Perhe on pahin vai miten se menikään?

Kun on itse toivonut lasta neljä vuotta, sitä kuvittelee, että lähipiirille lapsen syntymän läheneminen olisi yhtä iso ilon ja jännityksen aihe kuin itselle. Näin ei olekaan, ei kaikille. Eivät he ole odottaneet meille lasta ollenkaan niin hartaasti kuin me. Eivät he ole kokeneet kaikkea sitä epätoivoa, jonka läpi olemme kahlanneet. Olen kuin puulla päähän lyöty anoppipuolen asenteesta, niin paljon, ettei asia lakannut vaivaamasta minua keskellä yötä. On käymässä harvinaisen selväksi, ettei tätä henkilöä kiinnosta olla missään merkittävässä roolissa suhteessa lapseemme eikä auttaa lapsen hoidossa. Olen hämmentynyt ja loukkaantunutkin. Tuntuu suorastaan hävyttömältä moinen käytös tässä vaiheessa, varsinkin kun tilanne on se, että apu olisi hyvin tervetullutta. Miehellä on hyvin pieni lapsuudenperhe, jäljellä on enää isä. Tällä on uusi avopuoliso, joka on muutamankin vuoden jälkeen edelleen meille molemmille täysi mysteeri. Hän ei pahemmin kerro itsestään mitään. Tämä henkilö on käynyt piikikkäämmäksi raskauden edetessä ja suhtautuminen alun innostuksesta on selvästi laimentunut osin ilmeisesti liittyen lapsen oletettuun sukupuoleen ja osin joihinkin muihin kenties hänen omaan elämään liittyviin seikkoihin, jotka ovat varsin hämärän peitossa meiltä. Asia vaivaa minua suunnattomasti. Herää tarve suojella lasta henkilöltä, joka on viime aikoina esiintynyt melkoisena pahanilmanlintuna. Molemmilla pariskunnan osapuolilla on pitkäaikaissairaus, joka luonnollisesti jo rajoittaa heidän kykyä osallistua lapsen hoitoon, kuitenkin selvästi vähemmän anoppipuolen kohdalla kuin appiukon. Olen piinallisen tietoinen siitä, enkä odota mitään sellaista, mihin kumpikaan ei varmasti pysty nyt. Kuumeisesti mietin käytännön vaihtoehtoja tilanteisiin, jossa tarvitsisimme oikeasti käytännön apua kotona. Jos käteni ovat romuna, apua on jostain hankittava. Päiväsaikaan on saatavilla kunnallista apua, mutta entäs jos tarvitsee illalla lapselle hoitajaa? Sitä en ole vielä ratkaissut.

Yksi hiertävä aihe on ollut rokotukset. Olisin toivonut, että influenssakautta varten lähipiirimme ottaisi tänä vuonna influenssarokotukset minun ja vauvan takia. Muut ottivatkin, mutta anoppipuoli ei halunnut sitä ottaa vedoten piikkikammoon ja pakurikäävän tehoon.  Varmaan hän ei usko rokotuksiin, joskin epäilen, onko hän kovin syvällisesti asiaa pohtinut. Jännä, että pitkäaikaissairas jo ikääntynyt henkilö kuvittelee, ettei kuulu vakavan influenssan riskiryhmään. Rokotuksista huolehtiminen on minulle tärkeä asia ja hämmennyin kovasti tästä ajatuksen tyrmäävästä vastaanotosta. Tuntui, ettei meidän vauvan suojelemisella ollut mitään merkitystä tälle ihmiselle. Muutenkaan hänellä ei rokotussuoja ole kunnossa. Olen lohduttautunut sillä ajatuksella, että todennäköisesti hän ei tule merkittäviin infektioihin sairastumaan ja on jopa ehkä sairastanutkin aikanaan joitakin nykyään melko harvinaiseksi käyviä rokotuksilla torjuttavia tauteja. Riskaabeleja matkasuunnitelmiakaan ei taida olla näköpiirissä. No, viime kädessä ketään ei voi pakottaa rokotuttamaan itseään, joten minun osaksi jäi niellä harmistukseni ja toivoa, ettei kukaan sairastu yllättävään tautiin juuri nyt.

Minulla on suunnilleen miljoona eri teoriaa ja hurjaa spekulaatiota siitä, miksi asennoituminen on yllättäen käynyt niin nuivaksi vauvan odottamisen suhteen. Totta puhuen, mikä tausta tällä suhtautumisella onkaan, se tuskin minua voisi järkyttää. Olen vain niin surullinen vauvan puolesta. Enpä olisi uskonut, että meillä olisi näin kylmäkiskoinen ihminen lähipiirissä. Nimittäin minun lapsuudenperheessä eikä miehen lapsuudenperheessä tällaista ei voisi keneltäkään odottaa. Minun vanhemmat pitävät lapsista ja heillä on riittämiin omia kokemuksia yksin jäämisestä lasten kanssa, joten ainakin henkistä tukea sieltä on saatavilla. Sisarukseni ovat olleet kiinnostuneita tulevasta vauvastamme. Samoin mieheni isä. Tämä uusin ja vierain perheenjäsen, joka ilmeisesti ei halua olla perheenjäsen, aiheuttaa minulle ihan liikaa päänvaivaa ja harmia. Jos he asuisivat toisella paikkakunnalla, ei asialla olisi niin kovasti väliä. Mutta minun vanhemmat, joilla olisi kykyä ja terveyttä auttaa, asuvat verrattain kaukana ja miehen isä taas ihan tässä lähellä. En tiedä mitä tekisin. Tuntuu, ettei tilanteelle oikein voi mitään. Varmaan paras strategia on yrittää verkostoitua muiden ihmisten kanssa ja toivoa, että vauvaamme olisi niin ihana, että hän herättäisi jotakin myönteistä tässä kovin jäykässä anoppipuolessa. Mutta se täytyy kyllä sanoa, ettei minulla ole mikään loistava tuuri käynyt näiden anoppien suhteen. Ensimmäinen pimahti täysin ennen naimisiinmenoamme ja kuoli ja tämä uusi anoppikokelas taas on seipäänniellyt erakkoluonne, jonka kanssa jonkinlaisen vastavuoroisuuden rakentaminen on niin työlästä, etten tiedä riittääkö minulla siihen paukkuja.

Mainokset

Onnellinen maho

Näin äitiyslomalaisena on tullut katseltua melko paljon televisiota. Ihan näin sohvautunut en suunnitellut olevani äitiyslomalla, mutta minkäs tälle nyt voi. Oikea käsi on toimintakykyinen, vasen lepää lastassa. Vasemmassa peukalossa on De Quervainin tauti, ahtauttava jännetupentulehdus, ennen kaikkea tämä raskaus on sen saanut aikaan. Oikean käden sama kohta on hieman epäilyttävä myös, saa nähdä kuinka tässä vielä käy. Käsityöt on hyllyllä ja kokkailu miehen vastuulla. Ihan näin ei tämän pitänyt mennä, olin suunnitellut kaikenlaista puuhaa itselleni, mutta ei voi mitään. Jos tilanne ei helpota saamallani hoidolla ja vauvan synnyttyä (aika epätodennäköistä vauvaa hoitaessa), niin varmaankin pitää mennä leikkaukseen. Mutta kuten sanottu, olen siis katsonut televisiota. Pari mainosta on jäänyt pyörimään mielessä. Tiedätte varmaan sen ovulaatiotestimainoksen, jossa brunette heiluttelee väljää mekkoa vatsan kohdalla ja toivoo raskautta. Olen juurikin niitä ovulaatiotestejä aikanaan käyttänyt ja nyt kun mainos taas tuli vastaan, digitestin ruutuun pätkähtävä hymynaama sai minussa aikaan kauhunsekaisia tuntemuksia. Eivät mitään kivoja muistoja herätä minussa nuo ovulaatiotestit vieläkään. Sitten tuli toinen mainos, johon samaistuin tavalla, jota mainostaja ei ehkä ollut ajatellut. Tässä loppuraskaudessa on ollut aika lailla närästystä ja olen joutunut ottamaan siihen toisinaan Rennietä, joka on sallittu lääke raskausaikana. Raskaudesta huolimatta minulla on vielä jäljellä vähintäänkin ripaus lapsettoman identiteettiä. Mainoksen lopussa oleva iskulause sai minut hihittelemään: Rennie -onnellisille mahoille. Niinpä. Lääke minulle, joka juuri nyt olen onnellinen maho.


Päätös

Minulle on varattuna sektiopäivä. Ynnäilin viime kirjoituksessa kuvailemiani synnytystapojen eri puolia, kirjoitin ne itselleni listoiksi. Miinuksia molemmissa synnytystavoissa näin yhtä paljon, plussia sektiossa yhden enemmän. Painavammat miinukset olivat perätilasynnytyksen kohdalla, isommat plussat sektiolla. Sektio tuntuu vauvan kannalta turvallisemmalta tavalta syntyä, vaikka sillä minun kannalta onkin jälkiseuraamuksia ehkä hieman enemmän. Koska en voi valita sitä, että perätilasynnytys varmasti onnistuu eikä pääty sektioon kovassa hässäkässä, sektio on parempi valinta. Lisäksi se painaa vaakakupissa erittäin paljon, että jos tämä vauva onkin meille ainokainen, en uskalla ottaa hänen kannalta ylimääräisiä riskejä. Vauvalla on nyt takaraja. 18 yön päästä hän viimeistään syntyy (ellei synny aiemmin tai ellei käänny yllättäen raivotarjontaan). Niin pian! Hurjaa, jännittävää, epätodellista, vähän haikeaakin. Haikeaa siksi, että raskaus päättyy, enkä tiedä olenko joskus uudestaan raskaana enää. Muuten kyllä olotilan puolesta raskaus saakin jo päättyä. On hieman vaikea kuvitella, mitä nurkan takana odottaa. Ihka oikea vauva meillä kotona ihan kohta. Hui!


Edelleen perätilassa

Vauvaa yritettiin kääntää äitiyspolilla. Eipä halunnut kääntyä, vaan on tiukasti ankkuroinut peppunsa alakertaan. Lääkäri sai käännettyä päätä hieman toiseen reunaan, mutta peppu ei hievahtanutkaan. Jalat ovat jotenkin linkussa ylöspäin. En ole erityisen yllättynyt tästä lopputuloksesta. Nyt pitää kuitenkin oikeasti valita, että kuinka vauva yritetään saada maailmaan. Ja vieläpä minun pitää päättää se itse. Kukaan ei oikein sanonut sairaalalla suosituksia kummastakaan synnytystavasta, mitään painostusta en kokenut. Painoarvio on n. 2,5kg tällä hetkellä ja silmämääräisesti lääkäri oli sitä mieltä, että minun kokoni puolesta tällainen siro vauva voisi olla synnytettävissä alakautta.

Mitä tällä hetkellä tiedän perätilasynnytyksestä? Vauva pitää itse ponnistaa puoleen väliin saakka, jalkoja ei kaiveta ulos. Vauvaan ei kosketa puolta väliä aiemmin, ettei hän nosta refleksinä käsiään ylös. Synnytysasento on selinmakuulla peppu pöydän reunalla ja jalat telineessä, vähän niin kuin gynekologisessa tutkimusasennossa. Asennon suhteen ei ole valinnanvaraa. Synnytyksen aikana ollaan ravinnotta leikkausvalmiuden takia, kuitenkin tipassa. Jos synnytys käynnistyy supistuksilla, niin kotona voi olla tavanomaisten ohjeiden mukaan. Jos vedet menevät ensin, pitää mennä ambulanssilla vaakatasossa sairaalaan. Olisi tämän päiväisen lääkärin mukaan edullista, ettei synnytys käynnistyisi vedenmenolla, koska lapsivesi ja ehjät kalvot auttaisivat synnytyskanavan laajentumisessa. Yleensä perätilasynnytyksessä tehdään laaja episiotomia. Ulosauton tekee synnytyslääkäri ja porukkaa on synnytyksessä muutenkin enemmän paikalla. Imukuppeja tai pihtejä ei voida käyttää, jos vauva jumittaa tai ongelmia ilmenee, leikataan. Kivunlievitysmenetelmät ovat samoja kuin yleensäkin. Yliaikaisena perätilasynnytystä ei käynnistettäisi, eikä muutenkaan ilmeisesti käynnistyksiä harrasteta. Ihanteellista olisi synnytyksen käynnistyminen itsestään ennen laskettua aikaa, jolloin vauva ei ehtisi kasvaa kovin isoksi vielä. Kovasti minulle painotettiin sitä, että alatiesynnytykseen pitää olla motivoitunut. Minä en ole juuri nyt motivoitunut yhtään mihinkään synnyttämiseen.

Entäs sektio sitten, mitä siitä tiedän? Se on isohko gynekologinen leikkaus, jossa on leikkaukseen liittyvät komplikaatioriskit: tulehdukset, verenvuodot, tukokset. Hoitoa vaativia komplikaatioita on, ne eivät ole järin harvinaisiakaan. Jos sektioita tehdään kaksi, on sen jälkeen synnytystapa aina sektio (liekö olennainen kysymys meidän kohdalla). Sairaalassa ollaan pidempään. Sektion jälkeen saattaa tarvita hieman enemmän tukea imetyksen alkumetreillä. Vauva ei saa synnytyskanavan bakteerikantaa mukaansa syntyessään.

Haluanko tietoisesti valita, että joku avaa vatsanpeitteeni ja ronklaa vauvan ulos käsin? Haluanko ottaa sen riskin, että yritän synnyttää alakautta ja saan laajan episiotomian, mutta vauva otetaankin kuitenkin sektiolla ulos lopulta, eli bonuksena kaksi haavaa. Entäs, jos alatiesynnytys perätilasta sujuisikin ihan ongelmitta? Silloin olisi synnytyksestä toipuminen nopeampaa ja ehkä vauvakin tottuisi ulkomaailmaan nopeammin. Otanko riskin vauvan kannalta, jos päätän yrittää alatiesynnytystä? Kuitenkin jos riskejä havaitaan synnytyksen aikana, suunnitelma muutetaan nopeasti, eikä alatiesynnytyksen yrittämisessä silloin ehkä ole kuitenkaan kyse ylimääräisten riskien ottamisesta. Sitä en tiedä miten ensisynnyttäjyys vaikuttaa perätilasynnytyksen onnistumiseen. Jos ajattelisin ainoastaan omalta kannaltani, valitsisin alatiesynnytyksen. Jos haluaisin ottaa vauvan kannalta erityisen varman päälle, lähtisin suunniteltuun sektioon. Mutta voiko varman päälle ottaa synnyttämisessä koskaan? Saattaisin olla valmis yrittämään alatiesynnytystä, mikäli kuvauksessa lantio todetaan riittävän väljäksi ja lääkäri on sitä mieltä, etten ota ylimääräistä riskiä vauvan kannalta. Jotenkin minua ehkä kammottaa se sektio kuitenkin sen verran enemmän, että mielummin en sitä valitsisi etukäteen. Käsittääkseni riskit kiireellisissä ja suunnitelluissa sektioissa ovat jokseenkin samaa luokkaa, joten sektio riskeineen tulee, jos on tullakseen.

On tämä kyllä. Kohta on kokemusta lisääntymisen erikoistilanteista joka vaiheelta.


Sektio vs. perätilasynnytys

Olen virallisesti äitiyslomalla. Yllättävää kyllä, koen itseni aika stressaantuneeksi siitä huolimatta. On niskajumia ja kremppoja ja tunne siitä, että haluan saada tehtyä suunnittelemani projektit äkkiä alta pois. Mihin on kiire muka? Ehkä isoimmat paineet tulevat kuitenkin siitä, että päässä pyörii synnytystapa. Mietin asiaa tämän tästä, vaikka vielä on mahdollisuudet normaaliin alatiesynnytykseen. En välttämättä haluaisi perätilasynnytystä vauvan kannalta, itseni kannalta en välttämättä haluaisi sektiota. Sektiossa omalta kannalta mietityttää se, että se on kuitenkin suurehko operaatio, josta toipuminen vie aikaa. Kohtuunkin tulee arpi, jonka on parannuttava. Jonkin verran sektiolla olisi merkitystä silloinkin, jos olen joskus uudestaan raskaana. Täytyy muistaa kysyä äitipolikäynnillä, vaikeuttaako sektio tosiaan raskaaksi tulemista, kuten linkittämässäni artikkelissa sanotaan. Sektio olisi ehkä hieman turvallisempi vauvan kannalta, niin koen. Itseni kannalta pelkään hieman komplikaatioita kyllä. Sairaalassakin pitäisi olla monta päivää, mikä ei ajatuksena innosta. Mutta kun en yhtään tiedä millaiselta synnyttäminen juuri minusta tuntuu, on kamalan vaikea ajatella tällaista erityistilannetta kuin perätilasynnytys. Nyt on menossa 36. raskausviikko, ja kovasti tuntuu siltä, ettei vauva ole kyllä raivotarjontaan kääntynyt enää oma-aloitteisesti. Yhden ekstraplussan sektiossa näkisin. Siinä voisi nimittäin samalla vilkaista näkyykö vatsassa merkkejä endometrioosista, vaikka synnytys se ensisijaisesti onkin.

On välillä vieläkin vaikea uskoa, että meille on tulossa oikea vauva, joka on sitten koko ajan meidän vastuulla. Vaikka olen lähes maanisesti varustellut kotiamme vauvaa varaten viime päivinä, on silti mielessä jonkinlainen pelko vauvan menettämisestä ja toisaalta vauvan saapuminenkin välillä ihan vähän hirvittää. Kuinka selviämme? Osaammeko hoitaa vauvaa? Välillä on hyvin luottavainen ja tyynikin olo onneksi. Tuntemukset vaihtelevat. Alan kuitenkin väsyä tähän raskauteen hiljalleen.

Joko kohta uskaltaisi kasata pinnasängyn ja laittaa lapselle tulevan huoneen valmiiksi?


Lisää jännitystä elämään

Eilen iltapäivällä huolestuin, että mahtaakohan tihkuttaa lapsivettä. Illasta arvelin jo, että ehkä huoli oli turha, mutta oltuani synnytysvastaanottoon yhteydessä, suositus oli kumminkin käydä siellä näytillä. Jälleen oli tiedossa illanvietto sairaalan kellarikerroksessa, toinen lyhyen ajan sisään. Ei onneksi vaikuttanut siltä, että lapsivettä olisi tullut. Muutenkin asiat olivat ihan hyvällä mallilla. Paitsi vauvan tarjonta. Se ei ollut mitenkään suuri yllätys, ettei siellä majailla lähtökuopissa pää alaspäin vielä. Vauva oli jälleen perätilassa. Vaikka menin ihan muusta syystä näytille, niin nyt on sitten sovittuna aika äitiyspoliklinikalle tarjonnan arvioon ja mahdollisen perätilan ulkokäännökseen tai synnytyksen suunnitteluun. Tämä kaikki tapahtuu reilun viikon kuluttua. Jos tässä kävisikin niin, että lapsivedet menisivät selvästi, niin ohjeena on hankkiutua vaakatasossa pylly ylhäällä ambulanssilla sairaalaan.

Mitähän ajattelisin synnyttämisestä nyt? Aika selkeästi vauvamme on suosinut tätä perätilaa tai poikkitilaa. Puolivälin jälkeen yhdessäkään ultrassa hän ei ole ollut pää alaspäin. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt synnytystä myös siitä lähtökohdasta, että tarjonta ei olisikaan ns. oikea. Vielä toki on mahdollista, että hän itse hakeutuu toiseen asentoon tai että käännös onnistuu. Vauva on aika siro, joten sikäli perätilasynnytys alakautta saattaa olla ihan mahdollinen vaihtoehto. Hmm… En hirveästi tykkää sektioajatuksesta, mutten kyllä perätilasynnytysajatuksestakaan sen enempää. Mitähän tässä onkaan edessä?


Äitiysloma häämöttää

Nyt se on jo ihan nurkan takana, nimittäin äitiysloma. Ennen joululomaa laskin työpäiviä, kun alkoi töissäkäynti ottaa aika koville jo. Olen vielä näinä parina viime viikkona käynyt tavallisesti töissä, mutta pyhien ansiosta työpäiviä on ollut vain kourallinen. Unirytmi on edelleen ihan sekaisin ja erilaisia unta häiritseviä kremppoja on alkanut tulla ihan uudessa mittakaavassa. Siinä mielessä alan olla ihan kypsä jo jäämään pois töistä. Viime yönä alkuyö oli yhtä riesaa riesan perään. Ensin oli pahoinvoiva olo. Sitten en löytänyt asentoa, sillä alkoi särkeä nivusia ja häpyluuta. Avuksi koitin lämpöpakkausta. Asettelin myös kolme ekstratyynyä paikoilleen. No, sitten tuli kuuma. Vauva alkoi myös mellastaa kovasti. Avuksi kipuun otin lopulta Panadolia, avattiin ikkuna, sijoittelin peittoa paremmin, kävin vessaassa, kävin juomassa ja vaihtamassa kevyemmät vaatteet… Paha olo alkoi jo väistyä, mutta sitten tulikin sietämätön nälkä… Kävin vielä syömässä. No, sitten kun palasin vaaka-asentoon, alkoi tietysti närästää. Otin Rennietä. Kello oli yli kaksi kun viimein nukahdin. Tällaista sähläämistä nämä yöt ovat minulla alkaneet olla. Ei enää tällä meiningillä montakaan työpäivää jaksaisi. Toisaalta yllättävän virkistävää oli kyllä olla töissä huononkin yön jälkeen. On ristiriitaiset tunnelmat, toisaalta olen ihan valmis jäämään äitiyslomalle, mutta toisaalta se tuntuu vähän pelottavaltakin. Töissä on vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta putkeen ja vaikka kuinka olen kaivannut taukoa siihen, niin nyt se ei tunnukaan niin kriittiseltä. Elämänmuutos on aika iso. Miten saankaan ajan kulumaan, kun tilanne on se, etten esimerkiksi juuri pysty enää käsitöihin niin kuin olin suunnitellut. Kädet ovat niin pökkelöt ja kipeytyvät rasituksesta tavallista helpommin.

Joululomalla ollessa olen ehtinyt kovastikin miettiä synnytystä ja se on varsinkin yöaikaan alkanut pyöriä mielessä. Katsoin parina päivänä putkeen toisen tuotantokauden sarjasta Hakekaa kätilö! Varmaan sekin oli jonkinlaista valmentautumista tulevaan. Sarja tuli uniin elävästi. Huomasin, että hieman erilaisesta vinkkelistä katselin näitä jaksoja nyt, kuin reilu vuosi sitten ensimmäistä tuotantokautta katsellessa, olin silloin sairaslomalla IVF:n jälkimainingeista. Tuntuu kyllä, että nivusseudun kivut olisivat merkki siitä, että keho on alkanut hiljalleen valmistautua synnytykseen. Minä en koe olevani henkisesti valmis. En osaa kuvitella itseäni synnyttämässä, ihan kuin se ei ollenkaan koskisi minua vieläkään. Tai osaan ja en osaa, vaikea selittää. Mahassa on kyllä vauva, joka kohta varmaan on täällä meidän kanssa, mutta että sen pitäisi sieltä jotenkin tulla poiskin… Epätodellista. Vielä ei vaikuta mitään asettumista tapahtuneen, vaan pyörimistä ja hyörimistä on monena päivänä mahassa tapahtunut, kuin myös monena yönäkin… Ihan heti ei vauva kaiketi ole tulossa. Sopiva aikaikkuna olisi 3-5 viikon sisällä. Kaikenlaista kremppaa alkaa olla jo niin riittävästi, että sen ansiosta synnytystä tavallaan jo odottaakin. Vaivojen lista on pitkä: närästys, uudelleen ilmaantunut pahoinvointi, unipulmat, turvotukset, kivut vaihtelevissa nivelissä, levottomat jalat, väsymys, kuumuus, supistelut… Pääasiassa siedettäävää kyllä, kunhan eivät kaikki iske kerralla. Mahassa olevaa melskettä on sentään niin kiva edelleen kuulostella, että ihan varmasti on outoa, kun yhtäkkiä siellä ei olekaan enää ketään.