Silminnäkijä

Katsokaahan tämän päivän Silminnäkijä-dokumentti Rakasta minut henkiin.


Tilannekatsaus

Putosin alkuviikosta motivaatiokuoppaan ja työssä käyminen tuntuu vaihteeksi ihan pakkopullalta. Jostain mielen perukoilta hiipi tuttu ajatus, kuinka kivaa olisikaan jäädä pian äitiyslomalle. Ja sitten tämän ajatuksen torjunta vaan päälle, sillä tässä on kaikki vielä niin epävarmaa, että turha miettiä jotain niin utopistista asiaa kuin äitiysloma.

Tietenkin kyttään raskausoireita, mutta hieman aiempia kertoja matalammalla intensiteetillä. Havaintoni ovat seuraavat: parina iltana nenä on ollut tukossa ja lievää rintojen arkuutta on esiintynyt siirron jälkeen. Muuten onkin aika hiljaista kehossa. Olo on ollut aika tasainen hormonien ansiosta, jos eilistä työahdistusta ei lasketa mukaan. En laske päiviä testiin ja yritän ottaa aika rennosti. Silti tuntuu, että aika matelee.


Joulunajan erilainen lukupäiväkirja

Nyt menen tietoisesti hieman off topic, mutta käytän blogiani jäsennelläkseni ajatuksia viimeaikaisesta lukemistostani ja aktualisoituneesta rasismikeskustelusta. Kaikki alkoi siitä, että luin joululomalla Umayya Abu-Hannan viimeisimmän kirjan, Multikultin. Tämä tapahtui sopivasti ennen kuin hesari julkaisi Abu-Hannan kirjoituksen, Ilta-Sanomain toimittajan toimittua virallisena mielensäpahoittajana Abu-Hannan kirjoituksesta ja ennen kuin vastineen vastineita kirjoitettiin mm. täällä, täällä, täällä ja täällä. Yhdessä asiassa verkkokeskustelijat harvoin eroavat toisistaan, kuten Stillerin blogin kommenttivirrasta voi päätellä: monet ovat yhtä mieltä nimittäin siitä, että on olemassa nuo toiset, erinäköiset, ei-suomalaiset. Keskustelua moottoroidaan puolin ja toisin asettamalla vastakkain moni- ja monokulttuuri, ja tämä vastakkainasettelu itsessään on vahingollista ja luo raja-aitoja ihmisten välille.

Multikulti herätti ajatuksia ja myös vaikeasti selitettävää ärtymystä. Minua harmitti, ettei Umayya tehnyt tätä keskustelunavausta ennen kuin muutti muualle, joskin on täysin loogista käsitellä näitä asioita välimatkan päästä. Kirja on ensisijaisesti suunnattu kulttuurialalla työskenteleville, joten minä en ole oikein kohderyhmää ja omaan työhöni siitä on hankala käytännön vinkkejä ammentaa. Se on myös lupauksensa mukaan käsikirjamainen  ja sivuaa aika vähän Abu-Hannan erityisesti lapsensa kautta Suomessa kohtaamansa rasismin takia tekemäänsä ratkaisua lähteä pois. Yllättävää minulle oli Abu-Hannan kokemus siitä, että nimenomaan kulttuurialalla on niin paljon vastahakoisuutta ottaa ns. ulkomaalaisia töihin. Näkeekö suomalainen kulttuurintuotanto itsensä pyhien kanonisoitujen suomalaisten tekstien ja kuvien vaalijana ensisijaisesti? Ja jos on näin, mitä tarjottavaa sillä on? Kirja sisälsi keskustelunavauksia tabun kaltaisista aiheista, kuten suomenruotsalaisille varatuista kiintiöistä ja miten tämä estää muiden vähemmistöjen asioiden ajamista suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi sivutaan Evankelisluterilaisen kirkon ja valtion suhdetta ja toivotaan pesäeron tekemistä. Erityisen virkistävä näkökulma oli, että Talvisotaa voisi käsitellä nykymaailman samantyyppisten konfliktien rinnalla yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat tulleet Suomeen konfliktialueilta. Arvelisin, että tällä voisi olla Suomen viimeisimpiin sotiin jumittavan diskurssin kannalta iso merkitys. Ärtymys kirjan luettuani liittyi ehkä osin myös siihen, että se oli melko poleeminen ja itsekin vastakkainasettelulle paikoin rakentuvaa. Jäin pohtimaan myös taustalla olevaa adoptiokysymystä.

Abu-Hanna asui noin 30 vuotta Suomessa, ja ehti adoptoida täällä asuessaan Afrikassa syntyneen lapsen ja he kaksi muodostivat perheen. Abu-Hanna olisi toivonut, että lapsen zulu-taustakulttuuri otettaisiin huomioon mm. itsenäisyyspäivänä. Mutta mikä on adoptoidun lapsen taustakulttuuri lapsen omassa kokemusmaailmassa? Jos asuu palestiinalais-suomalaisen äidin kanssa pääkaupunkiseudulla ja käy paikallista päiväkotia, mikä merkitys syntymämaan kulttuurilla on lapselle käytännössä, jos siihen ei ole mitään siteitä? Tämän identiteettikysymyksen pohdiskeluun keskittyi taannoin lukemani Anu Rohima Myllärin kirja Adoptoitu, jossa hän kuvaa olevansa pohjalainen sielu aasialaisessa ruumiissa. Kulttuuri tai identiteetti ei ole geeneissä.

Olen lapsettomuustilanteemme takia pohtinut adoption mahdollisuutta usein. Nyt vellova nationalistisrasistinen keskustelu huolettaa minua. Jos päättäisimmekin aloittaa kansainvälisen adoptioprosessin, minkälaiseen yhteisöön mahdollinen adoptiolapsi tulisi? Olisiko lasta kohtaan oikein tuoda hänet yhteisöön, joka ei ole kykenevä näkemään ihmistä, vaan pelkän ihonvärin? Yhteisöön, jonka on vaikea suoda, että tänne muuttanut ihminen kokee itsensä suomalaiseksi asuttuaan täällä yli puolet elämästään, kuten Abu-Hanna? Olisiko lapsen tehtävä täällä tehdä yhteiskuntaa ”monikulttuurisemmaksi” ja olla toisten suvaittavana? Entä jos lasta ei tippaakaan kiinnosta tällainen mandaatti?

Luinpa muutakin vauhtiin päästyäni. Luin Marjo Kymäläisen toimittaman Me ja muut -teoksen vuodelta 1994. Uskoisin kirjan tulleen meille perintönä, mutta sisällöltään se on edelleen ajankohtainen ja Multikultin jatkoksi se sopi mainiosti. Erityisesti minua hauskuutti osuva diskurssianalyysi Päivi Rantasen artikkelissa Hevosenkaltainen kansa -suomalaisuus topeliaanisessa diskurssissa. Hän kysyy, minkälaiseen suomalaisuuteen meitä kanonisoidulla topeliaanisella diskurssilla sidotaan. Topeliaanisessa diskurssissa Suomessa ei ole mitään, millä kehuskella ja sen mukaan suomalaiset ovat ”yhtämittaa tuhat vuotta taistelleet maansa viljelemiseksi ja raivaamiseksi”, mutta näyttää siltä, että suomalaisissa täytyy olla jotain vikaa, kun vuosituhantisesta raivaustyöstä huolimatta Suomi on aina vain karu, köyhä ja kehittymätön maa. Koko artikkeli on mielenkiintoista luettavaa ja sitä lukiessa tuli vahva tunne siitä, että Topeliuksen suomikuvan hengessä työhön, tuottavuuteen ja kilpailukykyyn suomalaisia piiskataan edelleen. ”Suomalaisiksi artikuloidut hyveet, kuten ahkeruus ja kestävyys, eivät siis ole kansassa läsnä sisäsyntyisesti, vaan ne tarvitsevat toteutuakseen ulkoista ohjausta”, kirjoittaa Rantanen. Tätä ohjausta on tarjolla väsymiseen saakka, vaikka jotain on näissä talkoissa jo saatu aikaan.

Seuraavaksi jatkoin Olli Löytyn kirjaan Maltillinen Hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta, joka ansaitsisi enemmän tilaa kuin nyt jaksan kirjoittaa. Yritän hankkia käsiini joitakin tausta-aineiston teoksia, niin kiehtovia ja omaa ajattelua avartavia näkökulmia kirjasta sain. Paras käytännön neuvo erilaisuuteen löytyi tästä kirjasta siihen, miten erilaisuuteen pitäisi suhtautua. Olli Löytty toteaa, että ei yhtään mitenkään. Ihmiset ovat erilaisia ja sitä on siedettävä, suvaitsevaisuuskin kun tuppaa olemaan ylhäältä alaspäin katsomista.

Lukulistalla on nyt monta kirjaa ja kesken on Husein Muhammedin Yhtä erilaiset – Islam ja suomalainen kulttuuri. Välillä voisi kokeilla harrastaa monokulttuuriakin, nimittäin hiihtämistä, etten tule laiminlyöneeksi tärkeää ruumiinkulttuuria itseni sivistämisen kustannuksella.


Kesälomalle

Aivan vielä ei loma töistä ole alkanut. Olen ottanut etäisyyttä lapsettomuuteen henkisesti. Palailen blogin pariin viimeistään sitten, kun hoidot jatkuvat. Nyt blogissa on pieni kesäloma.


Elämäntyylikysymys

Elämä on jälleen käymistilassa. Muutimme nykyiseen kotiimme puolitoista vuotta sitten. Motiivina muuttamiselle olivat minun toive saada piha ja miehen toive saada työhuone. Muutimme kerrostalosta rivitaloon. Pidimme edellisestä kodistamme kovasti, se oli melko keskeisellä sijainnilla ja varsin viehättävällä paikalla. Asumme nyt siitä pari kilometriä periferiaan päin. Oli minulla myös sellainen kuvitelma, että sikiäisimme, jos muuttaisimme. Niinpä tänne muuttaessa olen miettinyt, miten tähän kotiin voisi asettua lapsen kanssa. Lasta ei ole, on piha ja miehellä työhuone. On myös yksi tyhjäkäynnillä oleva huone, joka olemassaolollaan muistuttaa kariutuneista toiveista.

Olemme tässä miettineet, vastaako tämä koti kuitenkaan meidän tarpeisiin. Haikailen toisaalta vanhoille nurkille, en ole oikein osannut asettua täysin taloksi tähän kaupunginosaan. Jotenkin tuntuisi, että palaamalla kaupunkiin voisi elää kahden aikuisen urbaania elämää ja lapsi ei tuntuisi niin pahasti elämästä puuttuvalta palaselta. Toisaalta täällä on tuo pihatouhu, se on ollut mukavaa. Näiltä nurkilta vaan ei tule helposti lähdettyä sellaisiin paikkoihin, jotka olivat aikaisemmin merkittäviä, vaikka matka entisille nurkille ei ole erityisen pitkä. Sitäkin mietin, tulisiko sittenkään lähdettyä, vaikka olisi lapsi ja aikaa mennä vaikkapa vaunulenkeille.

Tuntuu tarpeelliselta visioida, mitä elämässä voisi olla muuta, kuin lapsettomuushoidoissa ravaamista ja työssä käymistä. Lapsettomana pariskuntana näen meidät kaupungissa. Toisaalta myös olemme puhuneet oleilusta ulkomailla. Olemme vieneet pohdintoja niinkin pitkälle, että kävimme asuntonäytöllä kerrostalossa entisillä paikoilla ja ihastuimme näkemäämme asuntoon täysin. En oikein tiedä kuinka paljon vaakakupissa tuo pihan olemassaolo painaa… Vaikeita kysymyksiä. Mitä sydän sanoo?


Unelmien päivitys

Yritin viikonloppuna saada kiinni unelmistani. On kulunut tovi siitä, kun oikeasti olen uskaltanut unelmoida. Unelmointi on tehnyt liian kipeää ja unelmat ovat kutistuneet pienenpieniksi ja kainoiksi, aivan kuin ne sillä tavalla voisi sysätä syrjään. Mistä oikeasti unelmoin? Onko minulla muitakin elämänunelmia kuin perheeseen liittyviä? Tästä on yllättävän vaikea saada kiinni, kun kaikki kiertyy nyt jotenkin sen kysymyksen ympärille, onko lapsia vai ei. Vuosia sitten listasin unelmiani ja listaa tarkastellessani huomaan osan kyllä jo toteutuneen ja osa liittyy enemmän menneeseen aikaan kuin nykyisyyteen. Toteutuneiden haaveiden joukossa listalla ovat avioliitto, isompi asunto, parkettilattia, puutarha, pyöräretki Ahvenanmaalle, mahdollisuus sisustaa ja mielenkiintoinen työ.  Aika hyvin on käynyt elämässä. Vanhalta listalta voisi kuitenkin edelleen poimia itselleen muistutukseksi joitakin asioita, ettei elämä kutistu ihan näköalattomaksi.

Jonkinlaisena haaveena minulla on kirjan kirjoittaminen, aihetta ei ole eikä genrenkään suhteen ole suuntaviivoja mielessä, mutta olisi hienoa kirjoittaa kirja. Haaveilen satujen lukemisesta lapsille. Pakolaisten parissa tehtävä työ kiinnostaisi. Lappiin olisi hienoa mennä syksyllä vaeltamaan. Haluaisin järjestää puutarhajuhlat. Alaani liittyvä tutkimus olisi myös jossain vaiheessa kiinnostavaa. Vaihtelevia työhön liittyviä haaveita on myös ollut, joskin on ollut lukuisia hetkiä, jolloin olen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin. Joskus olisi kiva, että olisi helppo työ.

Eniten haluaisin lapsia ja olla vanhempi. Olen mielestäni hyvä toimimaan lasten ja nuorten kanssa. Olen vieläpä haaveillut isosta perheestä, mutta sitä ei taida perinteisin menetelmin helposti tulla. Niin kovasti haluaisin kasvattaa ja hoitaa lapsia, että tuntuu mahdottomalta ajatella, ettei sitä voisi koskaan tehdä. Tuntuu jotenkin selvältä, että jos tämä polku ei johda biologisen lapsen saamiseen, on etsittävä muita reittejä.


Hyvää naistenpäivää

Olen ollut hieman feministisellä mielellä viime aikoina. Täytyy sanoa, että olen hyvin ylpeä suomalaisista naisista ja tähänastisista saavutuksistamme naisten aseman parantamisessa. Meillä on moni asia hyvin ja siitä on kiittäminen aiempia sukupolvia. Jotta muillakin olisi mahdollisuus samaan, jaan kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi linkin UN Womenin keräykseen. Hyvää naistenpäivää siskot!


Jotain tuloksia

Kaikki määrätyt laboratoriokokeet on nyt otettu! Sainpas tämän hoidettua tässä kierrossa. Laboratoriossa oli hyvä näytteenottaja ja homma hoitui yhdellä pistolla. Alkuviikon kokeiden tulokset tulivat myös. Sokeri- ja kolesteroliasiat olivat hyvällä mallilla. Lapsettomuusongelman kannalta mielenkiintoinen on SHBG, jonka tuloksesta innolla odotan lääkärin kommentteja. Arvo oli sellainen, jota tavataan hirsutismin yhteydessä. On mielenkiintoista saada tietää, mitä tämän päivän hormonikokeiden tulokset kertovat. Tuleekohan sieltä jotain selitystä meidän tilanteelle kuitenkin?


Neulatyynynä

Täten julistan uuden kierron alkaneeksi. Tänään on uuden ajanlaskun ensimmäinen päivä, eli kp 1. Jee! Kierto alkoi juhlallisesti 12 tunnin paastolla ja laboratoriovisiitillä sokerirasituksen merkeissä. Ja kyllä olikin melkoinen visiitti. Kyseisessä labrassa on näytteenotto tähän mennessä mennyt hyvin ja siksipä ajattelin mennä sinne nytkin. Paasto oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja esittelin sinertävät kylmät käteni heti aamutuimaan labratädille. ”Huonot suonet”, kuului tuomio. Piipitin, että kyllä niistä yleensä ihan hyvin näytteet on saatu. Käsissäni on ainakin yksi oikein hyvä kohta, joka yleensä toimii. En tietenkään kertonut, että näytteenotto on viime vuosina näyttänyt menevän vaikeammaksi kuin ennen. Kauhistuneen näköinen labratäti ryhtyi hommiin ja kaiveli neulalla kyynärtaivetta oikein perusteellisesti sillä hyvällä puolella. Nyhräämällä tuli yksi putkilo verta ja sitten tuli stoppi. Toinen käsi, paremmalla onnella. Sattui niin, että yritin vetää kättä alta pois, mutta näytteet saatiin. Sitten aamiaistarjoilu, eli sokeriliemi labratädin valvovan silmän alla ja siirtyminen aulan Apu-lehtien pariin. Sokeriliemi ei saanut käsiäni lämpenemään, eikä myöskään tieto uudesta kohtaamisesta tädin ja neulojen kanssa. Kahden tunnin kuluttua täti koitti ottaa näytettä melkein samasta paikasta, josta oli juuri ottanut useamman putken näytteitä. Oliko hyvä idea? Hyvä etten vetänyt tätiä pataan. Huusin kai siihen malliin, että hän arveli, että kämmenselästä se näyte on otettava. Vastustin hiljaa, mutta siitä näyte otettiin ja se se vasta sattui. Silmissä sumeni, en sentään pyörtynyt. Luikin pakoon. Olin myöhässä töistä, kun en ollut varautunut siihen, että näytteenotto olisi noin pitkällinen tilaisuus. Tällä viikolla pitäisi mennä vielä uudestaan laboratorioon, sillä muistelisin, että hormonikokeita piti ottaa nimenomaan kp 3. En tiedä miten junailen sen, en millään pääsisi töistä sinä päivänä lähtemään. Näytteenoton pitäisi tällä kertaa tapahtua klinikalla ja muistaakseni olen kerran ollut näytteenotossa siellä. Muistaakseni se ei mennyt hyvin. Jos työkseen pelkästään näytteitä ottava hoitaja on pulassa minun suonien kanssa, kuinka hoitaja klinikalla saa näytteet otettua, kun parhaat suonet on pari päivää aikaisemmin jo seivästetty? Kaikkeen sitä ryhtyy ihan vapaaehtoisesti omasta toiveestaan lapsen saadakseen. Ai niin, jos tällä tiellä jatketaan, pääsen vielä itsekin pistämään itseäni. Toivottavasti sitä ei tarvitse kokea.


Eipäs aktivoiduta sittenkään

Palasin takaisin sohvan pohjalle. Päätä kivistää, viluttaa, lievä lihassärky iski. Vähän influenssan vihjaavat oireet, mutta ei korkeaa kuumetta, lämpöä kylläkin. Influenssarokotus on otettuna, mutta ei sen teho ole täydellinen. Tauti saattaa onneksi tulla lievempänä. On tämäkin sitten. Sairastelua ja sohvaelämää.