Täällä taas

Blogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.

Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?

Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.

Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.

Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.

 


Täysimettäjä täällä päivää

Tuntuu, että olisi ottanut omassa vanhemmuudessa viikon aikana melkoisen harppauksen eteenpäin. Poika sairastui ja joutui osastohoitoon. Ei voi tietää, miten vahva onkaan, ennen kuin pitää olla vahva. Vauvan sairastuminen on ihan kamalaa. Itsestäänselvästi vietin monta vuorokautta vauvan kanssa osastolle pesiytyneenä. Vauva on nyt tervehtymässä jo ja minulla on monenlaisia kokemuksia terveydenhuollon erilaisista asetelmista imettävänä äitinä. Ja kaikkea sitä kuuleekin. Täysimetys on lastenosastolla yllättävän hämmentävä konsepti työntekijöille. Hoitaja 1: ”Joillakin maito vaan loppuu täällä…” Minä: ”No ei se noin vain yhtäkkiä lopu. Mulla on ollut vähän tuota ylituotantoa ennemminkin.” Hoitaja 2:”Tehdään näitä syöttöpunnituksia, että nähdään paljonko sulta tulee maitoa.” Minä: ”Ennemminkin nähdään, kuinka paljon on jaksanut syödä. Mulla on siis vähän tuo ylituotanto ongelmana.”  Hoitaja 3: ”Kolmen tunnin välein olisi mentävä tämän verran maitoa.”  Minä: ”Ikinä en ole kellon kanssa syöttänyt.” Hoitaja 4 närkästyneenä: ”Mitä sinä sitten teet, jos sinun pitää jossain käydä, eikä se syö pullosta??” Todella epäolennainen huoli, jos haluan turvata imetyksen jatkon, vauva kun on ollut hieman turhautuvainen aiempaa hitaampaan maidontuloon ja häärännyt muutenkin rinnalla enemmän. En muutenkaan kaipaa vielä aikaa vauvasta erillään, varsinkaan kun hän on sairaana. Sen verran paneutunut imettämiseen olen viime kuukausien aikana, että ihan mitä tahansa pöljyyttä en kuuntele. Viime kertaiseen sairaalakokemukseen verrattuna tämä oli erilainen sikäli, että oma pää ei ollut täysin elämänmuutoksesta, hormoneista ja kipulääkkeistä sekaisin ja olin täysin kykenevä hoitamaan vauvaani. Tunnen myös jo, miten minun keho käyttäytyy ja miten vauvani tyypillisesti syö. Menin sairaalaan täysimetetyn vauvan kanssa ja vakaa aikomukseni oli sieltä poistua samalla ruokinnalla, sillä niin kovasti olen tehnyt hommia imettämisen onnistumisen eteen, että sairaalahoito ei saisi sitä kaataa. Olin hetken kerinnyt riemuita hieman tasaantuneesta maidontulosta ja siitä, ettei hetkeen ole ollut tukosta. Sitten poika joutuu sairaalaan eikä jaksa ihan yhtä hyvin syödä kuin normaalisti taudin takia. Joudun seuraamaan syöttöpunnituksia ja stressaamaan syömisten määriä, lisäksi itseni kannalta huolestutti tukoksen mahdollisuus, kun syöminen muuttui. Onneksi muutos oli kuitenkin vain hetkellinen ja sain jopa hieman uudelleen lisättyä maitomääriä, jotta syöminen olisi vähän kevyempää vauvalle.  Olen aika hämmästynyt, kuinka hyvin kaikki lopulta sujui määrätietoisen asenteen ansiosta. Sen verran löytyi nimittäin itsevarmuutta vanhempana ja imettäjänä, että uskoin asiaani siinä määrin, että sain syötettyä lapseni ilman isompia tukia. Harkitsen uraa imetysaktivistina.


Tässä ja nyt

Havahduin tässä eräänä päivänä pohtimaan, onko minulla harrastuksia. Pohdinta lähti oikeastaan liikkeelle siitä, kun tapasin samanikäisen vauvan äidin ja oikein hengästyin häntä kuunnellessani. Hän on jatkanut aika vauhdikkaita harrastuksiaan jo varsin pian lapsen synnyttyä ja raskauden pakottama tauko niistä oli hänelle raskas. Pohdintani ei nyt oikeastaan liity siihen, että kokisin tarvetta harrastaa tässä elämänvaiheessa jotain intensiivisesti, haluan keskittyä tähän kauan kaivattuun elämänvaiheeseen. Minusta on myös varsin mukavaa olla rauhassa kotosalla eikä tähän mennessä luppoaikaa juuri ole ollut, sen verran intensiivistä hommaa vauvan syöttäminen on. Aloin kohtaamisen jälkeen silti pohtia, että mitäs minä olen harrastanutkaan tässä viime vuosina. Tuntuu, että olen harrastanut muutaman vuoden ajan pääasiassa lapsettomuushoitoja ja itsetutkiskelua. Hoidot veivät minusta mehut niin, etten töiden ja hoitojen lisäksi välillä jaksanut esimerkiksi liikuntaharrastuksessa aktiivisesti käydä. Aloitin välillä jotain ja sitten se usein jäi hoitojen takia. Tuli kuitenkin hieman surku itseä kohtaan, että minkälaisessa putkessa viimeiset vuodet olinkaan. Ihan hyvä kuitenkin on alkaa palautella mieleen, että mistä kaikista muista asioista olenkaan kiinnostunut. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa kuitenkin lapseen liittyvät asiat, erityisesti lapsen vaatettamista on hauska miettiä. Jos ihan vähän antaisi itsensä hurahtaa…

Blogin tulevaisuuttakin olen miettinyt. Nyt juuri ei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa. En myöskään koe, että haluaisin blogistani tehdä äitiysblogia tai päivittää tänne lapseni asioita. Äitiysblogeja on paljon, enkä koe äitiyden hoitojen jälkeen olevan kuitenkaan kovin erilaista kuin muutenkaan. Saatan kuitenkin jatkaa satunnaista kirjoittelua, jos kirjoituttaa. Menneet eivät paina nyt mieltä. Matka lapsiperheeksi on ollut karikkoinen, mutta sillä oli toivottu loppu. Olen tyytyväinen, että jaksoimme yrittää enkä antanut pessimismilleni periksi. Nykyään toisten raskaudet eivät enää kirpaise samalla tavalla ja olen esimerkiksi vain tosi innoissani lapsemme tulevasta serkusta. Ihan aina en hahmota, että minä olen äiti-kategoriassa nykyään. Se on tosi outoa. Olen kyllä poikani äiti. Mutta eräänäkin päivänä hämmennyin, kun kaupan täti ehdotti, että voisihan tuota ihailemaani vaatetta pyytää äitienpäivälahjaksi. Mietin siinä vaunuja työnnellen, että mistä myyjä voi tietää minun olevan äiti. Muistan kyllä hyvin viime vuoden äitienpäivätunnelmat. Olimme reissussa ja pyrin välttelemään koko teemaa. Suunnittelimme tosissamme taukoa hoidoista seuraavan hoidon jälkeen. No, tulihan meille tauko. En tiedä palaammeko hoitohin joskus vielä. Katsotaan.


Perhe on pahin vai miten se menikään?

Kun on itse toivonut lasta neljä vuotta, sitä kuvittelee, että lähipiirille lapsen syntymän läheneminen olisi yhtä iso ilon ja jännityksen aihe kuin itselle. Näin ei olekaan, ei kaikille. Eivät he ole odottaneet meille lasta ollenkaan niin hartaasti kuin me. Eivät he ole kokeneet kaikkea sitä epätoivoa, jonka läpi olemme kahlanneet. Olen kuin puulla päähän lyöty anoppipuolen asenteesta, niin paljon, ettei asia lakannut vaivaamasta minua keskellä yötä. On käymässä harvinaisen selväksi, ettei tätä henkilöä kiinnosta olla missään merkittävässä roolissa suhteessa lapseemme eikä auttaa lapsen hoidossa. Olen hämmentynyt ja loukkaantunutkin. Tuntuu suorastaan hävyttömältä moinen käytös tässä vaiheessa, varsinkin kun tilanne on se, että apu olisi hyvin tervetullutta. Miehellä on hyvin pieni lapsuudenperhe, jäljellä on enää isä. Tällä on uusi avopuoliso, joka on muutamankin vuoden jälkeen edelleen meille molemmille täysi mysteeri. Hän ei pahemmin kerro itsestään mitään. Tämä henkilö on käynyt piikikkäämmäksi raskauden edetessä ja suhtautuminen alun innostuksesta on selvästi laimentunut osin ilmeisesti liittyen lapsen oletettuun sukupuoleen ja osin joihinkin muihin kenties hänen omaan elämään liittyviin seikkoihin, jotka ovat varsin hämärän peitossa meiltä. Asia vaivaa minua suunnattomasti. Herää tarve suojella lasta henkilöltä, joka on viime aikoina esiintynyt melkoisena pahanilmanlintuna. Molemmilla pariskunnan osapuolilla on pitkäaikaissairaus, joka luonnollisesti jo rajoittaa heidän kykyä osallistua lapsen hoitoon, kuitenkin selvästi vähemmän anoppipuolen kohdalla kuin appiukon. Olen piinallisen tietoinen siitä, enkä odota mitään sellaista, mihin kumpikaan ei varmasti pysty nyt. Kuumeisesti mietin käytännön vaihtoehtoja tilanteisiin, jossa tarvitsisimme oikeasti käytännön apua kotona. Jos käteni ovat romuna, apua on jostain hankittava. Päiväsaikaan on saatavilla kunnallista apua, mutta entäs jos tarvitsee illalla lapselle hoitajaa? Sitä en ole vielä ratkaissut.

Yksi hiertävä aihe on ollut rokotukset. Olisin toivonut, että influenssakautta varten lähipiirimme ottaisi tänä vuonna influenssarokotukset minun ja vauvan takia. Muut ottivatkin, mutta anoppipuoli ei halunnut sitä ottaa vedoten piikkikammoon ja pakurikäävän tehoon.  Varmaan hän ei usko rokotuksiin, joskin epäilen, onko hän kovin syvällisesti asiaa pohtinut. Jännä, että pitkäaikaissairas jo ikääntynyt henkilö kuvittelee, ettei kuulu vakavan influenssan riskiryhmään. Rokotuksista huolehtiminen on minulle tärkeä asia ja hämmennyin kovasti tästä ajatuksen tyrmäävästä vastaanotosta. Tuntui, ettei meidän vauvan suojelemisella ollut mitään merkitystä tälle ihmiselle. Muutenkaan hänellä ei rokotussuoja ole kunnossa. Olen lohduttautunut sillä ajatuksella, että todennäköisesti hän ei tule merkittäviin infektioihin sairastumaan ja on jopa ehkä sairastanutkin aikanaan joitakin nykyään melko harvinaiseksi käyviä rokotuksilla torjuttavia tauteja. Riskaabeleja matkasuunnitelmiakaan ei taida olla näköpiirissä. No, viime kädessä ketään ei voi pakottaa rokotuttamaan itseään, joten minun osaksi jäi niellä harmistukseni ja toivoa, ettei kukaan sairastu yllättävään tautiin juuri nyt.

Minulla on suunnilleen miljoona eri teoriaa ja hurjaa spekulaatiota siitä, miksi asennoituminen on yllättäen käynyt niin nuivaksi vauvan odottamisen suhteen. Totta puhuen, mikä tausta tällä suhtautumisella onkaan, se tuskin minua voisi järkyttää. Olen vain niin surullinen vauvan puolesta. Enpä olisi uskonut, että meillä olisi näin kylmäkiskoinen ihminen lähipiirissä. Nimittäin minun lapsuudenperheessä eikä miehen lapsuudenperheessä tällaista ei voisi keneltäkään odottaa. Minun vanhemmat pitävät lapsista ja heillä on riittämiin omia kokemuksia yksin jäämisestä lasten kanssa, joten ainakin henkistä tukea sieltä on saatavilla. Sisarukseni ovat olleet kiinnostuneita tulevasta vauvastamme. Samoin mieheni isä. Tämä uusin ja vierain perheenjäsen, joka ilmeisesti ei halua olla perheenjäsen, aiheuttaa minulle ihan liikaa päänvaivaa ja harmia. Jos he asuisivat toisella paikkakunnalla, ei asialla olisi niin kovasti väliä. Mutta minun vanhemmat, joilla olisi kykyä ja terveyttä auttaa, asuvat verrattain kaukana ja miehen isä taas ihan tässä lähellä. En tiedä mitä tekisin. Tuntuu, ettei tilanteelle oikein voi mitään. Varmaan paras strategia on yrittää verkostoitua muiden ihmisten kanssa ja toivoa, että vauvaamme olisi niin ihana, että hän herättäisi jotakin myönteistä tässä kovin jäykässä anoppipuolessa. Mutta se täytyy kyllä sanoa, ettei minulla ole mikään loistava tuuri käynyt näiden anoppien suhteen. Ensimmäinen pimahti täysin ennen naimisiinmenoamme ja kuoli ja tämä uusi anoppikokelas taas on seipäänniellyt erakkoluonne, jonka kanssa jonkinlaisen vastavuoroisuuden rakentaminen on niin työlästä, etten tiedä riittääkö minulla siihen paukkuja.


Onnellinen maho

Näin äitiyslomalaisena on tullut katseltua melko paljon televisiota. Ihan näin sohvautunut en suunnitellut olevani äitiyslomalla, mutta minkäs tälle nyt voi. Oikea käsi on toimintakykyinen, vasen lepää lastassa. Vasemmassa peukalossa on De Quervainin tauti, ahtauttava jännetupentulehdus, ennen kaikkea tämä raskaus on sen saanut aikaan. Oikean käden sama kohta on hieman epäilyttävä myös, saa nähdä kuinka tässä vielä käy. Käsityöt on hyllyllä ja kokkailu miehen vastuulla. Ihan näin ei tämän pitänyt mennä, olin suunnitellut kaikenlaista puuhaa itselleni, mutta ei voi mitään. Jos tilanne ei helpota saamallani hoidolla ja vauvan synnyttyä (aika epätodennäköistä vauvaa hoitaessa), niin varmaankin pitää mennä leikkaukseen. Mutta kuten sanottu, olen siis katsonut televisiota. Pari mainosta on jäänyt pyörimään mielessä. Tiedätte varmaan sen ovulaatiotestimainoksen, jossa brunette heiluttelee väljää mekkoa vatsan kohdalla ja toivoo raskautta. Olen juurikin niitä ovulaatiotestejä aikanaan käyttänyt ja nyt kun mainos taas tuli vastaan, digitestin ruutuun pätkähtävä hymynaama sai minussa aikaan kauhunsekaisia tuntemuksia. Eivät mitään kivoja muistoja herätä minussa nuo ovulaatiotestit vieläkään. Sitten tuli toinen mainos, johon samaistuin tavalla, jota mainostaja ei ehkä ollut ajatellut. Tässä loppuraskaudessa on ollut aika lailla närästystä ja olen joutunut ottamaan siihen toisinaan Rennietä, joka on sallittu lääke raskausaikana. Raskaudesta huolimatta minulla on vielä jäljellä vähintäänkin ripaus lapsettoman identiteettiä. Mainoksen lopussa oleva iskulause sai minut hihittelemään: Rennie -onnellisille mahoille. Niinpä. Lääke minulle, joka juuri nyt olen onnellinen maho.


Mennyt vuosi ja raskauden tilanne

Nyt on uuden vuoden aatto. Taakse jää vuosi 2013, jonka suhteen minulla ei vuosi sitten kirjoittamani tekstin perusteella olleet toiveet katossa. Lupasin käyttää hammaslankaa. Välillä käytinkin hammaslankaa ahkerammin. Hyvä minä! Hampaissa ei ole reikiä vielä. Vuosi on siltä osin ollut onnistunut, mutta olihan se muutoin parempi vuosi kuin toivoin. Tulin raskaaksi, pysyin raskaana. Vauva on edelleen mahassa. Sain myös vakityön. Perhepiirissä tapahtui hyviä asioita. Hassua kuitenkin todeta, että suurin osa vuodesta meni raskaana ollessa tai sitä yrittäessä. Keväällä olin päässyt melko sinuiksi lapsettomuuden kanssa ja kovasti mietimme pidempää hoitotaukoa, mutta toisin kävi. Hoitotauko toki tämäkin on.

Olen aika väsyksissä. Olen viettänyt joulua minimaalisin ponnisteluin ja matalalla profiililla. Tuntui etukäteen, ettei kamalasti huvita valmistella ja että vauvan odotuksen keskellä ei ole päässä tilaa jouluasioille. Joulureissuun lähdettiin ja se vei tehokkaasti voimat. Tässä on ollut muitakin juhlia joulun lisäksi ja ihmisten tapaamisia, mikä kaikki on oikein mukavaa kyllä, mutta en ihan samaan tapaan jaksa sitä kuin normaalisti. Lisäksi viime yö meni päivystyksessä mystisen vatsakivun kanssa, joten rytmi on nyt sitten totaalisen sekaisin. Mitään erikoisempaa ei päivystyksessä onneksi todettu. Vauva oli mahassa eilen todella vilkas ja vaihtoi asentoansa tämän tästä, käyrälläkin hän protestoi antureita oikein pontevasti, ehkäpä se kaikki mellastus sai vatsalihakset kipuilemaan ja kramppaamaan. Tänäänkin vielä hän majaili puoli päivää painaen jotain kipua tuottavia kohtia vatsan sivulla, nyt illasta alkaa olla vähän helpompaa.

Laskettuun aikaan on kaiketi kuusi viikkoa aikaa. Olo alkaa hiljalleen olla aika raskas. Sormet ovat tönköt, turvoksissa ja kipeät. Mukavaa nukkumisasentoa joutuu hakemaan. Välillä hengästyttää. Ateriakokoa on pitänyt pienentää, ettei kauheasti närästä. Ajatuskaan ei kulje ihan entiseen tapaan. Silti olen sitä mieltä, että on oikein mukavaa olla edelleen raskaana eikä synnyttämään ole totisesti mikään kiire. En ole siihen vielä ollenkaan valmis. SF-mitta on kasvanut keskikäyrällä tai vähän sen päällä. Kumma kyllä eilen päivystyksessä painoarvio vauvalle oli varsin siro. Kummatkin menetelmät ovat hieman epätarkkoja, saa nähdä mikä on totuus, kunhan hän syntyy. Toivoisin itse keskikokoista vauvaa. Toivottavasti vauva myös asettuisi pian oikeaan tarjontaan. Sen verran iso kaveri hän jo on, että voltit mahassa ovat aika hankalan tuntuisia. Vielä on toki aikaa. Jännittää vaan, tajuaako tämä vauva asettua pää alaspäin, kun niin vähän siinä asennossa tuntuu viihtyvän.

Täällä blogimaailmassa kulunut vuosi on ollut monelle blogituttavalle onnekas. Plussia on saatu siellä täällä ja monet vauvoista ovat jo maailmassa. Olen oikein onnellinen kaikkien teidän puolesta ja iloinen siitä, että monen kanssa on voinut kulkea tätä matkaa yhdessä tänä vuonna. Hyvää uutta vuotta kaikille teille, jotka olette tänä vuonna edelleen seuranneet meidän taivalta! Kohta alkaa vuosi 2014, joka on vauvamme syntymävuosi. Toivottavasti hän selviytyy tulevista koitoksista!


Miten sinulla on noin pieni maha?

Olen viimeisten viikkojen aikan ihan riittävän monta kertaa kuullut jonkun täti-ihmisen suusta ihmettelyjä, miten minun mahan voi olla näin pieni. Näin oli jälleen tänään. Kyllästyttää todella. Varsinkin nyt, kun maha selvästi tuntuu kasvaneen ylöspäin ja erikoista painetta ja kivuliasta kiristystä tuntuu vinojen vatsalihasten yläosissa ja kylkivälilihaksissa. Maha on se mikä on ja ei raskausaikana ole tarkoitus varsinaisesti muuten lihoa. SF-mitta on kulkenut viime kerrat siinä keskikäyrän tuntumassa, joten ei kohtu ainakaan liian pieni tähän mennessä ole ollut. Itse päähenkilö, vauva, on ollut myös keskikokoinen ultrissa. Mutta joka kerta, kun joku möläyttää jotain mahani koosta, mietin, että ohkohan se oikeasti liian pieni sittenkin. Seuraavalle kommentoijalle harkitsen vastakommentiksi jotain Punahilkka-sadusta tuttua… Onneksi olen saanut kehuja omalta terveydenhoitajalta maltillisesta painonnoususta, joten niillä ajatuksilla onnistun lievittämään ärsytystä vielä hyvin. Kotivaa’an mukaan tässä vaiheessa painon lisäys on n. +7 kg arvioidusta lähtötilanteesta tai +5,2kg ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Uusille kymmenlukemille siirtyminen on käsillä ja se tuntuu kyllä aika hurjalta. Samoin on raskausviikoissa, tänään alkoi 30. raskausviikko. Jo muutaman viikon päästä vauva voisi syntyessään selvitä ilman merkittäviä sairaalahoitoja.

Työpäivien määrä vähenee mukavaa vauhtia. Raskauden myötä elän niin omassa ajanlaskussani, että joulu tuntuu tänä vuonna aika laimealta välietapilta. Saa nähdä tuleeko pahemmin valmisteltua tänä vuonna. Joulukausi alkoi silti minusta huolimatta pikkujouluineen. Ensimmäinen tilaisuus on jo takana vai sanoisinko lusittu, nimittäin siltä minusta tuntui. Tilaisuus oli lähinnä perhesyistä tärkeä, mutta minulla oli kovin vaivaantunut olo, kun yksi jos toinenkin vieras ihminen kommentoi tulevaa perheenlisäystämme. En oikein tiedä mikä siinä on, mutta en osaa suhtautua siihen luontevasti vieläkään. Oikein jännitti mennä tilaisuuteen sen takia, että tulisi juuri noita arvioita mahan koosta ja kaikenlaista muuta päivittelyä.

Aika erikoista, että meille on tulossa vauva. Haluaisin toisaalta kyllä jo jäädä äitiyslomalle, jotta voisin keskittyä raskaanaolemiseen ja valmistautumiseen. Vapaa-ajalla raskaus täyttää niin täysin mielen tällä hetkellä, että työorientaatio alkaa olla jo vähän hakusessa. Tapasimme juuri yhtä pikkuvauvaperhettä. Onko meillä tosiaan kohta samanlainen pikkuinen kotona? Osaanko sitten rauhoittaa ja hoitaa häntä? Varsinkin ne ihan alkuviikot ja kuukaudet tuntuvat melkoisen jännittäviltä. Synnytystä en taaskaan ole kovinkaan paljon miettinyt…


Takkipulma

Viime postauksessa esittelin innoissani kivaa raskaustakkia. Tilasin sellaisen netistä talvitakiksi, sillä talvitakkina sitä myytiin. Takki olikin totaalinen katastrofi. Ikinä milloinkaan en ole hankkinut yhtä huonolaatuista takkia, solmittuja möykkyisiä nyörejä ja mitä vielä. Takki on aivan liian köykäinen Suomen talveen ja varsinkin hartioiden alueen vuoritus osoittautui aivan olemattomaksi. Siinä vaikuttaisi kuvien perusteella olevan teddyvuori, mutta todellisuudessa takissa on sellaisia lyhyitä lankahapsuja, eikä mitään välivuorta niiden ja päällyskankaan välissä. Kaula-aukko on erittäin avoin. Neuvo: älkää vaan ostako tätä Mamaliciousin Parka-takkia talvitakiksi. Kiukuttaa. Koitan palauttaa takin ja saada rahat takaisin, kun ei sillä mitään tee näillä leveysasteilla, jos ulkona on yhtään viileää. Menee hartiat jumiin ja tissit paleltuvat.

Mutta mitä sitten tilalle? Tarve on reiluhkolle lämpimälle takille, joka menisi monessa tilanteessa ja ihanteellisesti kävisi raskauden jälkeenkin. Lämmin sen on ehdottomasti oltava, koska sisällä en pysty käyttämään kovinkaan paksuja vaatteita. Lähdin kartoittamaan normikauppojen valikoimaa, koska tuo valitsemani äitiystakki oli niin totaalinen huti, että alkoi arveluttaa äitiysvaatteina markkinoitavien takkien laatu ylipäänsä. Eipä ollut kaupoissa kovinkaan ihmeellistä valikoimaa. Markkinoilla olevat talvitakit ovat tänä talvena aika vartalonmyötäisiä eikä kukaan myynyt mitään ysäritelttoja. Eipä tietenkään. Oi niitä aikoja, kun S-kokoisena varhaisteininä XL oli ainoa oikea koko! Vieläkin mahtuu silloin hankitut vaatteet… Lisäksi minulla on antipatioita tikattuja toppatakkeja kohtaan, jotenkin koen itseni Michelin-ukoksi sellaisessa, mutta eipä niissäkään ollut kummoista valikoimaa. Villakangastakit ovat taas hitusen liian kevyitä eivätkä oikein ulkoiluun sopivia. Pari mahtuvaa villakangastakkia kylläkin löytyi, mutta aika niukasti on raskaanaolevalla valikoimaa talvivaatteiden saralla. Pienellä riskillä ostin lopulta tämän, siinä on vielä kasvunvaraa mahalle jonkin verran ja tykkäsin siitä muutenkin, joten sitä voi myöhemminkin pitää. Eikä tule kylmä ulkona. Toivottavasti se menee loppuun saakka. Muutoin pitää lainata äidiltä joku perintöpomppa, joka varmaan jo sinänsä rajoittaa ulkona näyttäytymistä, jos ei loppuraskaus muuten sitä tee.


Kolmannelle trimesterille

Ymmärrykseni mukaan olen nyt kolmannella raskaustrimesterillä. Eri lähteissä tuntuu olevan erilaisia rajoja sille, milloin viimeinen kolmannes alkaa. Se alkaa joko nyt, tai viikon päästä tai se alkoi jo viikko sitten. Yhtä kaikki, jos synnytys tapahtuisi laskettuna aikana, siihen olisi lähes tasan kolme kuukautta enää. Täysiaikainen tämä raskaus olisi jo noin kymmenen viikon kuluttua. Hui sentään!

Olen lentänyt koko päivän ympäriinsä, kun työpäivän lomassa piti käydä neuvolalääkärillä ja vielä hammaslääkärillä. Vaavi on varmaan ollut aika kippuralla koko päivän mahassa, koska sellaista kyytiä olen tänään mennyt, että hyvä on, että ehdin jotain edes syödä. Vauhdikkaan päivän onnistumisiin on luettava reiätön suu ja ennen kaikkea yksi menestyksekäs taskuparkkeeraus, ensimmäinen meidän aiempaa isommalla autolla. Päivän vauhti ei kumma kyllä aiheuttanut erikoisemmin supistelua, mikä on aika jännä, koska niin herkästi niitä on ollut. Vauva on ollut hieman hiljaisemmin liikkuva tänään varmaan minun kovasta menosta johtuen, yleensä vauvan vilkkaampina aikoina supisteluja tulee enemmän.  Viimeisin villitys vaavilla on ollut pään tai pepun työntäminen erilaisiin viistoasentoihin, mikä tuntuu kyllä aika tukalalta ja laukaisee helposti supistuksen.

Neuvolalääkärin tapasin tänään ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana. En ehkä itse ollut parhammillani tänään, koska minulla oli niin kiireinen aikataulu. Yleensä olen saanut neuvolakäynnit järjestymään omalle vapaapäivälleni ja terveydenhoitajan kanssa on ollut aikaa puhua perusteellisesti asiat, joita on miettinyt, mutta tämän käynnin suhteen oli tehtävä kompromissi ja tultava kesken työpäivän. Kesken töiden minun on aika vaikea orientoitua omiin asioihini. Käynti oli speksit huomioiden ihan onnistunut. Nyt lähinnä sapettaa, että kävin pari viikkoa sitten hankkimassa pahaa mieltä ja tuhlaamassa rahaa yksityisellä lapsettomuusklinikalla. Kohdunsuun tilanne ei ole etenemässä kypsempään suuntaan. Kiinni on eikä viikkoihin nähden poikkeavaa löytynyt. Ylimääräistä kontrollia ei nyt sovittu ja mikä myös tärkeää, nyt ei mitään sairaslomaakaan tule.

Erikoista oli se, että SF-mittaa lääkäri sai tänään 1cm vähemmän kuin terveydenhoitaja neljä päivää sitten. Liekö käsialakysymys vai vauvan erilainen asento? Toivottavasti jompi kumpi näistä. Pieni jännitysmomentti seuraavaa neuvolakäyntiä varten tästä jäi. Maha on kyllä kasvanut. Enää ei ole toivoakaan siitä, että mahtuisin tavallisiin housuihini. Nekin farkut, jotka sopivat vielä toisen kolmanneksen alussa menevät enää kiinni vain hiuslenkin avulla. Raskausvaatekaappia on pitänyt täydentää. Joitakin vaatteita olen tehnyt itse. Sain myös äskettäin muutamia kivoja käytettyjä vaatteita lahjoituksena.  Talvitakin jouduin hankkimaan, sillä väljänä pitämäni takki alkaa siihen malliin täyttyä mahan kohdalta, ettei sillä loppuraskautta voi mennä. Yksi suosikkiraskausvaatteistani on Moodkit, joita minulla on nyt kaksi. Se ei purista mistään eikä sen legginsit myöskään valu, koska ne kiinnitetään yläosaan neppareilla. Voin lämpimästi suositella. Kotona voi hiippailla kissanaisena pelkässä Moodkitissa ja sen voi yhdistellä monenlaisten vaatteiden alle. Melkein toivon pelkästään tämän Moodkitin takia, että saisin joskus olla uudestaankin raskaana! Olen jotenkin niin onnellinen siitä, että vihdoin minäkin saan pitää kauan himoitsemiani raskausvaatteita.

Screenshot 2013-11-19 17.28.24 Screenshot 2013-11-19 17.33.57


Prosessori kovilla

Olen viettänyt tänään aikaa yksikseni kotona ja prosessori päässäni on ollut aika kovilla. Ensinnäkin heräsin viideltä ja pyörin tunnin sängyssä pirteänä, mutta jokseenkin epämiellyttävien ajatusten kanssa. Päätin siinä kuuden aikaan nousta ja siirryin olohuoneen sohvalle lukemaan kirjaa. Luin muutaman sivun ja nukahdin kolmeksi tunniksi, joten nukuttu unimäärä viime yönä on lopultakin ihan ok. Alkaa nyppiä tuo heräämisaika, melkein kelloa katsomatta aamulla voi arvata, että kello on n. 5 aamuyöllä, kun havahdun. Viikonloppuna ja lomapäivinä se on sikäli ok, että aamulla voi uudestaan nukkua, mutta työviikolla se on melko raskasta.

Minulla on käynnissä aiempien elämänvaiheiden pohdinta ja erityisesti äitisuhteen prosessointi. Tavallaan on hupaisaa, että monella tapaa tämä raskaus on mennyt kuin oppikirjoissa, fyysisesti ja osittain henkisestikin. Oman äitisuhteen prosessoiminen kuuluu lukemani mukaan keskiraskauden kehitystehtäviin. Tästä puhutaan mm. aiemmassa postauksessa mainitsemastani Brodénin kirjassa ja näköjään näin on minullakin. Omaan äitisuhteeseeni liittyy niin paljon monenlaista, että minun on tällä hetkellä vaikea saada asioista otetta. Suhde on ollut minulle usein aika kuormittavakin. Olen monesti kokenut joutuvani kuuntelemaan ja tukemaan äitiäni sellaisissa asoissa, jotka eivät minulle olisi iän puolesta kuuluneet tai jopa sellaisissa tilanteissa, joissa itse olisin tarvinnut tukea. Sitten toisaalta olen saanut ylimitoitettua, jopa tunkeilevaksi kokemaani tukea, joka on vienyt minut helposti ojasta allikkoon. Äidiltä olen saanut myös vahvan mandaatin tukea muita ihmisiä jopa oman itseni kustannuksella. Olen kamppaillut vuosia samanlainen-erilainen -teeman kanssa suhteessa äitiini. Monissa elämänratkaisuissa on yhtäläisyyksiä ja oman tien löytäminen sen vuoksi on ollut haastavaa. Mitkä ovatkaan olleet omia ratkaisujani? Nyt kun sitten olen itse tulossa äidiksi, tämä kysymys samanlaisuudesta ja erilaisuudesta nousee ihan uudelle tasolle.

Minä en halua, että minusta tulee samanlainen kuin äitini. Toisaalta on asioita, joita haluaisin siirtää eteenpäin ja toteuttaa omassakin perheessäni. Yksi sellainen on luovuus ja tila leikille, minkä vanhempani mahdollistivat, erityisesti äitini. Meillä taisi kotona kuitenkin olla myös aika vaativaa eikä tunteiden näyttämiseen erityisesti kannustettu. Itselleni on tärkeää, että lapsi uskaltaa ilmaista omia tunteitaan ja mielipiteitään, muodostaa itse omat kiinnostuksen kohteensa ja kasvaa onnelliseksi. Haluaisin, ettei minusta tulisi samalla tavalla tunkeileva kuin äitini -en kyllä toisaalta halua myöskään sillä tavalla minimaalisesti kiinnostusta osoittavaksi kuin mummoni, joka alensi itsensä jossain vaiheessa lähinnä pankkiautomaatiksi. Haluaisin pystyä parempaan.  Toivoisin, että voisin olla jotenkin herkempi näkemään ja kuulemaan lapsen todellisia tarpeita ja tunteita, kuin mitä itse olen nuorena saanut kokea.