Täällä taas

Blogielämä on ollut tovin hiljaista. Elämä on ollut niin täyttä, hyvällä tavalla ja sitten myös kuormittavalla tavalla. Palasin lapsen ollessa 1,5-v. työelämään, mikä oli itseni kannalta pääosin hyvä asia. Arkeamme on jo pitkään silti mutkistanut lapsen sairastelut ja hoidosta kannetut taudit. Flunssa on ollut hyvin harvoin läpihuutojuttu tässä talossa ja lastenosastollakin on jouduttu pyörähtämään pariin otteeseen. Hengissä on onneksi pysytty ja allergioita ei ollutkaan. Korvalääkärille kyllä mielelläni ottaisin kanta-asiakaskortin. Elättelen toiveita tautien suhteen paremmasta ajasta, kyllä se varmasti joskus koittaa. Muuten elämä valloittavan 2-vuotiaan kanssa rullaa aika kivasti. Arjen helpottamiseksi on kuitenkin suunnitelmissa alkaa tehdä vähemmän töitä ja koittaa saada sairasteluun taukoa lyhyellä hoitovapaajaksolla.

Oma olotila on hiukan ristiriitainen. Haave toisesta lapsesta on alkanut elää yhä vahvemmin mielessä, vaikka tässä on kyllä ollut useita kuukausia, jolloin olen ajatellut sen olevan ihan sulaa hulluutta. Pohdimme uudelleen hoitoihin hakeutumista. Kovasti haluaisin kokeilla onnea PAS:ssa vielä ennen sitä, kun lasten ikäero kasvaisi yli kolmen vuoden, kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei sikiävyys ole merkittävästi kohentunut yhdestä täysiaikaisesta raskaudesta huolimatta. En enää edes imetä, joten keho on palannut jotenkin aika samaan olotilaan kuin mitä se oli hoidoissa käydessä. Luulen, että joskus viime kesänä minulla oli kemiallinen raskaus kylläkin. Kiertojen pyöriessä tuloksettomina mieleen ovat vähitellen palanneet ne pettymyksen tunteet, joita koin hoitojen aikana ja sitä ennen. Näinkin on jo hyvä, miksi haluta lisää? Toisaalta miksi ei? Ja sekin: pitääkö lapsettomuushoidoilla lapsen saaneen perustella haaveensa toisesta lapsesta?

Mitä enemmän toivoo, sitä kovemmin pettyy. Niin se kohdallani menee. Silloin, kun tuntuu, että nyt on kaikki mainiosti eikä ole pyrkimyksiä lapsihaavetta kohti, on helppo asennoitua myös toisten perheuutisiin ja olla iloinen toisten puolesta. Huomaan kuitenkin Mörön hiipivän mielen näyttämölle seisomaan kylmää hohkavana. Parin päivän sisään on tullut vauvauutisia parilta meidän kanssa samaan aikaan esikoisen saaneelta ja samantapaisen lapsettomuusrumban läpikäyneiltä pareilta. Olin viime kierrossa kovasti elätellyt toiveita luomuplussasta, jota ei kuitenkaan tullut. Sitten vielä kirsikkana tämän tortun päälle tuli omasta perheestä raskausuutinen siskon toisesta lapsesta. Heidän lasten ikäero tulee olemaan pienempi, kuin mitä meidän perheessä enää on mahdollista saada, ja minun on hyvin vaikea käsitellä tätä asiaa. En enää pystynytkään olemaan vapautuneesti iloinen tai edes kovin kiinnostunut heidän asiasta siinä hetkessä, vaikka samanikäisten lastemme kuulumisia on viime vuodet ahkerasti vaihdettu. Oma pettymys ja suru tulivat voimakkaina, aivan samat tutut tuntemukset vanhoilta ajoilta. Että tässä me nyt taas ollaan toivomassa ja pettymässä ja menossa ehkä kohti hoitoja kaikilla mausteilla. Muut menivät jo ”seuraavaan vaiheeseen”.

Sitä en kyllä tiedä, miten junailisimme uuden hoitoprosessin ja tämän nykyisen lapsiperhe- ja työelämän aikataulut onnistuneesti. Oli se ennenkin työn kannalta jo ihan riittävän haastavaa, nyt on vielä infektiokierteen tuoma yllätyksellisyys mukana ja pitäisi vielä ehtiä hakea lapsi ajallaan. Sitten on talous. Jos teen vähemmän töitä, onko hoitoihin varaa? Jos en tee vähempää töitä, onko hoitoja aikataulullisesti mahdollista vielä läpi? Jos tulen raskaaksi tehdessäni vähemmän töitä ja lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta (niin kuin todennäköisesti tulee, jos tulee), Kelan tuet lasketaan sen vähemmän työnteon perusteella ja kukkaron nyörejä pitää selvästi kiristää. Jos lähden hoitoihin, en todennäköisesti saa työelämässä otettua uudenlaisia haasteita vastaan ja se taas pitkittää eräitä meneillään olevia opiskeluja. Toisaalta voisi olla järkevää ikäänkuin panostaa uraan tilapäisesti, mutta sitten taas tulee vastaan ikäkysymys raskauden kannalta ja se, että tällä sairauksien määrällä tuntuu jo sinänsä epärealistiselta panostaa yhtään enempää työelämään kuin nyt tai vaihtaa työpaikkaa edes tilapäisesti parin seuraavan vuoden aikana. Jos tosissaan haluaisin toisen lapsen, ei kannata kamalasti aikailla sen kanssa, koska voihan siinäkin taas kestää. Töitä voi tehdä myöhemminkin.

Ajattelin suhtautuvani rennommin yrittämiseen toisella kierroksella ja toki aika lunkisti tämä on toistaiseksi mennytkin. Ei voi mitenkään kuitenkaan vähätellä aiemmin koetun vaikutusta. Nyt on helpompi luottaa sentään siihen, että uusi raskaus ja lapsi on ylipäänsä mahdollinen. Lapsi pitää myös kiinni arjessa sillä tavalla, ettei ole aikaa potea niin perusteellisesti kaikkia käänteitä. En mitenkään haluaisi siihen samaan tunnemaisemaaan enää takaisin, mutta voiko siltä täysin välttyä kuitenkaan? Pettymykset ovat silti kovia ja vanha suru siitä, että keho tuntemattomasta syystä johtuen ei vaan toimi tässä asiassa odotusten mukaisesti, on silti olemassa.