Harva jättäytyy lapsettomaksi

Olen kuullut, että mummoni joutui aikanaan maksamaan ns. vanhanpiian veroa. Wikipedia kertoo, että tämä vero poistettiin v. 1975. Veroa joutuivat maksamaan yli 24-vuotiaat naimattomat ja lapsettomat kansalaiset ja korkein verotusaste oli lapsettomilla aviopareilla. Eräät kanssaihmiset haluaisivat palauttaa tämän veron hieman viilattuna versiona takaisin, selvisi tämän päivän Aamulehdestä, jossa kerrottiin tästä kansalaisaloitteesta. Entisaikaan vero koski sekä miehiä että naisia, mutta nyt aloitteen tekijä haluaisi panna verolle lapsettomat naiset rinnastaen perheen perustamisen ja armeijan käymisen.

Miten osuvaa on rinnastaa perheen perustaminen ja 6-12kk palvelu armeijassa? Raskaanahan toki ovat edelleen naiset noin 9kk ajan, mutta perheen perustaminen yleensä sitoo pariskunnan molempia osapuolia useiden vuosien ajan. Nuoret naisetko perheitä perustavat yksin sankoin joukoin? Millä logiikalla alle 28-vuotiaana tehty asepalvelus veron väistämisen pelossa tuo lisäarvoa yhteiskunnalle? Se näin muotoiltuna saadaan näyttämään rangaistukselta, ja ehkä niin on aloitteessa tarkoituskin. Lapsettomuus ei kosketa pelkästään naisia eikä se suinkaan ole nuorten naisten yksin tekemä valinta. Minä en ole ”jättäytynyt” lapsettomaksi. Harva jättäytyy lapsettomaksi. On täysin kohtuutonta, että yhteiskunta alkaisi peroa veroa ihmisiltä, jotka käyttävät merkittävän osan varallisuudestaan siihen, että saisivat lapsen. Ei ole tarpeen lisätä joka viidennen tai kuudennen pariskunnan taakkaa sillä, että otetaan käyttöön stigmatisoiva vero.


Välikierron puoliväli

Päässä pyörii sekalaisia ajatuksia. Toiminnan tasolla yritän ottaa kaiken irti välikierroksesta ja tehdä sellaisia isoja käsityöprojekteja, joita tuskin teen, kun on hoito päällä. Tuntuu hyvältä tehdä jotain konkreettista, järjestää kotia ja penkoa kaappeja. Viime viikonlopun leikkelin vanhoja vaatteita ja revin lakanoita. On sellainen olo, että täytyy tehdä näitä hommia varastoon, koska nyt pystyn. Huomionarvoista on, että jalkakipu on päättyi, kun uusi kierto pääsi kunnolla käyntiin.

Menin pääsiäiskirkkoon kuten niin monena vuona ennenkin. Viime vuosina ne ovat olleet minulle melko kuohuttavia tilanteita, mutta silti menin nytkin. Huomasin siellä penkissä istuessani, että sisältä nousee melkoista kiukkua ja nyrkin heristelyä. Että tämä elämä on tällaista. Olen vihainen tämän lapsettomuuden takia, mutta siltikin tuntuu jotenkin väärältä esimerkiksi pyytää meille lasta korkeammalta taholta. En oikein muutenkaan tiedä uskonnollisuudestani nykyisin, sen verran menneisyydessä on ristiriitaisia kokemuksia hengellisiin yhteisöihin liittyen.

Näin unta, että emme päässeet seuraavaan siirtoon, koska klinikalla olivat pakastaneet osan alkioista väärin. Alkiot olivat jossain muovikelmussa jumissa, eikä niitä voitu siirtää. En ollut mitenkään järkyttynyt asiasta unessa. Olin heti valmis seuraavaan IVF:ään. Unissani klinikalla tunaroivat tosi usein… Kaapissa on muutamia ovulaatiotestejä. Haluan tietää, tapahtuisiko ovulaatio tässä kierrossa, joten testaan pitkästä aikaa näillä ylijääneillä testeillä. Saa nähdä tuleeko mahdollinen ovulaatio ”hyödynnettyä”. Milloinkahan viimeksi tikutin ovista? En muista edes.  Nyt on ehkä kp 12, jos olen laskenut oikein.


Minä ja mää

Minulla olisi jälleen tiedossa kutsu lasten- ja naistenvaatekutsuille. Minulla ei ole minkäänlaista halua mennä sinne. Miksi minut kutsutaan mukaan? Konsepti on sama kuin muovikippokutsuilla, mutta lasten- ja naistenvaatteiden parissa, ehkä tiedätte mitä firmaa tarkoitan. Naistenvaatteiden valikoima ei päätä huimaa. Firman kauppaamat naistenvaatteet ovat samoja kuoseiltaan kuin tarjolla olevat pienemmät vaatteet tytöille, joskin lastenvaatteissa siellä on enemmän valinnanvaraa. Miksi minä haluaisin ostaa jonkun mekon äitiversion, kun firman idea on selvästi kaupata söpösti yhteensointuva asukokonaisuus äidille ja tyttärelle? Kyllä tuntisin itseni hölmöksi, jos kulkisin ympäriinsä joku äitimekko päällä. Enkö vaikuttaisi hieman epätoivoiselta? Ei lasta, mutta rouva käy kutsuilla hankkimassa jo setin äiti-osat. Ainoa pulma vaan on, että mallisto varmaan ehtii vaihtua ennen kuin sointuvan lastenvaatteen ostaminen kävisi ajankohtaiseksi. Edelliselle kutsujalle taisin todeta kieltäytyessäni, että en oikein tiedä mitä sieltä tarvitsisin. Ainoa syy kieltäytymiseen se ei tietenkään ole. Sen lisäksi, etten tarvitse sieltä mitään, en myöskään halua tahallisesti mennä tilaisuuteen, jossa olen ulkopuolinen. Olen eri elämäntilanteessa, edelleen. Tiedän, että olisi sietämätöntä katsella iloisia äiti-ihmisiä hypistelemässä ja ihastelemassa vaatteita. Se olisi ihan liian kamalaa. Tiedän, että istuisin siellä nieleskelemässä pahaa mieltä, potemassa kateutta ja palaisin kotiin ihan palasina. Onko se joku sääntö, että lapsen saatuaan naisten on alettava järjestää kotonaan kutsuja, joiden tarkoitus on sosiaalisen paineen alaisena ostaa tuotteita, joita ei oikeasti tarvitse: ihantosikäteviä kippoja, järkyttävän kalliita kynttilöitä, pienestä valikoimasta samis-vaatteita  kaikille yhteisön jäsenille ja mitä vielä… Haluanko minä mukaan tähän nyt, haluaisinko vaikka lapsi tulisi?


Kiinnostava lehtijuttu

Helsingin sanomissa tänään kiinnostavaa asiaa isojen lasten adoptioista.


Joulunajan erilainen lukupäiväkirja

Nyt menen tietoisesti hieman off topic, mutta käytän blogiani jäsennelläkseni ajatuksia viimeaikaisesta lukemistostani ja aktualisoituneesta rasismikeskustelusta. Kaikki alkoi siitä, että luin joululomalla Umayya Abu-Hannan viimeisimmän kirjan, Multikultin. Tämä tapahtui sopivasti ennen kuin hesari julkaisi Abu-Hannan kirjoituksen, Ilta-Sanomain toimittajan toimittua virallisena mielensäpahoittajana Abu-Hannan kirjoituksesta ja ennen kuin vastineen vastineita kirjoitettiin mm. täällä, täällä, täällä ja täällä. Yhdessä asiassa verkkokeskustelijat harvoin eroavat toisistaan, kuten Stillerin blogin kommenttivirrasta voi päätellä: monet ovat yhtä mieltä nimittäin siitä, että on olemassa nuo toiset, erinäköiset, ei-suomalaiset. Keskustelua moottoroidaan puolin ja toisin asettamalla vastakkain moni- ja monokulttuuri, ja tämä vastakkainasettelu itsessään on vahingollista ja luo raja-aitoja ihmisten välille.

Multikulti herätti ajatuksia ja myös vaikeasti selitettävää ärtymystä. Minua harmitti, ettei Umayya tehnyt tätä keskustelunavausta ennen kuin muutti muualle, joskin on täysin loogista käsitellä näitä asioita välimatkan päästä. Kirja on ensisijaisesti suunnattu kulttuurialalla työskenteleville, joten minä en ole oikein kohderyhmää ja omaan työhöni siitä on hankala käytännön vinkkejä ammentaa. Se on myös lupauksensa mukaan käsikirjamainen  ja sivuaa aika vähän Abu-Hannan erityisesti lapsensa kautta Suomessa kohtaamansa rasismin takia tekemäänsä ratkaisua lähteä pois. Yllättävää minulle oli Abu-Hannan kokemus siitä, että nimenomaan kulttuurialalla on niin paljon vastahakoisuutta ottaa ns. ulkomaalaisia töihin. Näkeekö suomalainen kulttuurintuotanto itsensä pyhien kanonisoitujen suomalaisten tekstien ja kuvien vaalijana ensisijaisesti? Ja jos on näin, mitä tarjottavaa sillä on? Kirja sisälsi keskustelunavauksia tabun kaltaisista aiheista, kuten suomenruotsalaisille varatuista kiintiöistä ja miten tämä estää muiden vähemmistöjen asioiden ajamista suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi sivutaan Evankelisluterilaisen kirkon ja valtion suhdetta ja toivotaan pesäeron tekemistä. Erityisen virkistävä näkökulma oli, että Talvisotaa voisi käsitellä nykymaailman samantyyppisten konfliktien rinnalla yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat tulleet Suomeen konfliktialueilta. Arvelisin, että tällä voisi olla Suomen viimeisimpiin sotiin jumittavan diskurssin kannalta iso merkitys. Ärtymys kirjan luettuani liittyi ehkä osin myös siihen, että se oli melko poleeminen ja itsekin vastakkainasettelulle paikoin rakentuvaa. Jäin pohtimaan myös taustalla olevaa adoptiokysymystä.

Abu-Hanna asui noin 30 vuotta Suomessa, ja ehti adoptoida täällä asuessaan Afrikassa syntyneen lapsen ja he kaksi muodostivat perheen. Abu-Hanna olisi toivonut, että lapsen zulu-taustakulttuuri otettaisiin huomioon mm. itsenäisyyspäivänä. Mutta mikä on adoptoidun lapsen taustakulttuuri lapsen omassa kokemusmaailmassa? Jos asuu palestiinalais-suomalaisen äidin kanssa pääkaupunkiseudulla ja käy paikallista päiväkotia, mikä merkitys syntymämaan kulttuurilla on lapselle käytännössä, jos siihen ei ole mitään siteitä? Tämän identiteettikysymyksen pohdiskeluun keskittyi taannoin lukemani Anu Rohima Myllärin kirja Adoptoitu, jossa hän kuvaa olevansa pohjalainen sielu aasialaisessa ruumiissa. Kulttuuri tai identiteetti ei ole geeneissä.

Olen lapsettomuustilanteemme takia pohtinut adoption mahdollisuutta usein. Nyt vellova nationalistisrasistinen keskustelu huolettaa minua. Jos päättäisimmekin aloittaa kansainvälisen adoptioprosessin, minkälaiseen yhteisöön mahdollinen adoptiolapsi tulisi? Olisiko lasta kohtaan oikein tuoda hänet yhteisöön, joka ei ole kykenevä näkemään ihmistä, vaan pelkän ihonvärin? Yhteisöön, jonka on vaikea suoda, että tänne muuttanut ihminen kokee itsensä suomalaiseksi asuttuaan täällä yli puolet elämästään, kuten Abu-Hanna? Olisiko lapsen tehtävä täällä tehdä yhteiskuntaa ”monikulttuurisemmaksi” ja olla toisten suvaittavana? Entä jos lasta ei tippaakaan kiinnosta tällainen mandaatti?

Luinpa muutakin vauhtiin päästyäni. Luin Marjo Kymäläisen toimittaman Me ja muut -teoksen vuodelta 1994. Uskoisin kirjan tulleen meille perintönä, mutta sisällöltään se on edelleen ajankohtainen ja Multikultin jatkoksi se sopi mainiosti. Erityisesti minua hauskuutti osuva diskurssianalyysi Päivi Rantasen artikkelissa Hevosenkaltainen kansa -suomalaisuus topeliaanisessa diskurssissa. Hän kysyy, minkälaiseen suomalaisuuteen meitä kanonisoidulla topeliaanisella diskurssilla sidotaan. Topeliaanisessa diskurssissa Suomessa ei ole mitään, millä kehuskella ja sen mukaan suomalaiset ovat ”yhtämittaa tuhat vuotta taistelleet maansa viljelemiseksi ja raivaamiseksi”, mutta näyttää siltä, että suomalaisissa täytyy olla jotain vikaa, kun vuosituhantisesta raivaustyöstä huolimatta Suomi on aina vain karu, köyhä ja kehittymätön maa. Koko artikkeli on mielenkiintoista luettavaa ja sitä lukiessa tuli vahva tunne siitä, että Topeliuksen suomikuvan hengessä työhön, tuottavuuteen ja kilpailukykyyn suomalaisia piiskataan edelleen. ”Suomalaisiksi artikuloidut hyveet, kuten ahkeruus ja kestävyys, eivät siis ole kansassa läsnä sisäsyntyisesti, vaan ne tarvitsevat toteutuakseen ulkoista ohjausta”, kirjoittaa Rantanen. Tätä ohjausta on tarjolla väsymiseen saakka, vaikka jotain on näissä talkoissa jo saatu aikaan.

Seuraavaksi jatkoin Olli Löytyn kirjaan Maltillinen Hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta, joka ansaitsisi enemmän tilaa kuin nyt jaksan kirjoittaa. Yritän hankkia käsiini joitakin tausta-aineiston teoksia, niin kiehtovia ja omaa ajattelua avartavia näkökulmia kirjasta sain. Paras käytännön neuvo erilaisuuteen löytyi tästä kirjasta siihen, miten erilaisuuteen pitäisi suhtautua. Olli Löytty toteaa, että ei yhtään mitenkään. Ihmiset ovat erilaisia ja sitä on siedettävä, suvaitsevaisuuskin kun tuppaa olemaan ylhäältä alaspäin katsomista.

Lukulistalla on nyt monta kirjaa ja kesken on Husein Muhammedin Yhtä erilaiset – Islam ja suomalainen kulttuuri. Välillä voisi kokeilla harrastaa monokulttuuriakin, nimittäin hiihtämistä, etten tule laiminlyöneeksi tärkeää ruumiinkulttuuria itseni sivistämisen kustannuksella.


Jorinaa joulukorteista

Lapsettomuuskriisin keskellä elävien keskuudessa vauvojen ja lasten pärstät kotiin saapuvissa joulukorteissa herättävät yleisesti pahennusta. Minä olen laajentanut paheksumisen tänä jouluna kaikenlaisiin kuvakortteihin. Joulukortteja on kyllä kiva saada. On myös kiva, jos niissä kerrotaan vähän enemmän kuulumisia. Joulukirjeet ovat olleet minusta kaikista mukavin joulutervehdysten muoto. Valokuvakorteista en tykkää. En oikeastaan ole ikinä tykännyt erityisesti, elleivät ne ole kieli poskessa tehtyjä. Olen kyennyt sulattamaan vielä sen, että meille saapuu rajallinen määrä tuttujen lapsien muotokuvia tonttulakki päässä. Mutta se, että jo toisena jouluna meidän pitää sijoittaa johonkin joulukortti, jossa on naapurin setä työkavereineen tonttuhattu päässä, aiheuttaa minussa kakomisreaktion. Lapset saattavat olla söpöjä, naapurin setä ei ole. En myöskään erityisesti haluasi toisena jouluna katsella reippaan eläkeläispariskunnan potrettia hiihtomajalta jääkaapin ovessa. Onneksi he lähettivät jotain muuta tänä vuonna. Tarkemmin ajateltuna en käsitä tätä valokuvakorttijuttua ollenkaan. Minusta on kiva laittaa nätit joulukortit esille, mutta joulutunnelmaani ei nostata kuvagalleria kavereiden ja sukulaisten kullannupuista, joiden seassa komeilee naapurin setä. Ihan hirveää. En ole koskaan ajatellut, että joku haluaisi katsella naamatauluani juuri jouluna. Jos tonttukuva minusta on alaikäisenä vanhempieni toimesta jollekin lähetetty, siitä en ota vastuuta. Epäilen kuitenkin, ettei niin tapahtunut juuri koskaan. Olimme sen verran tuotteliaita taiteilijoita, että luultavimmin he lähettivät meidän pikku kätösin tehtyjä joulukortteja. Onko olemassa jokin virallinen ikäraja, jolloin ei ole sopivaa lähettää lasten kuvia enää joulukortteina? Ehkä sille on olemassa luonnollinen päätepiste. Nimittäin onnistuuko kukaan enää ottamaan perheen haistattelevan tai vaikka manga-asuun pukeutuvan teinin kuvaa tonttuhattu päässä? Sen ikäisen lapsen vanhempi tuskin ajattelee oman teiniriiviönsä herättävän kanssaihmisissä lämpöisiä joulutunnelmia, kun varmaan itselläänkin on ajoittain vaikeuksia kokea tätä kohtaan pelkästään myönteisiä tunteita. Miten toimisin itse, jos meillä olisi lapsi? Pehmenisikö pääni jotenkin ja alkaisin lähetellä sen kuvia pitkin maailmaa? Haluan uskoa, että näin ei kävisi. Ehkä harvoille ja valituille saattaisin kuvan lähettää. Ehkä.


Perspektiiviä

Olen lukenut vaikuttavan kirjan, joka on hiukan auttanut viilaamaan perspektiiviä elämään, jota elän. Kyseinen kirja on Jasmin Darznikin Iranilainen tytär. Kirjan luettuani mietin, kuinka itsestään selvänä pidän sitä, että osaan lukea. Kuinka selvää minulle on, että kodissani ei ole eikä tule olemaan väkivaltaa. Kirjoittajan äidin tarinassa julmuudet, ankarat olot ja traumat seuraavat toisiaan. Silti hän nousee jaloilleen uudestaan ja uudestaan haudaten surunsa lukemattomien muiden tuskien joukkoon. Järjestetty avioliitto sadistisen puolison kanssa, koulun lopettaminen lapsimorsiamena, teiniäitiys, lapsesta erottaminen avioeron jälkeen, tappoyrityksiä, pako ulkomaille kouluttautumaan, paluu kotimaahan, uusi avioliitto alkoholistin kanssa, lapsettomuus ja hoitoihin matkustaminen ulkomaille, vararikko, pako ulkomaille… Miten ihminen voikaan selvitä kaikesta tuosta? Kirja pakotti muistamaan, että minulla on moni asia hyvin elämässä. Minulla on ollut turvattu lapsuus. Olen voinut mennä omasta tahdostani naimisiin, kukaan ei ole pakottanut minua. Minulla on loistava puoliso, jonka kanssa voin jakaa elämäni. Olemme molemmat kohtuullisen terveitä. Olen voinut kouluttautua, matkustaa ja harrastaa. Elän maassa, jossa olen täysivaltainen yhteiskunnan jäsen naisena. Minulla on työ ja omaisuutta. Jos minua kohtaisi joku noista kohtaloista elämässä, täällä on apua tarjolla. Lisäksi jos tulen raskaaksi, raskautta seurataan ja synnyttäminen sairaalassa on varsin turvallista.

Kirjoittajan äiti ja minä elämme hyvin erilaisissa todellisuuksissa. En sano, että täysin erilaisissa, koska tämä minun todellisuuteni ei ole kaikkien suomalaisten todellisuutta. Samanlaisia asioita tapahtuu täälläkin. Koen olevani etuoikeutettu monella tapaa, olen saanut hyvät lähtökohdat elämään. Ei sen vuoksi silti tarvitse väheksyä omaa lapsettomuuden tuskaa. Arvelen tosin, että olisin kirjoittajan äidin maailmassa valintojeni takia itsestään selvemmin lapseton nainen ja ainakin todella vanha synnyttämään. Meillä olisi kuitenkin paljon tarjottavaa lapselle. Olisi niin hienoa, jos saisi kasvattaa omaa lasta. Ei sen tietenkään aivan välttämättä tarvitse olla biologinen jälkeläinen. Ensimmäisten hoitokiertojen aikana tutkailin aktiivisesti adoptioon liittyviä sivustoja. Minulla oli jopa mielikuva pienestä kiinalaisennäköisestä lapsesta, joka joskus muuttaisi meille asumaan, ei niinkään mielikuvaa raskaana olemisesta ja synnyttämisestä. Nyt on kyllä melko vaikea kuvitella adoptiota, kun hoitoihin liittyy pieni toivonpilkahdus. En kuitenkaan halua, että hoidot kuluttavat meidät loppuun meidät niin, ettei sitten olisikaan enää mitään tarjottavaa lapselle, jolle ehkä voisimme tarjota turvallisen kodin.


Anteeksipyyntö nuorena hukatuilta munasoluilta

Jostain mielen sopukoista on hiljalleen alkanut viritä uusi toivo. Haluan taas ajatella, etteivät ne siellä klinikalla ole täysin väärässä voineet olla. Olen joskus ovuloinut. Kerran tärppäsi jopa. Varmaankin ovulaatioita vielä tapahtuu. Tässä kuussa ei välttämättä vielä tärppää, mutta voihan sitä yrittää. Aloin uudestaan syödä vitamiineja ja jaksan taas miettiä hiukan tasapainoisempia aterioita ruokalistalle. Tällä viikolla voisi mennä jumppaankin pitkästä aikaa.

Olen edelleen myös sellaisessa vaiheessa, että prosessoin kovasti lapsettomuuttamme ja kaikkea lapsettomuuteen liittyvää.  Eilen panikoin tässä lapsettomuuslääkärin kolumnissa esitetyistä luvuista (ihan selvä kolmenkympin kriisi tulossa). Sen jälkeen kun olin manannut munasarjojen toiminnan lähestyvän alamäen alkua, närkästyin kolumnistille. Kirjoitus tuntui hieman syyllistävän naisten tekemiä ratkaisuja. Yrittääkö kirjoittaja ehdottaa, että lapsia pitäisi tehdä äkkiä ja kenen kanssa tahansa, viis siitä, onko vakaata parisuhdetta tai onko päässyt taloudellisesti omilleen omien vanhempien helmoista? Sitten närkästyin kyllä myös yhteiskunnalle. Milloin muka on naiselle oikea aika saada lapsia? Ei varmaan milloinkaan, jos uskoo kaikkia muita. Teiniäitejä kauhistellaan usein. Parhaassa hedelmällisessä iässä 20-25-vuotiaana pitäisi hankkia ammatti ja kouluttautua mahdollisimman nopeasti ja korkeasti. Opintoja ei kansallisen edun nimissä saisi millään viivästyttää, ettei eläkepommi räjähdä. Kela tulee nuivasti vastaan, jos opiskelijana ollessa saa lapsen ja maksaa huonompaa äitiyspäivärahaa kuin työttömälle. Sitten varmaan pitäisi tehdä vähän uraa ja maksaa yhteiskunnalle ja mahdollisesti pankille saadusta koulutuksesta. Onpa työnantajiakin, jotka katsovat kieroon nuoria lapsettomia naisia, koska nämähän saattavat pian jäädä äitiyslomalle. Niinpä moni yrittää pitää työpaikkansa, jos on sellaisen onnistunut saamaan. Kotona vietetyt vuodet tekevät loven työuran kestoon, sitäkin kun nykyään pitäisi kaikin keinoin pidentää. Ja kohta kaikki pitävätkin jo lapsentekoon liian vanhana… Jos kaikki nämä näkökulmat huomioi, ovat hedelmälliset vuodet menneet ohi eikä yksikään munasoluista saanut tilaisuutta.

Olen kovin pahoillani hukattujen munasolujeni puolesta. Olen ollut hyvin tietoinen biologian asettamista rajoituksista pitkään, mutta lapsentekoon ei ollut mitään saumaa heti 20-vuotiaana. 23-vuotiaana löytyi mies, mutta ei siinä nyt heti lapsentekoon ryhdytty. Aika harva nuori mies lyöttäytyy yhteen sellaisen naisen kanssa, joka muutamien treffien jälkeen ehdottaa lapsen hankkimista. 26-vuotiaana munasoluni saivat lopulta tilaisuuden, mutta tässä sitä nyt edelleenkin ollaan. Vilpitön anteeksipyyntö jokaiselta munasolulta, joka ei saanut tilaisuutta elämään, vaan meni hukkaan. Hirveän pahoillani en ole siitä, että yritän lyhentää työuraani sen keskivaiheilta. Hallitus saa miettiä ihan rauhassa ratkaisujaan kansantaloudellisiin ongelmiin, minä teen sellaisia ratkaisuja, jotka ovat minun elämässäni mahdollisia.