Täysimettäjä täällä päivää

Tuntuu, että olisi ottanut omassa vanhemmuudessa viikon aikana melkoisen harppauksen eteenpäin. Poika sairastui ja joutui osastohoitoon. Ei voi tietää, miten vahva onkaan, ennen kuin pitää olla vahva. Vauvan sairastuminen on ihan kamalaa. Itsestäänselvästi vietin monta vuorokautta vauvan kanssa osastolle pesiytyneenä. Vauva on nyt tervehtymässä jo ja minulla on monenlaisia kokemuksia terveydenhuollon erilaisista asetelmista imettävänä äitinä. Ja kaikkea sitä kuuleekin. Täysimetys on lastenosastolla yllättävän hämmentävä konsepti työntekijöille. Hoitaja 1: ”Joillakin maito vaan loppuu täällä…” Minä: ”No ei se noin vain yhtäkkiä lopu. Mulla on ollut vähän tuota ylituotantoa ennemminkin.” Hoitaja 2:”Tehdään näitä syöttöpunnituksia, että nähdään paljonko sulta tulee maitoa.” Minä: ”Ennemminkin nähdään, kuinka paljon on jaksanut syödä. Mulla on siis vähän tuo ylituotanto ongelmana.”  Hoitaja 3: ”Kolmen tunnin välein olisi mentävä tämän verran maitoa.”  Minä: ”Ikinä en ole kellon kanssa syöttänyt.” Hoitaja 4 närkästyneenä: ”Mitä sinä sitten teet, jos sinun pitää jossain käydä, eikä se syö pullosta??” Todella epäolennainen huoli, jos haluan turvata imetyksen jatkon, vauva kun on ollut hieman turhautuvainen aiempaa hitaampaan maidontuloon ja häärännyt muutenkin rinnalla enemmän. En muutenkaan kaipaa vielä aikaa vauvasta erillään, varsinkaan kun hän on sairaana. Sen verran paneutunut imettämiseen olen viime kuukausien aikana, että ihan mitä tahansa pöljyyttä en kuuntele. Viime kertaiseen sairaalakokemukseen verrattuna tämä oli erilainen sikäli, että oma pää ei ollut täysin elämänmuutoksesta, hormoneista ja kipulääkkeistä sekaisin ja olin täysin kykenevä hoitamaan vauvaani. Tunnen myös jo, miten minun keho käyttäytyy ja miten vauvani tyypillisesti syö. Menin sairaalaan täysimetetyn vauvan kanssa ja vakaa aikomukseni oli sieltä poistua samalla ruokinnalla, sillä niin kovasti olen tehnyt hommia imettämisen onnistumisen eteen, että sairaalahoito ei saisi sitä kaataa. Olin hetken kerinnyt riemuita hieman tasaantuneesta maidontulosta ja siitä, ettei hetkeen ole ollut tukosta. Sitten poika joutuu sairaalaan eikä jaksa ihan yhtä hyvin syödä kuin normaalisti taudin takia. Joudun seuraamaan syöttöpunnituksia ja stressaamaan syömisten määriä, lisäksi itseni kannalta huolestutti tukoksen mahdollisuus, kun syöminen muuttui. Onneksi muutos oli kuitenkin vain hetkellinen ja sain jopa hieman uudelleen lisättyä maitomääriä, jotta syöminen olisi vähän kevyempää vauvalle.  Olen aika hämmästynyt, kuinka hyvin kaikki lopulta sujui määrätietoisen asenteen ansiosta. Sen verran löytyi nimittäin itsevarmuutta vanhempana ja imettäjänä, että uskoin asiaani siinä määrin, että sain syötettyä lapseni ilman isompia tukia. Harkitsen uraa imetysaktivistina.

Mainokset

Tässä ja nyt

Havahduin tässä eräänä päivänä pohtimaan, onko minulla harrastuksia. Pohdinta lähti oikeastaan liikkeelle siitä, kun tapasin samanikäisen vauvan äidin ja oikein hengästyin häntä kuunnellessani. Hän on jatkanut aika vauhdikkaita harrastuksiaan jo varsin pian lapsen synnyttyä ja raskauden pakottama tauko niistä oli hänelle raskas. Pohdintani ei nyt oikeastaan liity siihen, että kokisin tarvetta harrastaa tässä elämänvaiheessa jotain intensiivisesti, haluan keskittyä tähän kauan kaivattuun elämänvaiheeseen. Minusta on myös varsin mukavaa olla rauhassa kotosalla eikä tähän mennessä luppoaikaa juuri ole ollut, sen verran intensiivistä hommaa vauvan syöttäminen on. Aloin kohtaamisen jälkeen silti pohtia, että mitäs minä olen harrastanutkaan tässä viime vuosina. Tuntuu, että olen harrastanut muutaman vuoden ajan pääasiassa lapsettomuushoitoja ja itsetutkiskelua. Hoidot veivät minusta mehut niin, etten töiden ja hoitojen lisäksi välillä jaksanut esimerkiksi liikuntaharrastuksessa aktiivisesti käydä. Aloitin välillä jotain ja sitten se usein jäi hoitojen takia. Tuli kuitenkin hieman surku itseä kohtaan, että minkälaisessa putkessa viimeiset vuodet olinkaan. Ihan hyvä kuitenkin on alkaa palautella mieleen, että mistä kaikista muista asioista olenkaan kiinnostunut. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa kuitenkin lapseen liittyvät asiat, erityisesti lapsen vaatettamista on hauska miettiä. Jos ihan vähän antaisi itsensä hurahtaa…

Blogin tulevaisuuttakin olen miettinyt. Nyt juuri ei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa. En myöskään koe, että haluaisin blogistani tehdä äitiysblogia tai päivittää tänne lapseni asioita. Äitiysblogeja on paljon, enkä koe äitiyden hoitojen jälkeen olevan kuitenkaan kovin erilaista kuin muutenkaan. Saatan kuitenkin jatkaa satunnaista kirjoittelua, jos kirjoituttaa. Menneet eivät paina nyt mieltä. Matka lapsiperheeksi on ollut karikkoinen, mutta sillä oli toivottu loppu. Olen tyytyväinen, että jaksoimme yrittää enkä antanut pessimismilleni periksi. Nykyään toisten raskaudet eivät enää kirpaise samalla tavalla ja olen esimerkiksi vain tosi innoissani lapsemme tulevasta serkusta. Ihan aina en hahmota, että minä olen äiti-kategoriassa nykyään. Se on tosi outoa. Olen kyllä poikani äiti. Mutta eräänäkin päivänä hämmennyin, kun kaupan täti ehdotti, että voisihan tuota ihailemaani vaatetta pyytää äitienpäivälahjaksi. Mietin siinä vaunuja työnnellen, että mistä myyjä voi tietää minun olevan äiti. Muistan kyllä hyvin viime vuoden äitienpäivätunnelmat. Olimme reissussa ja pyrin välttelemään koko teemaa. Suunnittelimme tosissamme taukoa hoidoista seuraavan hoidon jälkeen. No, tulihan meille tauko. En tiedä palaammeko hoitohin joskus vielä. Katsotaan.


Vauva-arkea

Muutamien viikkojen ajan meillä oli aika itkuista. Lieneekö vauvamme lukenut vauvamanuaaleja, mutta näyttää ilahduttavasti siltä, että itkuisin vaihe alkaa  jäädä taakse hiljalleen nyt kun ikää on kohta 2kk. Kiinnostus ympäristöä ja ihmisiä kohtaan on lisääntynyt ja muutama ihana hymykin on nähty. Jonkinlainen kehitysharppaus on meneillään, minusta tuntuu. Vauva ei enää ala välittömästi huutaa, jos hänet laittaa sitteriin tai vuoteeseen, joten sellaisia ylellisyyksiä olemme voineet tehdä kuin syödä yhdessä aterian ilman, että toinen pitää vauvaa kantorepussa tai yrittää muutoin häntä hyssytellä. Lisäksi yllättäen vauva hyväksyikin yövermeikseen unipussin, jonka suhteen olin aika lailla luovuttanut ensimmäisten kokeilujen jälkeen, sillä unipussiin laitosta seurasi aiemmin välitön raivo. Ilahduttavia asioita on siis tapahtunut viime päivinä perhe-elämässämme. Ihan kaikki aivotoiminta ei mene minulla enää imetyspulmien ratkaisemiseen, imetys sujuu jo selvästi paremmin. Olemme käyneet menestyksekkäästi kodin ulkopuolella lounaalla viikonloppuna (sushia!!) ja tänään. Olen myös käynyt vauvakahvilassa ensimmäistä kertaa. Mies on saanut tehdä töitä parina päivänä ilman, että vauva majailee rintarepussa, jotta saisin syödä. Pienen ompeluprojektinkin jopa olen tehnyt. Arki sujuu nyt melko kivasti. Vauvamme nukahtaa hyvin liikkuviin vaunuihin, näin oli itkuisimmassakin vaiheessa. Tuolloin se olikin sellainen aktiviteetti, joka antoi mukavan ja melko varman levähdystauon huudosta. Olen siis kävellyt päivittäin parin tunnin lenkkejä satoi tai paistoi. Ei ihme, että paino on 1-2 kg vähemmän kuin ennen raskautta. Kestovaippojen käyttöön ei toistaiseksi minulla ole energia riittänyt, sillä en oikein ehdi niitä ladata käyttökuntoon. Ehkä jossain vaiheessa sitten.

Olen onnellinen. Vauva on ihana ja rakas. Moni asia on mennyt odotettua paremmin. Olen kyllä myös hieman väsynyt ja hartiajuminen. Hartiajumiin vaikuttaa kai se, että aamuyön syöttöjen jälkeen usein havahdun siihen, että olen nukkunut tunnin pari jo varmasti 5 kg painava vauva sylissä puoli-istuvassa asennossa. Perhepeti ei meillä ollut mitenkään aikomuksena, mutta aamuyöstä niin näyttää usein tapahtuvan halusi tai ei. Katsotaan, miten tästä eteenpäin. Yleensä yö alkaa kuitenkin omassa sängyssä. Siirsimme pinnasängyn sivuvaunuksi ja sen tieltä vuokratun Vaavi-sängyn syrjään, kun pienet kädet saivat jo kiinni Vaavi-sängyn pinnoista ja sopivaa peittosysteemiä ei oikein enää löytynyt. Iso pikkuvauva!


Lisää imetysasiaa

Imetys on meillä melkoista tasapainoilua. Tarjonta ja kysyntä eivät ihan tunnu kohtaavan. Välillä on päiviä, että poikanen imee 3-4 tunnin välein vain toisesta rinnasta ja välillä päiviä, että hän syö molemmista parin tunnin välein. Välillä on tullut jopa viiden tunnin unipätkiä yöllä, välillä herätään syömään parin tunnin välein. Tissit yrittävät pysyä tahdissa, mutta ihan ongelmatonta tämä ei kyllä ole. Pitkät syöttövälit tiheiden syöttöjen päivän jälkeen aiheuttavat pakkautumista ja valumista tai tiehyttukoksen oloisia oireita erityisesti toiselle puolelle. Tukosoireita on nytkin. Toinen rinta on muutenkin hankalampi. Se on koko ajan ollut vuolaampi ja poikasen on ollut siitä vaikeampi saada hyvää otetta. Otteen kanssahan meillä onkin pulmia ja minulla välillä nirhaumia sen takia. Syöttäminen sattuu. Otteen parantaminen on vaan tosi vaikeaa. Periaatteessa tiedän mitä pitäisi tehdä. Mutta miten harjoituttaa nälkäistä muutaman viikon ikäistä, joka turhautuu herkästi ja välillä itkee niin sydäntäsärkevästi, kun yritän korjata hänen otetta maitohanasta? En aina ollenkaan itse kestä sitä. No, otteen suppeuteen näyttäisi vaikuttavan vuolas ja jopa suihkuava maidontulo. Sillon kun ote on parempi, pitää nostaa kakovaa poikaa pystyyn yskimään rinnalta ja välillä maitoa tulee nenästä syödessä tai pulautuksena kaikista rööreistä… Imemisen tarve on myös kova ja mahvaivaakin tulee maitoähkystä. Olenkin saanut ohjeen imettää neljän tunnin syötöt vain toiselta puolelta, jotta maidon tulo vähenisi ja otteen harjoituttaminen helpottuisi. Tämä on ns. suihkutissihoitoa. Aloin toteuttaa tätä, mutta tästä näyttää olevan seurauksena alkavat tiehyttukokset, koska toinen rintahan saattaa yhtäkkiä olla levossa pidemmän aikaa kuin tuon neljä tuntia, koska syöttövälit eivät ole aina kovin tiheät ja rinta ilmeisesti ei tyhjene otteen pulmien takia niin hyvin kuin pitäisi. Maidon tulon vuolaudesta kertoo kuitenkin sekin, että poikanen oli viime neuvolassa saanut painoa löhes 450g/viikko, mikä on paljon, kun kuukaudessa olisi saatava vähintään 500g. Tällä vauhdilla lapsi olisi yli 20kg vuoden iässä… No, eiköhän tämä tasaannu kuitenkin. Syytä olisi. Hermot menee. Vähän pelkään rintatulehdusta. Käytännön elämä on muutenkin kinkkistä edelleen. Huonekalut on vuorattu pyyhkeillä ja peitoilla pukluvaaran ja äidille tarpeellisten ilmakylpyjen takia. Sohva, sänky ja nojatuolit ovat yhtä tyynyjen, pyyhkeiden ja harsojen sekamelskaa. Maitotahroja on siellä täällä. Pyykkiä tulee 1-3 koneellista päivässä, lähinnä harsoja ja pyyhkeitä. Ennen pesin ehkä kolme koneellista viikossa. Toki nyt vaatevalikoimakin on suppeampi, joten ne vähät on pestävä usein, jotta on päällepantavaa. Haluaisin niin kovasti, että tämä alkaisi sujua paremmin. Hirmu työläs vaihe tämä on.


Kuinka noviisi selviytyy imetyksen ensiviikoista?

Tässä jotain pohdintaa katkonaisten öiden pehmittämällä päällä. Olikin asioita, joihin olen ollut melko huonosti varautunut. Nimittäin imetys on lähtenyt yllättävän vuolaasti käyntiin. Olin pessimistinä enemmän varautunut siihen, että jos maitoa ei oikein tulisikaan. Tilanne onkin hieman päinvastainen. Maitoa tulee, jopa reilustikin. On pitänyt hankkia kotiin melkoinen arsenaali imetysvarusteita, joita en etukäteen arvannut tarvitsevani. Olin etukäteen ostanut kokonaista kaksi paria puuvillaisia liivinsuojuksia äitiyspakkauksen suojusten lisäksi. Kertakäyttöisiä en ollut ollenkaan hankkinut. En osannut kuvitella, minkälaista tahtia suojuksia pitäisi vaihtaa, kolmet kestoliivinsuojukset eivät tässä meijerissä riitä tällä hetkellä päivässä ollenkaan. Aika pitkä penni menisi noihin kertakäyttöisiin suojiin, jos tämä maidon tarjonta ei tasaannu hetkeen. Rintapumpun olin kaiken varalta ostanut etukäteen, tosin jättänyt paketin avaamatta, jotta sen voisi tarvittaessa myydä pois. Kotiutuessa se kyllä oli kovin tarpeen heti, mutta aivotoiminta oli pumpun kasaamiseen ja käyttöohjeiden opetteluun ihan liian vajaalla, joten mies sai hoitaa sen puolen. Pumppu on ollut tarpeen varsinkin yöllä, jos poikanen on yllättäen nukkunut viiden tunnin unet, eikä saa millään otetta ennen kuin pumppaan enimmän pinkeyden pois. Lisäksi on pitänyt hankkia maidonkerääjiä, hoidella nirhaumia ja opetella imetysasentoja. Imetystyynynkin ostin etukäteen myös, ja voin onnitella itseäni onnistuneesta valinnasta. Sairaalan pitkä ja lötkö imetystyyny oli turha kapine, mutta tämä hankkimani Doomoon muhkeahko Softy-tyyny on pikkuisen vauvan asettelussa kyllä ihan loistava. Lisäksi sillä saa hyvin vältettyä paineen sektiohaavalle. Etukäteen hankkimani imetysliivit ovat sen sijaan vääränlaisia tai väärän kokoisia. Napakka istuvuus ei todellakaan ole nyt haussa. Liivejä tarvitsee myös useita pareja, jotta saa pidettyä huolen hygieniasta. Mitä kuumempi pesulämpötila on sallittu, sen parempi. Imetysliivimaailma on aika merkillinen. Useissa mallistoissa on minusta aika suppea kokovalikoima, esim. H&M myy täällä lähes pelkästään liivejä, joiden ympärysmitta on 80cm. Sitten on niitä mallistoja, joissa kokoluokitus on S-L. Tyylin suhteen pitää kyllä tehdä kompromisseja aika lailla, mutta onneksi sentään löysin joitakin oikean kokoisia liivejä. Päänvaivaa on tuottanut yöpukeutuminen, etenkin aluksi, koska en ollut tajunnut ostaa yöllä pidettäväksi sopivia liivejä. Yritin sitten mm. viritellä kertakäyttösuojia imetyspaitaan kiinni yöksi, tämä toimi jotenkin ainakin osan yöstä. Mutta eihän suojukset kääntyessä ole oikealla kohdalla enää… Ilman liivinsuojia nukkuessa voin varautua siihen, että herään lammikosta viimeistään aamuyöllä. Sänkyyn onkin pedattuna pyyhe…  Liivinsuojien, etenkin kertakäyttöisten kanssa taas voi varautua hautumisesta johtuviin ongelmiin. Ihanteelliselta yövaattelta tuntuisi sellainen paita, jossa olisi integroituna kestoliivinsuoja, ettei tarvitsisi jatkuvasti hautoa liiveillä rintoja. Yöimetys on kyllä melkoista säätämistä muutenkin vielä. Olen tolkuttoman hidas herääjä, eikä makuuasennossa imetys useinkaan onnistu vielä. Imetykseen soveltuvia päivävaatteita on nyt jonkinlainen kokoelma. Yksi paita, jonka ostin etukäteen taitaa kumminkin jäädä käyttämättä, sillä luukut osuvat siinä lähinnä kainalon kohdille. Se on ollut selkeästi hutiostos, hyvin toimivat minusta sellaiset paidat, joissa on kunnon luukku edessä kyljeltä toiselle.

No niin, ehkä hieman sekava kirjoitus. Pääasia on, että poika on kasvanut saamallaan maidolla ja on useimmiten kohtuullisen tyytyväinenkin. Hetkittäin joutuu oikein nipistämään itseään, että voiko olla tottakaan, että meillä on nyt tuollainen vauva!


Hän on täällä

Poikanen on turvallisesti maailmassa ja pian viikon vanha. Hän on ihana ja soma. Tervekin. Kokoarvio osui nappiin (3020g/49cm/36cm). Siro vauva, jolle kaikki varaamani vaatteet ovat hieman liian suuria. Hän on heti tiennyt, mitä vauvojen kuuluu tehdä -syödä. Alkuun hän on ollut melko säyseä, mutta viime päivinä osoittanut herkän turhautumisen elkeitä. Sektio sujui hyvin ja oli suunniteltuna ehdottomasti meille oikea ratkaisu. Vauvalla oli napanuora kertaalleen kaulan ympäri, joten olisi perätilasta alakautta yrittäessä voinut käydä hullustikin. Selkäpiitä karmii ajatellakin sitä. Asiat, joita jännitin ehkä sektion suhteen eniten, eivät olleetkaan niin pahoja kokemuksia. Kyllä minua leikkauspöydällä hirvitti, mutta jotenkin itse suunniteltu sektio oli koko synnyttämisessä vain kovin pieni osa, minusta tuntuu.

Sektiosta toipuminen on ollut fyysisesti melko nopeaa ja tähän mennessä ei ole tullut mitään ihmeellistä takapakkia tai pelkäämääni komplikaatioita. Muutama päivä sitten olo oli vielä kuin katujyrän alle jääneellä haavakipujen ja maidonnousun kanssa, mutta päivä päivältä olen paremmin tolpillani. Uskomatonta on myös se, että olen jo 3kg päässä raskautta edeltäneestä painosta. Synnytyssairaalaan jäi reilut vauvan verran painoa ja kotiin palattua on haihtunut toiset 3kg kuin itsestään kai imettämiseen. Ensimmäiset synnytyksen jälkeiset päivät menivät aika lääke- ja hormonipöllyissä vauvaa ihastellessa, ja mielikuvat päiviltä ovat osin hieman hatariakin. Ikinä milloinkaan en olisi osannut kuvitella, miten suuri maanjäristys lapsen syntymä onkaan. On totaalisia rakastumisen tunteita ja valtavaa huojennusta kaiken raskaudenaikaisen jännittämisen, pelkäämisen ja huolien jälkeen. Vuosien paino, odottaminen ja epävarmuus purkaantui aika voimakkaasti. Tunteiden kirjo ja vuoristorata on ollut hurjaa, mutta onneksi jo hieman tasaantumassa. Valvoin sairaalassa paljon ja se toi oman lisänsä myllertäviin tunteisiin. Jossain vaiheessa aloin luulla jo sekoavani kaikesta siitä. Minulle oli lopultakin itse leikkausta vaikeampaa olla toipilaana osastolla ja varsinkin se, ettei alkuun yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan vauvaa niin paljon kuin olisi halunnut. Osan hoitajista olisin tosin voinut kotiutuessa ottaa meille asumaan, osan taas… No, ei siitä sen enempää. Osastolla oli onneksi useita työntekijöitä, jotka ymmärsivät hyvin, mitä olin käymässä läpi. Kotiin tullessa tuntui, kuin olisin joku aivan toinen henkilö kuin lähtiessä, olin kuitenkin varsin pitkään osastolla omassa vauva- ja hormonikuplassa ilman kosketusta ulkomaailmaan lukuunottamatta lähiperhettä. Ja olenkin toinen henkilö. Olen nyt tämän pikkuvauvan äiti, enkä ihan täysin käsitä sitä. Mieheni on hieno isä.

Pää on kyllä aika pöllyissä vieläkin. Kauan odotettu raskaus on takana ja meillä on kaivattu lapsi. Samalla on haikeaa, että raskaus on ohi ja se tuntuu sittenkin kuluneen hirmu nopeasti. Monella tapaa tykkäsin olla raskaana. Hullunkurista, miten koko raskauden jatkunut mehukeitto- ja mehumieltymys on yhtäkkiä takana. Suklaa maistuu taas hyvältä pitkästä aikaa. Leipä ei enää närästä. Ylipäänsäkään ei enää närästä. Turpeus on häviämässä. Kädet tuntuvat aika hyviltä myös tässä vaiheessa. Vaikuttaa aika lupaavalta. Nyt tutustumme vauvaamme.


Huomenna

Huomenna minut leikataan. Viime hetken paniikkia on ollut muutama päivä ilmassa. Tuntuu niin hurjalta kaikki tämä. Materian puolesta olemme valmistautuneet varmasti riittävästi, mutta olenkohan sittenkään henkisesti ihan valmis tähän? Että meille tulee vauva, huomenna! Miten tämä raskaus nyt jo päättyy? Onkohan vauva sitten terve? Miten imetys sektion jälkeen ottaa onnistuakseen? Miten selviämme öistä? Olenkohan kovin kipeä leikkauksen jälkeen? Meneeköhän leikkaus hyvin? Tuntuu kurjalta jäädä sairaalaan ilman miestä useaksi yöksi. Mitään merkkejä alkavasta synnytyksestä ei ole ilmassa ja toisaalta ei varmaan kääntymistä raivotarjontaankaan ole tapahtunut. Vauvaparka ei taida aavistaakaan, että huomenna pitäisi syntyä. Järkyttyyköhän hän kovasti? Voi olla, etten ole ihan heti tänne päivittämässä kuulumisia, ellei nyt sitten synnytys lykkäänny yllättävästi. Saa nähdä. Huomenna toivottavasti olemme kolmihenkinen perhe.