellä enää näiden jo tehtyjen hoitojen toistamista. Mutta kuinka monta kertaa niitä jaksaa toistaa? Näin ensimmäisen IVF-hoidon lupauksena. Viime hoidostakin taisin ajatella, että se varmaan on se juttu, varmasti lääkitys auttaisi raskauden alulle. Tässä sitä taas ollaan uudella kierroksella. Olotila on hieman tasoittunut. Olen nukkunut hyvin ja suurimmat pettymyksen ja surun tunteet alkavat väistyä. Tiedossa on fyysisesti ja henkisesti raskas viikonvaihde, joten siinä mielessä on ihan ok, etten nyt ole raskaana. Fyysinen olotila ei ole kyllä ihan priima hoitojen takia.
Töissä olen viime viikkoina kohdannut kaikenlaista sellaista, mikä on saanut pohtimaan halukkuuttani tulla vanhemmaksi eri tavalla kuin yleensä. Mietin omia voimavarojani ja motiivejani tällä hetkellä aika paljon. Minkä kaiken olisin valmis toivottamaan tervetulleeksi omaan kotiini? Minkälaisiin haasteisiin olisin tietoisesti valmis ryhtymään, jos ns. biolasta ei meille tulisi? Huomaan, että viime aikoina minulle on kehittynyt järkähtämättömämpi suhtautumistapa lapsiin. Olen tiukka enkä oikein siedä oikkuilua. Onko minulla alhainen kiukuttelun sietokyky, koska olen näistä hoidoista ja pettymyksestä kuormittunut? Vai onko tämä vain normaalia jämäkkyyttä, jota työkokemus tuo mukanaan? Ehkä molempia. Kukaan ei saa lasta takuulapun tai vaihto- ja palautusoikeuden kanssa. Kukaan ei voi taata, että jos saisimme meidän geeneillä varustetun lapsen, lapsi olisi täysin terve, fiksu ja vastaisi odotuksiamme kaikin puolin. Elämä ei ole sellaista. Kuka tietää, lakkaavatko meidän alkiot sen takia kehittymästä, että ne kehittävät esimerkiksi vaikeita kromosomihäiriöitä… Mutta tietäen, että toisella tavalla vanhemmaksi tuleminen on erityistä vanhemmuutta, onko minulla halukkuutta siihen? En tiedä. Mutta vielä ei ole päätösten aika.
Olen unohtanut tehdä kiitollisuuslistoja viime kuukausina. Voisi aktivoitua sen suhteen uudestaan.