Merkittävän rajapyykin ylitys

Neuvolan ns. Kela-käynti oli tänään ja pistin heti sen jälkeen hakemukset äitiyspäivärahaa, äitiyspakkausta ja lapsilisää varten vetämään. Hui hui! Tämähän alkaa muuttua todellisemmaksi hiljalleen. Raskaus on siis kestänyt vaaditut 154 päivää ja vähän enemmänkin itse asiassa, pikaisten laskelmieni mukaan nyt olen ollut raskaana 165 päivää. Täysin äitiyspakkauksen varassa ei ole meidän vauvan varustelu. Ihan hyvää vauhtia on jo kertynyt hänellelle tavaroita. Välillä iskee pieni pelko hankintoihin liittyen, ettei vaan olisi tullut kaikkea tätä turhaan tehtyä, mutta yritän luottaa, että kyllä meille vielä elävä lapsi tulee ja nauttia suunnittelusta. Sellainen mukava tieto saavutti meidät tänään, että tulevalla lapsella ei ole ainakaan kohonnutta 1. tyypin diabetesriskiä.

Hankittuna on siis jo kaikenlaista. On jonkin verran vaatteita koossa 50, 56 ja isompiakin. Olen ostanut talvihaalarin koossa 50, sillä äitiyspakkauksen haalari on varsin ison oloinen, kokoa 68-74  ja jotenkin tuntuisi epävarmalta laittaa pieni vauva niin löysään pakettiin alkuvaiheissa. Olen tehnyt itse pari eri kokoista neuletakkia ja joitakin muita pieniä neulomuksia. Olemme saaneet muutamia perintövaatteita ja vanhoja klassikkoleluja äidiltäni. On harsoja, hoitopöytä, syöttötuoli, imetystyyny ja itse tehty lakanasetti. Saimme kantoliinan lainaan. Lisäksi on paloista virkattu peitto, joka on ollut tekeillä vuodesta 2010. Siihen liittyy itselläni suuri tunnelataus. Matkan varrella ei nimittäin ollut ollenkaan varmaa, tuleeko paloista peitto pienelle vauvalle, isommalle adoptiolapselle vai peräti itselle. Kun raskauden suhteen alkoi olla riittävän varma olo, päätin koota viimein kaikki 88 palasta yhteen ja tehdä siitä suunnilleen pinnasängyn kokoisen päiväpeiton tai torkkupeiton. Siinä olikin urakkaa. Mietin vielä kaikki palaset yhteen liitettyäni, uskallanko tehdä peitolle reunusta tässä vaiheessa. Se tuntui niin lopulliselta. Jos sen olisi jättänyt tekemättä, olisi peittoa helpompi jatkaa, jos tilanne muuttuisi. Viimeistelin peiton lopulta kuitenkin ja se on nyt valmiina odottamassa käyttäjää. Minulla on myös työn alla tai suunnitteilla melkoisesti käsityöprojekteja, joita olen joskus varovaisesti haaveillut tekeväni mahdolliselle omalle lapselle. Melkein stressiä pukkaa, kun mietin ehdinkö tehdä ne kaikki tulevina kuukausina. Välillä on tullut mieleen, että olisinpa lapsettomuushoitojen aikana voinut enemmän luottaa, että joskus tulisin raskaaksi, niin ei olisi niin kovasti nyt näitä haaveprojekteja. Isoin hoppu on tilkkutyöllä, sillä sen kasaaminen loppuraskaana ei tunnu fyysisesti mahdolliselta tehtävältä. Nytkin vasta paloja leikatessa tulee jo ihan hiki!

Olen myös aktivoitunut etsimään itselleni tukea tulevien kuukausien ajaksi. Yksi suurimpia pelkojani on sekoaminen synnytyksen jälkeen. Ehkä se ei oikeasti ole mikään kovin todennäköinen skenaario, mutta olen sillä onnistunut itseäni pelottelemaan aika lailla viime viikkoina. Tähän ja muihin kauhukuviin liittyvä ahdistus on laittanut minut liikkeelle ja aion mennä tutustumaan erääseen vertaisryhmätoimintaa äideille järjestävään paikalliseen järjestöön. Saa nähdä miltä se vaikuttaa. Toinen hieman pienempi huoli tai pelko on se, että synnytyksen yhteydessä kohdalle osuu natsi-kätilö ja saan huonoa kohtelua sairaalassa. Synnytystä olen muutenkin alkanut varovaisesti miettiä, mutta ehkä siitä lisää joskus sitten, kun ajatukset kirkastuvat. Jotain mieltä siitä pitäisi varmaan jo olla, sillä minun pitäisi lähiviikkoina laittaa sairaalaan synnytykseen liittyviä toiveita. Mitenkähän voisi parhaiten muotoilla toiveet liittyen hoitavien henkilöiden luonteenlaatuun?


Minustako äiti?

On jo sanomattakin selvää, että olemme vuosia haaveilleet lapsesta. Kun lasta ei vuosiin kuulunut, alkoi mieltäni kalvaa epäusko oman kehon kykyyn tulla raskaaksi ikinä millään konstilla. Tämä sai minut ajoittain vihaamaan kelvottoman tuntuista kehoa aika lailla. Kohdunulkoinen raskaus tai keskenmeno ei varsinaisesti helpottanut näitä tuntemuksia. Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, ettei ole ollut helppo luottaa raskauden jatkumiseen nyt raskaana ollessa. Nyt raskauden ollessa yli puolivälin mielessä pyörivät jo muutkin ajatukset. Ajatukset ovat vähän sekavia. Pikkuhiljaa alkaa hiipiä mieleen, että minun ilmeisesti pitää joskus synnyttääkin. Että minäkö synnyttämässä, todellako? Miten sellainen asia voi koskea minua, kun ihan vähän aikaa sitten näytti vielä siltä, että jatkan eloa ei-kenenkään äitinä? Tein viime vuonna paljon työtä lapsettomuuden hyväksymisen eteen, enkä suinkaan valmistautunut henkilökohtaisella tasolla vanhemmuuteen ja nyt olisikin uudenlainen identiteetti omaksuttavana. Hieman kyllä kauhistuttaa. Minäkö todella olen sitten äiti oikealle pienelle minusta riippuvaiselle vauvalle? Ehdinkö orientoitua uuteen rooliin, ennen kuin se on käsillä? Alkuraskaudessa en vielä tosissani uskaltanut näitä asioita ajatella, minulla oli vain sellainen itsevarma luottamus kykyihini ja arvelin, että jos lapsi sitten tulee, niin kaikki sujuu hyvin. Nyt on iskenyt rimakauhu ja entäjossittelen paljon. Entä jos pilaan lapsen elämän? Entä jos siirrän lapsen kannettavaksi omat ongelmani? Entäpä jos kaadun lapsen kanssa portaissa? Osaanko suojella lasta vaaroilta? Entä jos suojelenkin liikaa? Olenko äidillinen ihminen kuitenkaan? Mitä voin tehdä, etteivät seinät kaadu päälle äitiyslomalla? Miten selviän odotettavissa olevasta univajeesta sekoamatta?

On kyllä niinkin, että meillä on melko paljon voimavarojakin. Mies on luonteeltaan optimisti ja tasaa minun pessimismiä hyvin. Puhumme asioista ja olemme selvinneet monista vaikeista vaiheista yhdessä. Parisuhde tuntuu hyvältä ja tiedän mieheni olevan sitoutunut isä. Meillä on yhteneväisiä periaatteita kasvatuksesta. Minulla on kohtuullisen paljon kokemusta vauvoista ja lapsista ja uskon perushoidon sujuvan kyllä. Tiedon puutetta ei pitäisi olla. Minun ei ole mielestäni vaikea ottaa apua vastaan. Sukulaisetkin ovat tarjoutuneet avuksi heti alkumetreille. Isompia taloushuolia ei ole. Monet asiat ovat siis hyvin. Toivottavasti osaan olla myös vaatimatta itseltäni esimerkillisiä suorituksia.


Kutinaa ja kestoahdinko

Elelemme rv 19 alussa. Parina päivänä on tuntunut sellaista sisäistä kutinaa alavatsalla. Se on aika metkan tuntuista. Vauva siellä taitaa kutitella. Mitään isompaa monotusta en mielestäni ole vielä tuntenut, vaikka olen kyllä pyytänyt vauvaa potkaisemaan ihan kunnolla. No, vielä hän ehtii. Luulisin, että nämä kutinat ovat ensimmäisiä liiketuntemuksia.

Olen edistynyt hankintojen pohtimisessa. Todennäköisesti käyttäisimme vauvalla kestovaippoja ainakin osittain. Olen siis yrittänyt perehtyä kestovaippoihin, mutta en saa oikein otetta asiasta. Kestovaippamerkkejä näyttää olevan sadoittain. Mistä voi tietää, että mikä juuri meillä olisi hyvä? Eipä kai etukäteen mistään. Miten paljon niihin kannattaa sijoittaa rahaa ylipäänsäkään, jos malli osoittautuukin huonoksi? Ei tunnu kivalta ajatukselta hankkia kokeilukappaleita, jotta voisi todeta, miten kakka valuu lahkeeseen. Ja miten paljon niitä kestovaippoja tarvitsisi olla minimissään? Jostain luin, että voisi varautua vauhtiin 7kpl/päivässä. Yksittäisen vaipan hinta näyttää olevan n. 20€, mikä tuntuu suurelta summalta, jos niitä kannattaa ostaa esimerkiksi kolmen päivän satsi (7kpl x 3 pv = 21 ja 21 x 20€ = 420€). Kumminkin olisi mukavampi hankkia tällaisia ”intiimituotteita” pääasiassa uutena, kun enhän itsellenikään osta käytettyjä alushousuja kirpparilta. Tämä kestovaippamaailma tuottaa tietynlaista ahdinkoa minulle tällä hetkellä. Helpotusta tähän eivät tuo hassunhauskat tuotenimet tai veikeät kuosit. Mitä väliä on apinan kuvilla pyllyssä, jos tuote ei muuten toimi? Kai tällainen tuote pitäisi valita toimivuuden perusteella, mutta eihän siitä etukäteen oikein tiedä. Säästömentaliteetilla voisi tietysti itse ommella vaippoja, mutta mielummin käyttäisin energiani vaatteiden ompeluun ja neulomiseen, vaippatehtailu ei varsinaisesti houkuta. Minulla on kuitenkin kohtalaisen monta käsityöprojektia, jotka olen aiemmin haaveillut tekeväni, jos joskus vauvan saisimme. Jos meinaan ne kaikki toteuttaa, pitää pistää töpinäksi, eikä siinä sivussa juuri vaippoja syntyne. Voi voi… Pitää varmaan vain aikanaan ostaa jonkinlainen aloituskokoelma vaippoja ja toivoa parasta.


Yöllisiä mietteitä juhlahumusta toipuessa

Heräsin keskellä yötä, enkä saa enää unta. Parempi nousta sängystä pyörimästä ja kirjoittaa päässä risteilevät ajatukset vaikka tänne. Tämä valvominen ei tiedä hyvää tulevan työpäivän kannalta, mutta onneksi iltapäiväksi ei ole mitään erikoisempia suunnitelmia. On ollut tapahtumarikas viikonloppu, merkittävät perhejuhlat on juhlittu. Juhlissa oli paljon sukulaisia ja perhetuttuja ja olin ajatellut, että lienee aika viimein tulla ulos kaapista raskauden suhteen. No tietysti oli myös ihmisiä, joiden katseet alkoivat eksyä keskipalloni kohdalle, joten turha pian väittää kenellekään vain lihoneensa. En oikein itse pidä raskautta ulospäin vielä ilmeisenä, mutta olen varmaan jäävi arvioimaan. Näin itsestäni pari viikkoa takaperin otetun kuvan ja näytin kyllä jo hieman punkerolta siinä.

Mutta niin, kaapista on siis tultu vähän joka suuntaan. Sepä ei ollutkaan minulle helppoa. Juhlaväessä oli paljon sellaisia minulle aika etäiseksi jääneitä ihmisiä, joille en tavallaan olisi välittänyt uutisiamme kertoa henkilökohtaisesti tai peräti ollenkaan, mutta kun uutiset sitten alkoivat levitä, sainkin sitten koko illan keskustella raskaudesta. ”Joo oli aluksi huono olo” ja ”meille pitäisi helmikuussa tulla vauva, jos kaikki menee hyvin” olivat tyypillisimmät repliikkini. Minusta tuntuu hirmu aikaiselta ottaa vastaan onnitteluja. Minulle oli varsin työlästä ylipäänsä tuoda asia julki, saati sitten keskustella yksityiskohdista. Enkä minä uutisia aina onnistunut sanomaankaan, minulle ei vain kertakaikkiaan ole luontevaa julistaa varmana tietona ympäriinsä, että meille on tulossa vauva. Olisin ihan tyytyväisenä hautonut edelleen vauvaa vain pienen piirin tietäessä asiasta, mutta lähipiirin olo alkoi olla hieman tukala salaisuuden vartijana. Ja nyt minua sitten ahdistaa tämä julkisuus. Kun en edelleenkään jaksa aina uskoa asioiden sujuvan kitkattomasti loppuun saakka. Jos homma ns. kusee, keille kaikille siitä sitten pitääkään kertoa?

Erikoisia tilanteita tämä myös poiki. Esimerkiksi täti, joka reilu vuosi sitten äkisti sairastuttuaan on joutunut opettelemaan puhumaan uudestaan, hieman kömpelösti kertoi huomanneensa heti, että olen raskaana. Minä tietysti luulin hänen jo kuulleen asiasta, mikä ei ollutkaan näin, sillä setäni vieressä nolostui täysin ja alkoi toppuutella. Kyseessä ei onneksi ollut tällä kertaa moka. Jos en olisi ollut raskaana, olisin kriisiytynyt pitkäksi aikaa tällaisesta oletuksesta. Nyt kaikkien onneksi olettamus osui nappiin. On myös niin, että olen kuvitellut suojaavani itseäni sillä, ettemme juuri kerro hoidoista. Mutta mitä ihmettä sanoa sitten yllättävään kysymykseen siitä, miten osasin epäillä olevani raskaana? No… Kun jotenkin tiesin, että se olisi mahdollista… Keksin sanoa, että tein testin! Olin mielestäni nokkela. Mutta sepä ei riittänytkään kysyjälle. Seurasi jatkokysymyksiä (kovaan ääneen) siitä, miten tajusin tehdä testin, osasinko epäillä jostakin olosta raskautta jne. Huh huh. Joitakuita sukulaisia ei raskaus puolestaan juuri hetkauttanut. Oli etukäteen arvattavissa mummoni suhtautuminen asiaan. Ei hössötystä vaan pikemminkin asian sivuuttaminen lähes kokonaan. Joskin vaikea tietää kuinka hyvin hänellä enää tällaiset uutiset mielessä pysyvät.

Hassua minun kannalta oli se, että vaikka vietin illan keskustellen raskaudesta, välillä meinasin unohtaa olevani raskaana. Aivan alkuraskaudesta oli itsestään selvää muistaa, ettei ota viiniä ruoan kanssa ja pohtia huolestuneesti ruoan sisältöä, mutta nyt dieettipuolesta piti muistuttaa itseään. Tavallaan se ruokavalion noudattaminen tapahtuu automaattisemmin ja vähemmän neuroottisesti, jolloin välillä havahtuu muistamaan, että tosiaan ei viiniä tai graavilohta pidä edelleenkään ottaa, vaikka ei paha olo enää olekaan. Tietysti se myös sapettaa enemmän. Alkuun ei tehnyt mieli paljon mitään ruokia, mutta nyt tuo graavilohikin oli kyllä varsin houkuttelevan näköistä ja kieltäytyminen selvästi vaikeampaa kuin aiemmin. Nyt kun on ollut hulinaa koko viikonlopun, tuntuu, että muutenkin pitää orientoitua raskaana olemiseen uudestaan. En ole oikein ehtinyt kuulostella mahdollisia liikkeitä kuin nukkumaan mennessä enkä silloin tietysti ole mitään huomannut. Onneksi on doppler. Pakko on ollut varmistaa, etten ole tullut huijanneeksi koko sukua.


Äitiysvaateturhauma

Ei ole niin, että tarvitsisin tässä vaiheessa vielä runsaasti äitiysvaatteita. Olen joutunut viime viikolla kumminkin poistamaan käytöstä jo useat housut. Lähtötilanne on kyllä se, että minulla on aika paljon vaatteita. Toistaiseksi pystynkin käyttämään monia entisiä housujani edelleen (kahdet joustavat farkut, kahdet mustat housut ja useita rentoja housuja). Työkelpoisia housuistani ovat kolmet. Olen kumminkin alkanut orientoitua äitiysvaatteisiin hiljalleen. Jostain syystä minulla oli ennakkokäsitys, että äitiysvaatteita myydään useissa paikoissa, sillä mielestäni niitä on ollut joka puolella hoitojen aikaan. Olen tainnut kuvitella kaiken, sillä kun lähdin tutkimaan valikoimaa, päädyin lopulta lastentarvikeliikkeisiin, joissa en ole ikinä ennen käynyt. Eikä niissäkään mikään huimaava valikoima ollut, kolmet erilaiset housut vaihtoehtoina. Tavallisten kauppojen valikoima on olematon tai korkeintaan hyvin suppea. Lisäksi äitiysvaatteet ovat eräässäkin ketjuliikkeessä lastenosastolla viimeisimmässä nurkassa, eikä sinne ole mitään opastetta. Hyvin hämmentävää. Onko äitiysvaatteiden myynti salaisuus? Mikseivät ne ole naistenosastolla? Miten kotikaupunkini kokoisessa kaupungissa ei ole kunnollisia äitiysvaateliikkeitä?

No, voisihan vaatteita ommella vaikka itse. Ajattelin, että koska säästössä on paljon käsityölehtiä vuosien varrelta, niin eiköhän niistä löydy kaavoja. No… Useampi vuosikerta Modaa on säästettynä, eikä yhdessäkään ole odottavalle naiselle kaavan kaavaa. Olin aivan varma, että monessa säästämässäni lehdessä on äitiysvaatteita, muistan katselleeni niitä kaihoisasti. Kaikki muut lehdet selattuani löysin kaksi lehteä, joissa oli pari kaavaa ja yksi sellainen, jonka voisin ehkä tehdä. Jos osaisin espanjaa. Toinen näistä lehdistä on nimittäin espanjankielinen. En muista miksi minulla kyseinen lehti on. Kangaskaupan kaavakirjoista löytyy kourallinen kaavoja, ostin yhden.

Onneksi on nettikaupat. Tilasinkin jotain viehättävästä mallistosta, kolme vaatetta itseasiassa. Housut olivat melko sopivat, mutta yläosien suhteen olin arvioinut koon aivan väärin ja jouduin palauttamaan molemmat. Vaatteet olivat hillittömän isoja ennen kaikkea hartioista ja käsivarsista, jotka eivät toivottavasti kasva raskausaikana merkittävästi. Nettikaupoista vaatteiden ostaminen on aina vähän tällä tavalla riskialtista.

En osannut odottaa, että itsensä vaatettaminen olisi näin monimutkaista. Turhauttaa. Huomenna alkaa rv 16 ja joidenkin mielestä näyttää jo siltä, että olen raskaana.


Selkenevää

Olen huomannut raskaaksi tultuani menneiden vuosien synkkien pilvien väistyvän välillä pään päältä. Nykyinen työni herättää minussa erilaisia tunteita kuin vielä keväällä. Tuntuu, että pystyn olemaan enemmän läsnä nyt, kun en ole hoitojen aikaisessa pettymyskierteessä. Lisäksi olen huomannut, että raskauden myötä koen jotenkin kuuluvani ikäisteni joukkoon eri tavalla kuin ennen. En koe samalla tavalla raastavaa ulkopuolisuuden tunnetta kuin ennen. Nyt vasta oikein tajuaa, kuinka syvästi lapsettomuus, hoidot ja epävarmuus onnistumisesta ikinä ovat usean vuoden ajan vaikuttaneet arkeeni ja olemiseen muiden kanssa. Tavatessani opiskelukavereita en odota kauhulla enää, milloin lapsiaihe mahdollisesti tulee käsittelyyn, ketkä mahtavatkaan olla raskaana tai tuoreita vanhempia. On helpompi sanoa vanhoille tutuille nyt, että meillä ei vielä ole lasta (en ihan kaikille raskaudesta vielä osaa kertoa) kuin ennen, jolloin sana ”vielä” tuntui aivan liian optimistiselta. Nyt on hyvä mieli, että mekin olemme matkalla kohti vanhemmuutta, jos kaikki menee hyvin. Tässä vaiheessa on jo todennäköisempää, että ihmisenalkumme selviää, kuin ettei selviäisi.

Joissain tilanteissa pilvet tuppaavat kasaantumaan pääni päälle edelleenkin. Harmittaa, kun tiettyihin lähipiirin lapsiin, joihin on omien hoitojen aikaan ollut vaikea suhtautua, ei edelleenkään tunnu kovin luontevalta ottaa kontaktia. Tavallaan ehti käydä niin, että koska omien vaikeiden tuntemusten takia ei ollut juuri näiden perheiden kanssa tekemisissä, on ehtinyt aikaa kulua sen verran, että lapsi onkin jo aika iso eikä tunne minua. Lisäksi kyseisiin lapsiin valitettavasti liittyi aiemmin muistutus omista vaikeuksista, eikä sitä näköjään ole vielä ihan helppo unohtaa. Ja kyllä jotkut kommentit suututtavat edelleen yhtä lailla. Esimerkkinä nyt vaikka työkaverien käymä keskustelu Kaksplus-lehden otsikon inspiroimana. Otsikossa julkkisäiti harmitteli, ettei tullut lähteneeksi lapsentekohommiin aiemmin. Työkaverit miettivät, miltähän moinen otsikko lapsettomuustaustaisen silmissä näyttää. Tämä kuulosti minusta huomaavaiselta. Keskustelu sai kuitenkin lupaavan alun jälkeen tyrmäävän käiänteen, kun keskustelukumppanit kilpaa selostivat toisilleen, kuinka hedelmällisiä itse olivat olleet: viisi raskautta viidessä vuodessa jne. Hieman sapetti. Muistin hyvin, kuinka erilaisessa todellisuudessa elän.

Mutta nyt olen raskaana. Olo ei nykyisellään ole hassumpi. Jos olo on tällainen koko ajan, haluan olla aina raskaana. Äkkiä näköjään pahoinvointi unohtuu, kun sitä ei ole… Jotenkin tuntuu niin luonnolliselta tämä olotila ja luonnottomalta vain se, että tähän tilaan pääseminen oli niin tolkuttoman vaikeaa.


Väsymystä, hämmennystä, epäuskoa

Voi kun tulisi jo tilaamani kotidoppler. Ultrasta on kulunut vain muutama päivä ja alkaa olla taas epäuskoinen olo raskauden suhteen. Joskus mietin, että onkohan tämä huijausta koko raskaus! Jos näyttivät jotain standardisoitua nt-ultravideota meille, että minulle tulisi hyvä mieli… Kaikkea sitä tulee mieleen, kun mahassa ei vielä potkuja tunnu eikä maha todellakaan kasva vielä. Tosin, pahoinvoinnit tulivat viikonloppuna takaisin ja tänään olo on kuin katujyrän alle jääneellä. Väsyttää hirveästi, uni on silti mitä on. Ehkä olenkin edelleen raskaana. Nyt pitäisi alkaa rv 14. Seuraavaan neuvolakäyntiin on jotain kolme viikkoa, kai se doppler ennen sitä saapuu. Toivottavasti syke on helppo itse löytää. Mahtaakohan asiaan vaikuttaa kohdun asento? Sain muuten neuvolasta toivomani lähetteen verikokeisiin ja kävin jo ne otattamassa, viikon päästä saanen tietää olenko aikaisemmin sairastanut parvorokkoa tai cmv-infektiota. Toivottavasti olen, sillä muuten stressaannun kyllä.

Olen alkanut tutkailla hieman vaunuja. Hyvin uskaliasta minulta. Se on tosi hämmentävä maailma. Olin kuvitellut ennen, että vaunujen valitseminen olisi hauskaa. En ole ihan varma siitä enää. Olen ihan pihalla, ei ole pienintäkään hajua, mitä ominaisuuksia kannattaisi olla. Ja ulkonäöllisesti valikoimissa on paljon minun mielestä aivan pöljän näköisiä menopelejä. Ja ne hinnat! Ainoat ominaisuudet, jotka varmasti tiedän haluavani, ovat melko pienet ja pieneen tilaan menevät vaunut. Tuntuu, että pitäisi alkaa kehittää jotain vaunumerkkitietoisuutta, se kun vaikuttaa olevan melko tärkeä valinta tulevaisuutta ajatellen. Minkälaisen kannanoton sitä mahtaakaan tehdä vaunujen valitsemisen myötä?


Ensimmäinen neuvolakäynti

Olemme käyneet ensimmäistä kertaa neuvolassa tässä uudessa roolissa. Tuntui, että tarvitsen naamion odotushuoneessa, jos joku vaikka tunnistaa minut. Tunsin käynnilläkin oloni aluksi aika vaivaantuneeksi, vaikkei mitään tarvinnut edes riisua (mihin on niin tottunut lapsettomuusklinikalla). Käynti oli kesken työpäivän ja työroolista vaihtaminen odottajan rooliin oli aika merkillistä. Annoin sen takia itsestäni varmaan hieman huolettomamman kuvan kuin mitä oikeasti olen ollut tässä alkuraskaudessa. Toisaalta kyllä joistakin huolista puhuimme, ja terveydenhoitaja piti huolestuneisuutta tavallisena alkuraskauden ilmiönä. Saimme nipun papereita matkaan ja joitakin lähetteitä perustutkimuksiin. Hoitaja pähkäili pitkään, kuinka kirjata tällaisen raskauden tiedot äitiyskorttiin. Olen jälleen hämmentynyt raskausviikoista. Olin tänään laskuissani 10+0 päivässä, ja aika varma, että olin oikeissa laskuissa, mutta nyt terveydenhoitaja laski että päivä olisi 10+1. Olen ihan pihalla minä päivänä raskausviikko oikein vaihtuu. Reilun viikon päästä on jo aiemmin sovittu ultra klinikalla, täytyy varmistaa asia siellä.

Paino on jo hitusen noussut, vaikkei vielä ehkä tarvitsisi. Tänään oli myös lääkityksen laskun aika. Olo ei ole tänään ollut niin väsynyt kuin aikaisemmin, lieneekö tuolla vähemmällä lääkityksellä vaikutusta asiaan. Edelleen tuntuu aika epätodelliselta väittää ihmisille, että olen raskaana ja pelkään vieläkin keskenmenoa. En koe olevani tavallinen odottaja, jolle lapset tulevat sopivaan aikaan suunnitelman mukaan, raskausaika on ihanaa ja joka miettii synnyttämistä luomusti. Tosi luomusti tähän tilaan päästiinkin… Toisaalta olen aika rauhallisella mielellä siitä, että jos meille tämä lapsi suodaan, niin voimme sitten olla sellaisia vanhempia kuin olemme, eikä ehkä kaikki ”hömpötykset” heilauta meitä. Lisäksi pidän meitä vahvempina ihmisinä nyt kuin esim. jos olisimme samantien onnistuneet saamaan lapsen neljä vuotta sitten. Kaipaan vähän enemmän vertaisseuraa tässä tilanteessa kylläkin, nimenomaan toisia hoidoilla raskautuneita.

Lueskelimme eilen klinikalta saamamme Vau-kirjan isille tarkoitettua osiota. Koin melkoisia fingerpori-hetkiä, kun kirjassa ohjeistettiin miestä lukittautumaan Mustanaamion kanssa vessaan viettämään omaa aikaa.

 


Parempi meno

Johtuuko hyvin nukutusta yöstä, työviikon päättymisestä, työmatkapyöräilystä, Lugesta vai mistä, mutta tänään on niin paljon parempi meininki kuin muuten koko viikolla. Eilen olin valmis heittämään hanskat tiskiin ihan kaiken suhteen. Epäilen, että estrogeenilatauksella on jotain osuutta tuollaiseen mielialan laskuun. Saisi silti koittaa loma, vielä on kolme työviikkoa edessä ennen sitä. Alkuviikon tunnelmista on myös tehtävä sellainen johtopäätös, että jotain uutta työrintamalla on todellakin tarpeen kehitellä ensi vuodeksi. Olisin mielelläni vaihteeksi vähän isompien ihmisten kanssa tekemisissä kuin nyt. 

Sain järjestettyä hyvin joustavasti siirtoon menon ensi viikolla, mikä oli iso huojennus. Työpari ei saanut primitiivireaktiota asiasta onneksi. Ei ole kiva käydä sellaista päänsisäistä keskustelua, jossa perustelee itselleen, miten hoito kuitenkin kerta toisensa jälkeen on minulle oikeasti tärkeämpi, kuin työsitoumukset. 

Keksin myös ilmiselvän ratkaisun elämääni hankaloittaneen puhelimen 9 minuutin torkutusväliongelmaan tänään – on ohjelmoitava 2-3 peräkkäistä herätystä tietenkin sopivin välein. Miten ei ole tämä aiemmin tullut mieleen? Olen vain manannut, kun puhelimen asetuksia ei ole voinut muuttaa. Ehkä tämä elämä tämänkin myötä helpottaa, enkä enää nuku pommiin niin usein kuin menneen kahden viikon aikana. 


Voimaton

Olen kamalan pahalla tuulella ja pökerryksissä. Väsymys on painanut ankarasti pari viikkoa, mutta  viikonloppuna nukuin huonosti. Tänä aamuna nukuin pommiin. Työ sujuu tahmeasti. Torstaina pitäisi aloittaa Luget ja siirto olisi ensi viikolla. Tuntuu ylivoimaiselta järjestää ensi viikoksi mahdollisuutta poistua töistä. Olen väsynyt pahoittelemaan äkillisiä aikataulumuutoksia ja kuuntelemaan valituksia miten aika ei riitä töiden tekemiseen. Olisi kiva tehdä sellaista työtä, jonka parista voisi poistua ja sitten palata vain jatkamaan siitä mihin jäi. Miten tämä hoito tuntuu näin rasittavalta? Ja lisäksi, miten se tuntuukaan ihan tarpeettomalta? Kysyin ohimennen ultrakäynnillä, siirrytäänkö joskus hoidoissa taaksepäin. Mitään estettä sillekään ei ole, että ottaisi uudestaan klomifeeniä. Lääkäri jorisi jotain luomuplussan mahdollisuudesta myös. Kaikkea sitä.